Kyllä olen kestänyt. Viikon päästä loppuu tämä tilanne meillä ja päästään muuttamaan takaisin saman katon alle. Kaksi vuotta ollaan asuttu yli 300km päässä toisistamme opiskelu- ja työtilanteen vuoksi. Tätä ennen ehdittiin kolmisen vuotta seurustella ja 2,5v asua saman katon alla. Ollaan nähty 2-3 viikon välein, olen opiskeluun liittyviä harjoitteluita ja kesätöitä pyrkinyt järjestämään miehen paikkakunnalle. Naimisiin mentiin viime kesänä.
Kyllähän se on aika ajoin tympinyt ja kovaa, ja huomaa että erossaolon venyessä yli kahteen viikkoon alkaa molemmilla olla vähän mielikin kireänä ja tulee typerää pikkukähinää herkemmin. Mutta kyllä tässä on ehdottomasti oppinut toista arvostamaan ja näkemään niitä asioita, mitä todellakin hänessä rakastaa. Ja ne hetket, kun on saanut sitten olla yhdessä, ovat olleet aivan ihania. Tekisin saman ratkaisun uudelleenkin. Parisuhde ei kuitenkaan saa mielestäni rajoittaa toisen ammattihaaveita. Ei meistä kumpikaan olisi ollut valmis luopumaan omasta tulevasta ammatistaan vain sen vuoksi, että oltaisiin saatu jatkaa saman katon alla olemista. Ja kun ei ole vielä lapsia, niin tämä kuvio on mahdollinenkin. Raskaana ollessa / lasten kanssa tilanne olisi täysin eri. Tilanteen jaksamista on edesauttanut myös se, että tälle touhulle oli tiedossa loppukin, siis viimeistään omaan valmistumiseeni. Sellaista päämäärätöntä erilläänoloa voisi olla vaikeampi sietää. Siis jos ei olisi tietoa, että koska pääsisi takaisin saman katon alle. Äkkiä tämä pari vuotta tässä on vierähtänyt.