Sleepy Hollow
Kas siinäpä pulma. Lopullista päätöstä en tietenkään nettipalstan kommenttien perusteella tee, mutta ei siinä mitään häviä, vaikka asiaa täällä pohtisikin, nimettömänä. Alla siis tarinani.
Olen 38-vuotias nainen. Elelin taannoin sinkkuna noin 12 vuotta, reissasin ympäriinsä ja tein mitä mieleen juolahti. Muutama vuosi sitten pohdin pitkään lapsettomuutta/äitiyttä ja kävin muutaman kerran hedelmöityshoidoissa ns. itsellisenä naisena. Sairastan PCOS:ää ja kenties sen takia hoidot eivät tuottaneet tulosta. Kun sitten vielä hoitoprosessin aikana menetin työni, jätin hoidot sikseen.
Vuosi sitten tapasin miehen, jonka kanssa kävin lapsiasiaa läpi jo suhteen alkumetreillä. Hänellä on kaksi teini-ikäistä lasta edellisestä liitosta ja hän sanoi, ettei vierasta ajatusta yhteisestä lapsesta kanssani jossain vaiheessa, kunhan on itse saanut vuosia viivästyneet opiskelut pois alta. Kerroin hänelle epäonnistuneista hedelmöityshoidoistani ja PCOS:stä ja kerroin myös, että minun on todennäköisesti hyvin vaikea tulla raskaaksi.
Suhtemme ensimmäisten kuukausien aikana käytimme kondomeja aina rakastellessamme, mutta aikaa myöten kumien käyttö jäi, koska uskoimme molemmat, etten tulisi raskaaksi kuitenkaan. Toisin kuitenkin kävi - muutama viikko sitten tein suureksi hämmästyksekseni ja järkytyksekseni positiivisen raskaustestin. Kerroin asiasta kumppanilleni, hän oli vähintään yhtä hämmästynyt ja järkyttynyt kuin minäkin. Hän on kuitenkin ollut tukenani alusta asti, vaikka epäilemättä tuntee olonsa yhtä "petetyksi" kuin minäkin.
Nyt minun on päätettävä, annanko raskauden jatkua vai teetänkö abortin. Kumppanini mielestä lopullinen päätös ja viimeinen sana on minulla, kyse on kuitenkin minun kehostani ja minun elämästäni. Elämäntilanteemme kannalta abortti olisi järkevä vaihtoehto, sillä olen tällä hetkellä työtön ja kumppanillani on opinnot edelleen kesken. Olen aina ajatellut, että lapsia pitäisi tehdä vain, jos heidät pystyy itse elättämään. Toisaalta sitten taas... Olen jo 38-vuotias, joten jos ylipäätään haluan äidiksi, aika alkaa käydä vähiin.
Olen 38-vuotias nainen. Elelin taannoin sinkkuna noin 12 vuotta, reissasin ympäriinsä ja tein mitä mieleen juolahti. Muutama vuosi sitten pohdin pitkään lapsettomuutta/äitiyttä ja kävin muutaman kerran hedelmöityshoidoissa ns. itsellisenä naisena. Sairastan PCOS:ää ja kenties sen takia hoidot eivät tuottaneet tulosta. Kun sitten vielä hoitoprosessin aikana menetin työni, jätin hoidot sikseen.
Vuosi sitten tapasin miehen, jonka kanssa kävin lapsiasiaa läpi jo suhteen alkumetreillä. Hänellä on kaksi teini-ikäistä lasta edellisestä liitosta ja hän sanoi, ettei vierasta ajatusta yhteisestä lapsesta kanssani jossain vaiheessa, kunhan on itse saanut vuosia viivästyneet opiskelut pois alta. Kerroin hänelle epäonnistuneista hedelmöityshoidoistani ja PCOS:stä ja kerroin myös, että minun on todennäköisesti hyvin vaikea tulla raskaaksi.
Suhtemme ensimmäisten kuukausien aikana käytimme kondomeja aina rakastellessamme, mutta aikaa myöten kumien käyttö jäi, koska uskoimme molemmat, etten tulisi raskaaksi kuitenkaan. Toisin kuitenkin kävi - muutama viikko sitten tein suureksi hämmästyksekseni ja järkytyksekseni positiivisen raskaustestin. Kerroin asiasta kumppanilleni, hän oli vähintään yhtä hämmästynyt ja järkyttynyt kuin minäkin. Hän on kuitenkin ollut tukenani alusta asti, vaikka epäilemättä tuntee olonsa yhtä "petetyksi" kuin minäkin.
Nyt minun on päätettävä, annanko raskauden jatkua vai teetänkö abortin. Kumppanini mielestä lopullinen päätös ja viimeinen sana on minulla, kyse on kuitenkin minun kehostani ja minun elämästäni. Elämäntilanteemme kannalta abortti olisi järkevä vaihtoehto, sillä olen tällä hetkellä työtön ja kumppanillani on opinnot edelleen kesken. Olen aina ajatellut, että lapsia pitäisi tehdä vain, jos heidät pystyy itse elättämään. Toisaalta sitten taas... Olen jo 38-vuotias, joten jos ylipäätään haluan äidiksi, aika alkaa käydä vähiin.
...kaikella on tarkoituksensa.