Huomasin ihan yllättäen suureksi onnekseni olevani raskaana. Elämäni onnellisin syyskuun ilta ja kaksi punaista viivaa.. Raskauteni oli ihme. Mieheni oli hyppiä kattoon ja sanoi, ettei millään muulla enää ole väliä. Suurella innolla kerroin asiasta raskaana oleville ystävillenikin ja olin onnellinen, että minäkin saan elämältä jotain ikään kuin ilmaiseksi. Toki pelkäsin kaiken aikaa, etteihän MINULLA voi olla näin hyvä tuuri.
Kolmen viikon kuluttua kuulimme, että mieheni äidillä ei ole elinaikaa kuin joitakin viikkoja. Suru oli kamala ja mietin, ettei nyt ainakaan voi vauvalle käydä mitään ja että näin elämä antaa samalla kun ottaa. Mitä vielä. Siellä se 12.rv:lla makasi kuolleena kohdussa. Tunne oli yhtä suuri kuin silloin, kun huomasin olevani raskaana - päinvastainen tosin. Sanoivat aluksi, että kaikki hyvin ja sikiö elää ja että syke näkyy. Sitten puolen tunnin päästä, että kuollut se on.
Ja sitä positiivisten ajatusten helinää ja puhetta en kestä!! Pitääkö minun vääntää kaikille rautalangasta, että ihan oikeista syistä johtuen minun raskaaksi tuleminen oli ihme eikä minua lohduta yhtään se, että olen tullut raskaaksi. Ei lohduta se, että minun lapsi oli kehityshäiriöinen.
Hautasin sikiön takapihalle. Olen eristäytynyt enkä kestä nähdä kavereiden kasvavia mahoja. En kestä kuunnella sitä, kuinka kaikki on erilaista sitten kun oman lapsen saa. blaa blaa. Yrittävät kysyä opinnoistani ja töistäni, mutta oikeasti meillä ei ole mitään yhteistä. mInä en kestä kuunnella heidän vauvoistaan ja raskausviikoistaan sanaakaan eivätkä he jaksa kuunnella minun samaa levyä, tunnetta kun sikiö valui jalkojen välistä ja minä näin sen siinä.. Viikonkin jälkeen tuntuvia tykytyksiä ja supistuksia. Joko helpottaa, he kysyvät. MITEN VOI HELPOTTAA? KUKAAN EI VOI LUVATA, ETTÄ UUDESTAAN TULISIN RASKAAKSI. Toiseksi, ajan myötä tilanne vain pahenee jos/kun en raskaaksi tule. Raskautta ennen minulla ei ollut toivoa enkä näin ollen edes odottanut raskautta. Mutta nyt minulla on kiduttava pieni toivo, josko sittenkin.. Ja kun on toivo, on edessä aina pettymyksiä. On kuukausia, jolloin odotan edes kuukautisia.
Ystävieni suurin onni ja ilo on minun suurin kipuni. Itseinho, viha ja katkeruus ovat läsnä kaiken aikaa. Minä kannan painavia tavaroita kuin rangaistakseni itseäni. Olen vihainen miehelleni, kun hän ei sure vauvaa samoin kuin minä. Ihmiset jauhavat auringosta. Ei sillä auringolla ole mitään tekemistä lapsettomuuden ja keskenmenon kanssa. Minä eläisin vaikka 20 vuotta kaamoksessa jos olisin saanut pitää sen vauvan. Ainut, mikä lohduttaisi, olisi uusi raskaus. Ja siltikään, se ei olisi se sama vauva. Toukokuussa minulla ei ole vauvaa samoin kuin ystävilläni. Ei se heidön vikansa ole enkä minä heitä vihaa, mutta en jaksa sitä, että tästä yritetään repiä jotain positiivista. Ei tässä ole mitään hyvää. Samaan aikaan kun muut odottavat äitiyslomaa, käyn minä jälleen läpi työilmoituksia sen sijaan, että olisin saanut viettää kesän vauvaa hoitaen. Mitäköhän hyvää siinä on. Odotan, että pääsisimme adoptiojonoon.
Täällä saan purkaa vihaani eikä minun vain käsketä olla onnellinen alkaneesta raskaudesta.