keskenmeno

Mulla tuli perjantaina kuukausi täyteen keskenmenosta. ja suren yhä menetettyä vauvaa. Mieheni mielestä mun pitäis jatkaa jo pikku hiljaa normaalia elämää. Mutta on todella vaikeeta. itken vieläkin todella usein menetettyä vauvaa ja yritän parhaani päästä yli. Mutta pelkään että jos pääsen yli. Ni unohdan sen vauvan kokonaan.. onko normaali surra näin kauan? Onko muilla kokemuksia pitkään kestäneestä suru ajasta?

 

Hei! Eiköhän sitä saa surra niin kauan kuin surettaa. Keskenmenohan on pienen ihmisen alun kuolema. Hänen elämänsä päättyi ennenkuin kunnolla pääsi alkamaankaan. Minä ainakin suren kohta 17vuoden takaistakin keskenmenoa. Suru ja raskas olo ajan kuluessa muuttavat vain muotoaan.Suru väistyy ikäänkuin jonnekin taakse, mutta ei katoa minnekään. Aika haavan parantaa, voimia sinulle jaksaa surussasi :hug:

 

Hei,

Ei varmasti ole epänormaalia, parempi että suret ja käsittelet asiaa, edessä se olisi kuitenkin. Itselläni muutaman kerran ollut km, ja joka kerta minulla on mennyt vuosi ennen kuin olen halunnut yrittää uudestaan. Miehelle keskenmeno voi olla tosi abstrakti asia - vaikka varmasti menetystä tuntee - varsinkin jos teillä ei ole ennestään lapsia. Nainenhan alkaa heti raskaustiedosta lähtien valmistautumaan uuteen vauvaan ja sille on paikka varattuna. Muistan kun odotin ekaani - se raskaus meni hyvin muuten - niin mieheni jossain vaiheessa raskautta ihan aidosti ihmetteli, että miksi me jo koko ajan keskitymme näihin vauvajuttuihin, että eikös ne tule sitten kun se on ajankohtaista !? No siis ei miehessäni mitään ihmeellistä ole, kunnon isä ja mies tuo on. Miehet vaan ovat tuossa kohtaan aika eri kellon ajassa kuin naiset. Voit esimerkiksi kertoa miehellesi KONKREETTISESTI miksi suret ja sanoa että myös kehosi on sinua jo valmistanut hormonaalisilla muutoksilla.

Itse olin ekan km:n jälkeen niin naiivi, että ajattelin että ei tässä mitään ja aika pitkälle torjuin asiaa ja koitin jatkaa niin kuin ennenkin. Minulla tämä lähestymistapa purkautui jonkinasteisena masennuksena, jonka käänsin fyysisiksi oireiksi. Olin aivan varma että minulla on joku sairaus puhjennut - kun olin siis aivan lopussa ja väsynyt - ja ramppasin puolen vuoden ajan yksityislääkärillä ja teetin kaikki mahdolliset testit sen sairauteni poissulkemiseksi. No siis mitään ei ollut ja lopulta lääkäri määräsi minulle mielialalääkkeet, joita en kylläkään sitten käyttänyt loppujen lopuksi, kun kesä tuli ja asiat lähtivät siitä nousemaan.

Eli sure rauhassa - myönnä menetys - yritä sitten uudestaan raskautta kun sinusta siltä tuntuu.

 

Vielä tuohon edelliseen kirjoitukseeni lisäisin, että lääkäritkin voivat km_n jälkeen aika kaavamaisesti todeta, että sitten voi alkaa yrittään uutta... Minä ainakin juuri ekalla kertaa suutuin lääkärille ja kiljuin suorastaan moisesta lauseesta. Sitä lausetta ei pidä ottaa minään muuna kuin lääktetieteellisenä faktana kehostasi - kehosi on valmis uuteen yritykseen. Itse voit sitten arvioida milloin pääsi on siihen valmis.

 

Minulla oli km elokuussa -06 ja "laskettu aika" on pian käsillä. Kuukausi tuntuu tosi lyhyeltä ajalta näin henkilökohtaisesti, enkä ensimmäisen kuukauden aikana ollut edes fyysisesti vielä parantunut. Vuotoa kun kesti 7 viikkoa ja useita lääkärikäyntejä ym. ikävää.

Surkaa rauhassa. Itsestäni tuntuu, että vuosi on varmasti sellainen aika, että voin sanoa toipuneeni jotenkin, mutta vielä en ainakaan ole..

Itselläni myös yritys siirtää suremista taka-alalle on aiheuttanut esim. ruokahaluttomuutta, paino on laskenut liki 10 kiloa jne. Eli keho ilmoittaa kyllä stressistä ja suremattomasta surusta. Joten pahimmillaan kait voi tulla jonkinasteista masennusta niin kuin edellisellä kirjoittajalla ja omalla kohdallanikin.

Miehen on useimmiten vaikeaa täysin ymmärtää sitä surua, koska nainen kokee kaiken fyysisesti ja konkreettisesti omassa kehossaan ja jo hormonien aiheuttamat muutokset on voimakkaita. Lisäksi ainakin itselläni km:n jälkeen tuli kaikenlaista fyysistä (ja psyykkistä) esim. hiuksia lähti ihan tukkoina, mielialakin heitteli ja itketti jne. Joten ihmeissään tuo omakin miesrukkani on varmaan kanssani ollut..

Itselläni oli muuten vain 1 viikko sairauslomaa (ja töihin mennessä vuosin vielä kuin seula ja olin muutenkin aika hajalla) ja näin jälkikäteen koin sen ehdottomasti liian lyhyeksi, mutta sekin lienee jokaisella eri tavalla. Toiset haluavat paneutua töihin, jotta saa muuta ajateltavaa. Toinen toipuu nopeammin ja toinen hitaammin, niin kuin yleensäkin elämän kriiseistä. Mutta kannattaa kuunnella omaa kehoaan ja tuntemuksiaan ja toimia itsekkäästi sen mukaisesti!

Jaksamista kaikille! Kevättä kohti ollaan kuitenkin menossa.

 

Minulla alkaa keskenmenosta olla kohta 2 kuukautta. Olen aina ollut ns. järki-ihminen, eli ratkaisen asiat joko järkeilemällä tai sitten vain päätän etten enää murehdi vaan jatkan eteenpäin (koskee kaiken laisia murheita, epäonnistumisia kokeissa, työhaastatteluissa, testeissä, eroissa yms.), mutta tätä asiaa ei voi noin vain ohittaa. Vaikka kuinka yritän ajatella ja vakuuttaa etten olisi voinut tehdä mitään toisin ja että tämä murehtiminen vain heikentää raskaaksitulomahdollisuuksiani ja vaikka kuinka yritän ajatella että ihan vielä ei edes olisi ollut paras mahdollinen hetki saada lasta ei se auta. Minulla tilannetta pahentaa se että paras ystäväni on kuukaudenvanhan vauvan äiti joten en edes pääse unohtamaan asiaa vaan joudun käsittelemään asiaa joka päivä.

Mieheni totesi pari päivää sitten, että ainakin voin olla nyt varma haluavani vauvan nyt ja että minusta tulee varmasti hyvä äiti kun reagoin näin voimakkaasti menetykseen vaikka keskenmeno tapahtui niin varhaisessa vaiheessa. Se oli kauneinta ja lohduttavinta mitä olen vähään aikaan kuullut :hug:

 

Tosiaan niin kuin kirjoitit, että vaikka km on todella varhaisessa vaiheessa (niinkuin itselläni oli juuri ennen joulua, rv 5), niin mä ainakin koin sen henkisesti todella raskaana koko keskenmenon. Itkin tosi paljon ja olin täysin maassa. Sain myös muutaman päivän sairaslomaakin ja se mielestäni auttoi. Mutta kumminkin piti itsensä "koota" olemaan jouluna sukulaisilla ja olin myös ne pyhät vielä töissäkin.

Vaikka ikää mullakin jo lähempänä 35, niin tuntuu, että otin asian niiin raskaasti, kun oli vielä eka tosi yritys ja heti tärppäsi... ja niin sitten kävi. Vieläkin muistan elävästi sen ihanan tunteen siltä viikon ajalta, kun tiesin odottavani.

Jaksamisia teille!

:heart:

 

Ai niin, piti mun vielä sitäkin, että varmaan ajan kanssa tämä suru hälvenee, mutta ei ikinä unohdu!

Nyt kun km:sta on n. kuukausi, niin en nyt enää ihan ole masennuksen ja surun pohjamudissa, vaan jonkin verran tulevaisuus näyttää paremmalta. Mutta itellä ainakin on vielä peikkona mielessä sellanenkin, että uskaltaako sitä lähteä enää edes yrittämään vauvaa, vai oliko se tässä? Kumminkin sen verran rankka kokemus oli mulle, että se laittaa mietityttämään.

Carrye