Keskenmeno - voimaannuttava kokemus?

[Maaria -76]

Haluaisin kuulla onko muita joille keskenmeno on ollut loppujen lopuksi jotenkin positiivinen tai ainakin voimaannuttava kokemus. Minulle se oli sellainen. Tuntui että pärjäsin tilanteessa, että se meni kuten pitikin, että jaksoin ja kestin kipua hienosti, kehono toimi kuten pitikin ja osasin toimia järkevästi.

Olen miettinyt mitkä asiat tekivät kokemuksesta voimaannuttavan. Tarkoitan voimaannuttavalla nyt käytännössä sitä, että ajatellessani keskenmenoa saan muistoistani energiaa. Jopa niin että viime aikoina olen stressaavissa tai vaikeissa tilanteissa alkanut huomaamattani kertoa itselleni uudelleen keskenmenotarinaani, yksityiskohtaisesti, ja se rauhoittaa minua.

Itse olen ajatellut että voimaannuttavaa oli varmasti että keskenmeno oli spontaani, että sain olla kotona (no, en ollut silloin kotona, mutta ainakin omassa hotellihuoneessa), että hain itse tietoa netistä ja toimin omien tuntemusteni mukaan (gynekologi olisi halunnut minut ehdottomasti kaavintaan ja antaa kohtua supistavaa lääkettä ja antibioottikuurin mutta uskoin että kroppani pärjäisi itse ja niin se pärjäsikin), että kukaan ympärilläni ei painostanut tai syytellyt minua (olin silloin kaukana perheestäni), että näin mitä tuli ulos, näin istukan, ruskuaispussin ja seurasin verenvuotoa ja kipujani.

Tavallaan nämä elementit ovat samantyyppisiä joita myös "hyvässä" synnytyksessä pitäisi olla. Oma aktiivisuus, informaation saaminen, omaan tilanteeseen vaikuttaminen, kodinomainen, ei-kliininen ympäristö, kunnoittava kohtelu. Toisaalta niistä puhutaan hyvin vähän keskenmenon kohdalla. Minusta olisi painajaismaista mennä suunnilleen suoraan ultrasta kaavintaan jossa kymmenessä minuutissa "kaikki olisi ohi" enkä ikinä olisi edes nähnyt mitä sisälläni oli. Väitän, että keskenmenokin voi olla hyvä tai huono kokemus, aivan kuten synnytyskin, ja että keskenmenon eteneminen ja esimerkiksi yllä luettelemani elementit vaikuttavat myös siihen, kuinka nopeasti keskenmenosta toipuu.

Onko muilla samankaltaisia kokemuksia? Tai aivan vastakkaisia näkemyksiä?

 

[Vernalis]

Ymmärrän tavallaan mitä tarkoitat. Itse olen hoitanut jo neljä lääkkellistä tyhjennystä kotona ja minusta se ainakin itselleni ollut tärkeä osa surutyötä. olen ollut siitä hyvin tyytyväinen että olen saanut hoitaa ne kotona omassa rauhassa ja potea läheisten ihmisten läsnäollessa. Mieheni on ollut aina silloin kotona ja kolmella viimeisellä kerralla myös äitini on ollut hoitamassa esikoistamme. Toivon myös että saan jatkossakin hoitaa km:t kotona eikä tarvitsisi mennä sairaalaan missä en todellakaan viihdy lainkaan. Meille kun niitä keskenmenoja on vielä varmasti monia luvassa :'( :'(
Kipeä olen aina ollut ja tosi lujaa, mutta olen pärjännyt vain ajattelemalla että pian se ohi. Ja olen ottanut Panacodia tietenkin ennen supistavaa lääkettä.

Olen myös aina ajatellut että kipu kuuluu elämään aina silloin tällöin ja se ei välttämättä ole paha asia. Jos joskus vielä pääsen synnärille asti raskauksieni kanssa haluan synnyttää ilman kivunlievityksiä

 

[Maaria -76]

Kiitos kertomuksesta, Leinikki ja voimia tuleviin koettelemuksiin :flower: . Juuri tuota haen takaa: että keskenmenokokemus on osa toipumisprosessia, ja nimenomaan olennainen osa sitä. Minusta tämä jää hirveän usein, ehkä aina, huomiotta kun keskenmenoon suhtaudutaan kuin pelkkään rutiininomaiseen toimenpiteeseen, tyhjennykseen, jonka jälkeen vasta alkaa toipuminen - jos alkaa.

Minusta keskenmeno voi olla myös jonkinlaista synnytysvalmennusta. Tähän pitäisi nyt jonkun viisaamman kommentoida, kun minulla on eka synnytys vielä edessä, mutta luulen, että keskenmeno vahvisti luottamustani omaan kehooni, sain ikäänkuin synnytyskokemuksen minimuodossa. Keskenmeno oli aluksi jopa pelottavaa, kuin kohtuni olisi yhtäkkiä ottanut ohjat käsiinsä ja minun piti vain luottaa että en vuoda kuiviin ja kaikki repeämis- ja irtoamistuntemukset ovat vain seuraus kohtuni järjestelmällisestä työskentelystä. Mutta kun uskalsin luottaa, kaikki tuntui paljon helpommalta.