Keskenmeno ja uusi raskaus

Olen raskaana puoli vuotta sitten tapahtuneen keskenmenon jälkeen ja huolestuttaa kovasti. Koko ajan tulee syynättyä oireitansa. Nyt pahoinvointi on ollut pari päivää poissa ja vatsaa vihloo. (Viimeksi koin keskeytyneen keskenmenon, josta ainoa oire oli pahoinvoinnin loppuminen. Tilanne huomattiin vasta np-ultrassa vkolla 13, sikiö oli kooltaan 9-viikkoinen.)

Vaikka kovasti lasta toivottiin ja yritettiin, en tällä kertaa en ole pystynyt iloitsemaan raskaudesta juuri lainkaan, koska olen niin huolissani ja pelkään, että jotain on taas vinossa. En ole kertonut kovin monelle, enkä enää käytä lausetta "meille tulee vauva" kuten viimeksi. Uskonpuute alkaa olla melkoinen ja aika kuluu todella hitaasti. Nyt meneillään 9. viikko.

Kaipaisin vinkkejä, koska ei tämä jatkuva stressaaminenkaan varmaan ole hyväksi sikiölle. Miten te muut, joilla on keskenmeno/menoja takana, olette pystyneet rentoutumaan ja nauttimaan uudesta raskaudesta?

Amena

 

Mulla oli kans viime maaliskuussa keskeytynyt keskenmeno. Asia huomattiin kun menin ihan normaalikäynnille äitiyspolille ultraan..siellä sit lääkäri tutki ja tutki ja viimein sanoi että ei löydä mitään elonmerkkejä.. Nyt on menossa rv 14. Mulla ei missään vaiheessa oo tässä raskaudessa ollut kamalaa paniikkia asiasta että jos taas käy niin..mutta kyllähän se välillä aina mielessä on että onko kaikki masussa hyvin. Jaksamista sulle! Ja jos tuntuu itsestä että kaikki ei ole ok, niin voihan aina neuvolaan soittaa ja pyytää kuuntelemaan sydänäänet tai katsomaan ultralla.

 

Kiitos rohkaisusta. En tiedä itsekään miksi stressaan asiasta niin kovasti, mutta raskasta se on. Olen onneksi menossa neuvolaan tänään, täytyy kysyä asiasta.

 

Mulla on takana yksi kohdunulkoinen, ja olen koko tämän uuden raskauden ajan ollut varuillani.. Vasta viime viikkoina olen alkanut puhumaan ja "hössöttämään" myös muille kuin miehelleni raskaudesta Viikkoja kuitenkin jo 22+2 Kannattaa tosiaan neuvolassa puhua, ja niin kun mutzi sanoi niin sinne vaan sydänääniä kuuntelemaan aina jos vähänkään siltä tuntuu :heart:

 

amena, tuntui kuin omasta kynästä olisi tuo tekstisi ollut. Itselläni on suht samanlainen tausta; oireeton alkuraskaus, keskeytynyt km maaliskuussa 2007, huomattiin rv 12 ultrassa, että sikiö oli kuollut rv 10. Siitä sitten kaavintaan rv 13 ja toipumaan. Nyt on menossa tämän uuden raskauden rv 10 (huomenna alkaa rv 11) ja kertaakaan en ole "hihkunut" onnesta, vaan olen hyvin varovainen ajatuksissani ja teoissani. Raskaudesta ei tiedä kuin paras ystäväni ja pomoni töissä (hän tietää myös viime syksyisestä keskenmenosta). Milloin ihmeessä tästä pääsee innostumaan ja iloitsemaan? Luulen kuitenkin, että meikäläiselle tuo NT-ultra parin viikon päästä on se käänteentekevä juttu. Siellä jos... tai KUN kaikki on hyvin, niin varmaan rentoudun hieman.

Rentoja ajatuksia sinulle, ensi keväänä se hermoilu vasta alkaa!

 

Minulla oli kaksi keskenmenoa (2000 ja 2001) ennen esikon syntymää.
Ensimmäinen keskenmeno otti aika koville, mutta siitä selvittiin taktiikalla "ainakin voin tulla raskaaksi".
Ja kun se toinen keskenmeno sitten tuli vielä perään, olin vaipua masennukseen.
Olin omasta mielestäni kaikin tavoin huono, kun en saattanut edes lasta kantaa sisälläni.
Mieheni päätti ottaa meille koiranpennun ilokseni ja sitä hoivasinkin kuin lasta.
En edes huomannut olevani kolmatta kertaa raskaana koiraa hoidellessani, mutta mieheni huomasi.
Kun testi sitten tilani varmisti, en iloinnut mitenkään.
Elin melkein tavallista elämää, ottamatta tietenkään alkoholia ja lääkkeitä ja odottelin vain että vauva tulee pois....
Hän ei sitten tullutkaan, vaan raskaus jatkui normaalisti.
Sitten kuukautta ennen tytön syntymää sekosin onnesta!
Meille oikeasti tulee vauva!!!
Vasta tuon viimeisen kuukauden NAUTIN raskaudesta ja uskalsin antaa itselleni luvan olla tilastani onnellinen.
Nyt tätä toista raskautta olenkin vaalinut alusta asti ja luottanut itseeni.
Takana on keskivaikea masennus ja paniikihäiriöt, mutta ammattiauttajan kanssa sain taidot käsitellä sairauteni ja olen toipunut kohtuu hyvin.

Älä huoli, jos vielä tuntuu epätodelliselta etkä uskalla iloita mitenkään.
Kyllä se tunne sieltä jossain vaiheessa tulee, kunhan saat luottamuksen tässä asiassa itseesi kuntoon.
Lapsi masussa ei siitä kärsi, vaikket hänestä heti raskauden alussa uskalla iloitakkaan.
Älä syyllistä itseäsi moisesta, sille se on turhaa!

Aurinkoa päin, ystäväiseni!!!

Mamitus2 ja Nappula 37+4

 

En myöskään osaa oikein iloita uudesta raskaudestani. Edellinen päättyi, kun rakenneultrassa rv20 huomattiin vauvan kuolleen. Luulen, että km väkisinkin muuttaa suhtautumisen raskauteen realistiseksi, ainakin omalla kohdallani: mitä vaan voi sattua ja osua omalle kohdalle. Olen silti onnellinen uudesta vauvasta, vaikka pelottaakin, että menee kesken. Päivä kerrallaan vaan. Mut tosiaan, enpä minäkään osaa sanoa, että "meille tulee vauva". Who knows?

Oxford ja masu 6+1

 

Kaipa se sitten on niin, että tässäkin tapauksessa tieto lisää tuskaa. Tulee melkein kateellinen olo, kun näkee odottajia, jotka suunnittelevat innoissaan jo alkumetreillä lapsen nimeä ja vaunujen väriä. Kunpa pystyisi suhtautumaan yhtä huolettomasti. Mun suhtautuminen ei taida olla edes realistinen, vaan suorastaan kyyninen. ;-)

Kaa: Luulen, että se np-ultra on itsellenikin yksi kynnys, jonka jälkeen saattaa ehkä alkaa uskoa raskauteen enemmän. Ultraan meno vain kammottaa. Viimekerralta mieleen on painunut lääkärin ilme ja sanat "täällä ei nyt ole kaikki hyvin." Toivon, ettei niitä sanoja tarvitsisi enää kuulla. Vielä rankempi tuo sinun kokemuksesi Oxford, kun se oli myöhemmillä viikoilla. Toivottavasti nyt menee hyvin!

Mamitus2: Nuo huonouden tunteet ovat tuttuja. Itselläkin 2 keskenmenoa takana (toinen tosin vuosia sitten), eikä yhtään lasta. Tulee helposti sellainen olo että mikä vikaa minussa on, enkö edes tätä maailman luonnollisinta asiaa osaa. Pitäisi päästä moisista ajatuksista ja turhasta syyllisyydestä eroon.

Neuvolassa ei tänään tehty muuta kuin sisätutkimus (sydänääniä ei heidän laitteillaan kuulemma vielä voi kuunnella), mutta kohtu oli kasvanut normaalisti. Lääkäri lohdutti, että joillakin pahoinvointi kestää vain vähän aikaa, joillain sitä ei ole lainkaan ja joillain pitkälle toiselle kolmannekselle.

Toivon siis, että pahoinvointi vain loppui aiemmin, eikä takana ole mitään muuta syytä. Nyt yritän ottaa päivä kerrallaan... kotimatkalla uskaltauduin jopa katselemaan äitysvaatteita, tosin mitään en vielä uskaltanut ostaa.

Rentoja (tai ainakin rennompia) ajatuksia muillekin hermoilijoille! :hug:

 

Mulla on ollu 2 keskeytynyttä keskenmenoa ja kummatki huomattu viikoilla 12+ ultrassa. Joten tää raskaus on ollu kyl pelkkää panikoimista ja on edelleen. Neuvolassa oon käyny välil kuuntelee äänii ku on alkanu epäilyttää ja neukkutäti sano et saa tulla aina ku siltä tuntuu :ashamed:
Että et oo ainoo hermoilija
rv 14+1 (t-00, p-02) (km-01, km-07)

 

Ensimmäinen raskauteni meni kesken vikkoja oli muistaakseni 10 alkoi verisellä vuodolla..
Soitin jopa synnärille,ja neuvolaan kaikki sanoivat sen kuuluvan alku raskauteen ja olevan normaalia
Mutta sain lopuksi kuitenkin sitten ajan ultraan, jossa sikiö todettiin menehtyneen viikoille 8.

Seuraava alkuraskaus olikin sitten yhtä jännittämistä,kokoajan pelkäsin veristä vuotoa ja kesken menoa..mitään ei kuitenkan tullut paitsi terve tyttö nyt 5v :heart:

Sitten yritettiin pikku kakosta ja eipä ollut silloin paniikkia, kunnes alkoi verinen vuoto, ja kappas olikin tuuli muna viikkoja oli 9+3 :'(

No nytten sitten olen raskaana onneksi mutta tässäkin on paniikki päällä ollut , kun tässäkin oli veristä vuotoa, ja itkin jo kesken menoa TAAS!!
Mutta onneksi nyt sain kuulla, et sikiö onkin hengissä ja voipi hyvin
Nyt menossa 19+3 ja ultrassa käytiin ja nähtiin kaveri siellä uiskentelemassa, liikkeitäkin tunnen niin hieman rupeaa paniikki helpottamaan..
Mutta aina kun käy vessassa pitää silti tarkistaa että eihän vaan tule verta!!!
Koitan nyt nauttia näistä liikkiestä ja loppu raskaudesta niin hyvin kun pystyn

Toivon sulle onnea odotukseen, ja et ole kyllä yksin näiden hermoiluiden kanssa :hug: =)

 

Ensin alkuun se oli helpompaa, vaikkakin km-pelko on ollut mullakin takamuksessa koko ajan. Mutta sitten vuotojen alettua mulla lähti mopo käsistä... :snotty:

Mä olen huono neuvomaan muuten, mutta sen osaan nyt sanoa, et se pelko ei ainakaan paranna tilannetta. Siis ihan omasta kokemuksesta: sillä tekee enemmän haittaa kuin sillä, että uskoo homman onnistuvan. :hug:

Tasapainoa on vaikea löytää (enkä siinä itsekään ole vielä täysin onnistunut kiitos viimeisen kaksi viikkoa kestäneen vuotojakson), mutta jotenkin on pakko onnistua tolkuttamaan itselle, että kaikki on hyvin ja niin on jatkossakin. Mulla siis nt-ultra eilen ja kaikesta huolimatta papuska oli täydellinen.

Jaksuja, helppoa tämä ei ole, mut muista, et nuo tunteet on kuitenkin ihan luonnollisiakin ja kuten tästäkin ketjusta näkee, meillä kaikilla sen kokeneilla niitä tunteita on.