KESKENMENO JA UUSI RASKAUS, muiden kokemuksia?

Minulla on ennestään 4- ja 7-vuotiaat lapset. Kolmas raskaus alkoi 5 kuukauden yrittämisen jälkeen, mutta todettiin keskenmenneeksi np-ultrassa. Keskenmeno oli tapahtunut jo viikolla 7, spontaania vuotoa vain ei tullut. Jouduin siis lääkkeelliseen tyhjennykseen.

Nyt on vihdoin alkanut uusi raskaus. Olen vko:lla 6. Ongelma on vain se, että en odota vauvaa, vaan keskenmenoa. Pelko ja ahdistus on aivan hurja. Kaikki vapaa-aika menee vain miettiessä omia oloja ja raskausoireita etsimällä. Pahimmalta tuntuu ajatus, että voin taas kantaa kuollutta vauvaa (alkio vasta, tiedän..) sisälläni tietämättä.

Onko muita saman kokeneita? Jos tää raskaus nyt jatkuu normaalisti, niin koska tää ahdistus mahtaa hellittää?

 

Täällä kanssa oli esikoisen jälkeen keskenmenoa toisensa perään, nyt kun on viikkoja 21+4 niin eipä sitä vieläkään osaa nauttia. ehkä siinä vaiheessa kun se nyytti on turvallisesti sylissä.

 

Tuota mä kans pelkään... Ehkä sen kanssa sitten oppii elämään. Toisaalta tää tuntuu NIIN hullulta, kun eihän siihen keskenmenoon juuri voi itse vaikuttaa näillä viikoilla ja takana on kuitenkin kaksi onnellista ja erittäin hyvin sujunutta raskautta. Mutta ihan kiva kuulla, etten oo ainut omien tunteitteni kanssa. =)

 

Hei sinulle ja pahoitteluni keskenmenosta :hug:

Itse olen 2 kertaa kokenut tuon saman ja tiedän tasan miltä sinusta tuntuu.

Ensimmäisen keskenmenon sain 2 lapsen jälkeen, np ultrassa jäin kiinni ja pikkuinen oli ihan 2 vuorokauden sisällä kuollut eli noin rv 12 vastasi koko. Suru oli valtava koska olimmehan ehtineet odottaa kolmatta aarretta meille. Lääkkeelliseen tyhjennykseen jouduin. Aika tasan puoli vuotta myöhemmin plussasin uudestaan (pidimme pari kk taukoa ennen yritystä) ja se odotus oli heti alusta alkaen hyvin ahdistavaa, mietin kaikkia pikku vihlasuja että nyt meni kesken tms. Viikolla 7+4 alkoi pieni vuoto joka sai epätoivoon samantien mutta yksityisellä varmistui vuotavaksi hematoomaksi ja pienen syke näkyi. Eka ultra oli pahin, en uskaltanut katsoa ruutuun koska odotin pahinta tuomiota.
Suureksi yllätykseksi pieni oli kunnossa :heart:
Muistan että aina rakenneultraan asti pelkäsin että jotain käy, en nauttinut odotuksesta koska pelkäsin jatkuvasti. Vasta rv 28 eteenpäin osasin nauttia ja tiesin että saamme vauvamme syliin ja niin kotona hyörii tempperamenttinen 3,5v tyttölapsi :heart:

Kun neljättä aloimme suunnitteleman en edes osannut pelätä mahdollista uutta keskenmenoa, eihän sellaista voi tapahtua kahdesti (typerä minä).
Menin luottavaisin mielin np-ultraan joka toikin suuren surun tullessaan, pieni oli jättänyt matkansa noin rv 7 kohdalle ja pettymys oli suuri että olin kuukauden kantanut odotettu pientä joka olikin menehtynyt. Luulin etten ikinä selviä siitä. Tämä tapahtui tämän vuode tammikuussa. Kaavintaan jouduin tällä kertaa menemään pelätyn verenvuodon takia.
Tästä neljännestä tulikin "pakkomielle" minulle enkä voinut ajatella hetkeäkään etten saisi vauvaa äkkiä takaisin. Odotimme yhdet kuukautiset ja siitä heti ekalla tärppäsi, huhtikuun alussa plussasin kauhun sekaisin tuntein ja nyt rv 29 mennään :heart:
Myös tämä odotus ja varsinkin np-ultra oli se pahin paikka, myös rakenneultraan asti painikoin. Kävin ennen np-ultraa 2 kertaa yksityisellä varmistamassa että pieni matkassa mukana.
Toivottavasti tästä oli apua, ainakin pystyn ymmärtämään miltä sinusta tuntuu. Toivotaan että tämä raskaus tuo pienen aarteen syliin asti :heart: Tsemppiä odotukseen ja sen tuomiin tunteisiin!!!

Omaa joulunyyttiä odottaen: Neljäskö

 

Et todella ole ainoa.

Mulla on 14-vuotias lapsi, joka sai alkunsa aikoinaan heti, raskaus sujui ongelmitta eikä tullut keskenmeno mieleenkään koko aikana.

Toisen lapsen yritys alkoi syyskuussa 2008. Lopulta tein plussatestin syyskuussa 2009, ja se ilo päättyi lokakuussa 2009 rv 10+3. Seuraava plussa tuli tammikuussa 2010 ja päättyi melkein saman tien rv 5+. Tuosta seuraavan plussan sain vasta heinäkuussa 2011. Olen koko kesän odottanut, koska menee taas kesken. NP-ultrassa olin suorastaan järkyttynyt (onnesta) kun kaikki olikin ok. Huoli väistyi muutamaksi päiväksi, ja taas pelkään että jotain on sattunut eikä vauvaa tulekaan. Nyt rv 15+3.

Harmittaa että koko raskausaika menee tähän huolehtimiseen eikä osaa yhtään iloita. Mitään en ole vauvalle vielä ostanut, ja aina kun puhun asiasta, lisään loppuun "jos kaikki menee ok".

Tsemppiä sinulle ja kovasti Onnea matkaan!

 

Neljäskö: Kiitos! Juuri noin mäkin tulkitsen jokaisen nippaisun jne.

Imoen: Mä luulen, että meille hankitaan tarpeellista vauvatavaraa vasta, jos pääsen äitiyslomalle asti... Samanlainen, JOS pyörii koko ajan mielessä. Voimia sullekin raskauteen!

Kahden viikon päästä meilläkin on varhaisultra. Viikkoja pitäisi olla silloin kasassa tasan 8. Sitä odotellessa siis.

 

Itselläni ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon, joka huomattiin oletetulla rv 10, vaikka kehitys oli jäänyt alkuunsa, viikolle 5.

Uudessa raskaudessa 12 viikon täyttyminen oli ensimmäinen suuri kynnys. Itselleni silti suurin psykologinen kynnys oli rv 21, jonka jälkeen ei voi enää saada keskenmenoa, vaan kyseessä on ennenaikainen synnytys. Sitten kun viikot karttuivat ja prosentit nousivat - että jos tällä viikoll syntyisi, olisi jo 50% mahdollisuus jäädä henkiin - sitä mukaa oma varmuus kasvoi. Nyt on rv 31+2 ja keskenmeno alkaa olla unohtunut.

Voimia siihen alkuraskauden epävarmuuteen, jokainen kokee sen omalla tavallaan, mutta ainakin voin sanoa että hankinnat vauvalle ehtii kyllä mainiosti myöhemminkin. Älä ressaa sitä, että ressaat. Toisilla on varaa huolettomuuteen ja siihen oletukseen, että totta kai kaikki menee hyvin. Me toiset tiedämme, ettei se aina ole totta.

 

Minulla oli ihan sama juttu, monta keskenmenoa kokeneena en uskonut tähän nykyiseenkään raskauteen lainkaan. Varsinkin kun raskausoireet puuttuivat tyystin, ei minkäänlaista oiretta siitä että olisin raskaana ollutkaan. Minulla ollut siis kaikki alkuvaiheen keskenmenosta tuulimunaan aikoinaan ja toisen kaksosen keskenmenoon vaikka toinen selvinnyt. Minulla viimeinen km oli kevättalvella, olin jo yksityisellä ultrassakin käynyt ja kaikki vaikutti olevan ok. Kunnes menin np-ultraan rv.12+ ja todettiin kuolleen jo silloin kun olin yksityisellä ultran käynyt. Nyt kun uudelleen raskauduin, en uskonut lainkaan että pysyy tämäkään. Np-ultrassa olin oksentaa(sain oksennuslaarinkin kouraani kun sanoin että oksettaa) ja niinpä siellä kellui elävä ja viikkoja vastaava pieni. Helpotti hetkeksi, mutta viikon päästä tuli punertavaa valkovuotoa ja olin varma että se on merkki että pieni kuollut. Kävin ex tempore neuvolassa muiden aikojen välissä kunnelluttamassa sydänäänet. Oli yhä hengissä. Tämä pelko jatkuu siihen saakka että saan elävän vauvan syliini, tiedän sen. Minulla kun yksi eloon jäänyt muksukin oli tukehtua napanuoraansa niin tiedän ettei se huolestuminen lopu edes "turvallisiin" viikkoihin vaan pieni voi kuolla vielä synnytyksessäkin. Tai sen jälkeen. Minä en luota mihinkään. Nytkin vasta rv.14+0 ja mitä vain voi sattua. Ja se sattuu jos on sattuakseen.

 

Mulla kanssa koko ajan kaksi suunnitelmaa, se toinen johon kuuluu vauva ja sit se jossa menee kesken. Nyt 12+4 ja en vieläkään luota et kaikki menee hyvin.

Mulla kaksi tervettä lasta ja hyvin sujunutta raskautta tämän nykyisen miehen kanssa ja iiden jälkeen kaksi km toinen kkm 11+4 ja vauva kuollut 9+2 --> tyjjennykseen lääkkeellisesi ja lopulta kaavintaankin ja toinen rv 6 joka oli spontaani. Nyt siis tämä uusi onneksi pysynyt sisällä ja toivottavasti pysyykin.

 

On meitä muitakin kuten huomasit. Tunteesi eivät ole outoja laisinkaan.

Itsellä takana 3 km:a; eka oli ensimmäinen raskaus, vuoteli hiljakseen,kunnes vkolla 8+5 kohtu tyhjeni. Tulin heti raskaaksi, terve poika tuli, keskosena syntyi kuitenkin. Sitten sain terveen tytön 2 v kuluttua. Siitä 8 v ja tuli aatos saada vielä iltatähti; eka oli tuulimuna vkolla 8 tyhjentyen, tokassa ei löytynyt sykkeitä vkolla 11. Lääkkeellinen tyhjennys ja päälle vielä kaavinta. Nyt raskaana vkolla 11+2 enkä pahemmin raskaudesta puhu tai mitään suunnittele.

Tiedän hormonien mieltä heittävän, mut nyt mielessä pyörii ajatus, että oonpa tyhmästi tehny, kun raskaana taas olen. Lapset on isoja ja elämä helppoo, miks taas? Taloudelliset huolet painaa ja kaikki pyörii mielessä, ahistavaa. 2 peräkkäisen keskenmenon jälkeen odotin olevani onnellinen ja mielettömän tyytyväinen, jos kaikki menee hyvin, enkä nyt olekaan....eipä tässä kuitenkaan vielä tiedä miten käy, päivä kerrallaan.

 

Tää ketju antaa mulle paljon enemmän lohtua kuin uskoin. Täällä on niin paljon samoja ajatuksia/tunteita heitetty ilmoille, mitä en oo osannu edes ite pukea sanoiksi.

Nää omat tunteet on mulle aika hankalia käsiteltäviä, koska en oo mikään murehtija "normaalisti". Yleensä otan asiat vastaan sellaisina kuin ne tulee enkä murehdi etukäteen tai jää jälkikäteenkään pohtimaan mitä olis voinu käydä.