Keskenmeno ja elämä sen jälkeen

Ajattelin aloittaa meille keskenmenon kokeneille oman ketjun, kun täällä useita aiheeseen liittyviä ketjuja, mutta ei tällaista yleistä. Täällä voidaan purkaa tuntojamme, hakea ja saada vertaistukea ja pulista elämästä järkytyksen jälkeen. Toki tänne saa kokemuksistaan kirjoittaa nekin, joilla asia ei enää akuutti ole, mutta surulllinen kokemus menneisyydestä löytyy.

Tässä minun tarina... Syyskuussa vain reilun kahden kuukauden yrittämisen jälkeen raskaustesti näytti plussaa ja olimme mieheni kanssa onnesta soikeina. Alkuviikot menivät keskenmenoa pelätessä, kun kärsin tosiaan ehkä 4 ekaa viikkoa sellaisista lievistä kuukautiskipuja muistuttavista tuntemuksista. Luin kyllä, että ovat normaalia, mutta pelotti silti. Sitten kivut loppuivat ja alkoi todella voimakas pahoinvointi. Mietin, että helpolla en ainakaan pääse tämän raskauden kanssa. Miten oikeassa olinkaan...

Pyhäinpäivän viikonloppuna heräsin yöllä kummaan tunteeseen ja huomasin, että pyjaman housut ovat verestä märät. Siitä lähti alamäki... Vuoto oli suht runsasta, mutta ei hurjaa. Maanantaina vuoto oli jo loppunut ja pääsin ultrassa käymään piinallisen odotuksen jälkeen. Kaikki oli kunnossa ja Herne heilutteli kovasti käsiään ja sydän sykki hyvin. Tiistaina vuoto alkoi uudelleen ja jouduin lähtemään päivystykseen illalla, kun verta tuli todella runsaasti. Gyne ei päässyt ultraamaan, mutta yleislääkäri ultrasi ja edelleen oli Herneellä kaikki kunnossa. Keskiviikkona vuoto taas loppui ja ajattelin, että ehkä tämä tästä. Torstaina kävin ensimmäisen neuvolakäynnin ja sen jälkeen tuli järkyttävät vatsakivut ja vuoto alkoi aiempaa runsaampana uudelleen. Mieheni joutui soittamaan ambulanssin, kun en enää pysynyt jaloillani ja taju meinasi lähteä. Olin ihan varma, että nyt meni kesken. Mutta ei... Jälleen kerran ultrassa kaikki kunnossa. Perjantaina kävin vuodon takia naisten tautien polilla ja vihdoinkin gyne teki tutkimukset. Selvisi, että kohdussa on melko kookas verihyytymä ja on todennäköistä, että vuotoa tulisi vielä viikkoja, kun kohtu yrittää puhdistautua siitä. Edelleenkin muuten kaikki reilassa ja raskauskin vaikutti olevan oletettua pidemmällä.

Viikonloppuna verentulo taas rauhoittui ja miltei loppui, kunnes sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kivut äityivät pahemmiksi kuin koskaan ja vuoto runsastui taas. Aluksi oli sellaista polttavaa kipuva aivan alavatsassa ja sitä kesti muutaman tunnin. Jossain vaiheessa tajusin, että kohtu on varmaan aukeamassa. Sitten kipu loppui ja sain nukuttuakin hetken, kunnes heräsin uudenlaiseen kipuun. Meni hetki ennen kuin tajusin, että kyseessä on supistukset ja että nyt se on menoa. Jokaisen supistuksen jälkeen verta tuli kauheat määrät ja lopulta näin vasta vielä ultrassa terhakkaasti jäseniään oikoneen Herneen tulleen ulos. Viikkoja oli tässä vaiheessa 11+6. Järkytys ja tuska olivat valtaisat. Kaiken päälle päätteeksi veren tulo ei loppunut ja jouduimme aamusta heti polille, missä vietettiin aikaa iltapäivään asti. Ultrassa todettiin kohdun tyhjentyneen ja vain verihyytymää oli jonkin verran jäljellä.

Kotona se sitten iski... Pohjaton tyhjyyden tunne ja suru. Tuntui niin väärältä, että meille kävi näin. Tuntui niin väärältä, että reilun viikon taistelu päättyi keskenmenoon. Kaikki oli yhtäkkiä ihan turhaa ja tuntui, etten ole itsekään enää mitään, kun en ole raskaana. Jotenkin sitä oli niin ehtinyt orientoitua äidiksi tulemiseen, ettei jäljelle jäänyt mitään, kun raskaus keskeytyi ja äidiksi tulon mahdollisuus meni sen myötä. Mieheni oli myös surun murtama ja kovin huolissaan minusta. Itsekin pelkäsin, että masennun ihan täysin. Itkin paljon yksin ollessani ja esitin reippaampaa kuin olinkaan. Toisaalta en sitten pystynyt kuitenkaan tekemään mitään, kun olin menettänyt verta sen verran runsaasti, että hemoglobiini oli todella alhaalla ja olin sen vuoksi ihan voimaton. Iltaisin sitten itkin miehen läsnäollessa. Häntä alkoi jo pelottamaan selvitäänkö me tästä, kun olin niin suruissani eikä hän ollut nähnyt minua koskaan sellaisena. Itse tiesin, ettei tämä meidän suhteen lopuksi koidu, mutta raskasta aikaahan se oli. Tunsin välillä olevani niin kauhean yksin, kun eihän miehet koe keskenmenoa samalla tavalla... Miten voisivatkaan kokea. Itsellä oli vielä jälkivuoto muistuttamassa joka helvetin päivä tapahtuneesta. Onneksi vuotoa kesti päivittäisenä vain vajaat kaksi viikkoa.

Nyt keskenmenosta alkaa olla kuukausi. Vuoto on loppunut, vaikka omituisesti sitä tulee muutaman tunnin ajan niukkana, jos olen enemmän liikkeellä ja rasitan itseäni. En oikein ymmärrä, mistä se johtuu. Onko kenelläkään muulla ollut samanlaista? Muutama päivä sitten tein raskaustestin ja se oli negatiivinen eli istukka ainakin on poistunut kokonaan. Viikonloppuna oli kaiketi ensimmäiset menkatkin eli periaatteessa voisimme yrittää uudelleen. Tuo satunnainen vuoto minua kuitenkin ihmetyttää, mutta jos kohdussa ei ole limakalvot vielä kunnossa, niin en sitten myöskään tule raskaaksi. Eli uutta keskenmenoa tämä ei voi aiheuttaa. Turhauttaa vain ihan kauheasti, kun aikaa menee tyhjänpäiväiseen odotteluun... Olen jo 35-vuotias niin biologinen kello tikittää. Ja muutenkin haluaisin pian yrittää uudelleen ja tulla uudelleen raskaaksi. Toisaalta uusi raskaus pelottaa ihan pirusti. Mitä jos sekin menee kesken?! Ei tätä mielellään toista kertaa koe.

Olen lukenut ja keksinyt monia syitä, miksi keskenmeno tuli. Yleisimmin syy on ollut minussa, vaikka todellisuudessa lienee todennäköisempää, että sikiöllä oli kehityshäiriö, mikä tämän aiheutti. Jotenkin tuntuu, että joku syy pitäisi olla ja mielellään sellainen, että sen voi hoitaa... Niin silloin seuraavalla raskaudella olisi paremmat edellytykset mennä loppuun asti. Lääkäri yritti minulle selittää, että kehityshäiriö on se todennäköisin eikä syy ole ollut minussa. Itsekin olen yrittänyt ajatella, että syystä tämä meni näin, mutta silti on vaikea purematta niellä tapahtunutta. Mitään tutkimuksia ei kuitenkaan voida tehdä ja tähän nyt pitäisi sopeutua. Katse on jo tulevassa, mutta pelko ja turhautuminen varjostavat... Vaikea kokemus, josta toipuminen ottaa kyllä aikansa.

 

Tässä minun tarinani:
Me aloitettiin yrittämään vauvaa helmikuussa 2013. No heti maaliskuussa raskaustesti oli positiivinen.. Olimme onnesta soikeina ja olin niiin riemuissani! Kaikki sujui raskaudessa hyvin, (pahoinvointia ja muita raskausoireita lukuunottamatta) kunnes yhtenä iltana wc-käynnillä lorahti verta pönttöön! Olin kauhuissani ja lähdettiin heti päivystykseen. Viikkoja oli tuolloin 11+5. No siellä päivystyksessä istuessa alkoi tulla jo isoja klönttejä ja verta ihan kunnolla.. Tiesin jo mitä oli käynyt.. Itkusta ei meinannut tulla loppua.. Lääkäri tutki vain ulkoisesti ja teki lähetteen seuraavaksi aamuksi gynen polille. Aamulla ultrassa näkyi kohdussa vain verta ja jäänteitä.. No yöllä olinkin istunut suurimman osan ajasta wc:ssä kun hyytymiä ja verta tuli todella paljon..
Olimme surun murtamat.
No sitten elokuussa jätimme taas kumit pois ja päätimme yrittää uutta, kun olimme toipuneet asiasta henkisesti ja minä fyysisesti. Raskaustesti näytti positiivista lokakuussa. Olimme nyt kaksi kertaa iloisempia kuin ensimmäisellä kerralla! Olimme varmoja, että kaikki sujuu nyt hyvin! Ja taas alku sujuikin, kunnes taas viikolla 11+5 wc-käynnillä yöllä lorahti verta. Aamulla pääsin taas gynenpolille ultraan ja siellä näkyi jo vauvan muotoinen sikiö, mutta ei sykettä. Tuntui, että tämä ei voi olla totta! Tällä kertaa kohtu ei lähtenyt tyhjenemään spontaanisti niinkuin viimeksi, vaan jouduin osastolle ja minulle laitettiin Cytotec-lääkkeitä neljän tunnin välein emättimeen. Vasta seuraavana aamuna viidennen lääkkeen saannin jälkeen tuli "raskaussäkki" ulos. Kokemuksena tämä toinen oli fyysisesti kauheampi, mutta vaikka henkisesti tääkin oli ihan hirveätä, niin tuntui että tämä on jo kerran eletty kokemus..
Nyt tästä keskenmenosta on aikaa kaksi päivää, ja tämäkin aamu alkoi itkemällä, mutta kai tässä on taas jatkettava elämää niinkuin viimeksikin. Kaksi lasta meillä on nyt taivaassa odottamassa, mutta toivoisimme niin saavamme edes yhden elävän lapsen tänne maanpäällekin <3
Toivottavasti vuosi 2014 olisi onnen vuosi, kun tänä vuonna tapahtunut kahden keskenmenon lisäksi muitakin surullisia asioita elämässämme. Mutta nyt kärsin tässä jälkivuodoista ja sitten täytyy odotella niitä oikeita menkkoja ja sitten uskaltautua taas uuteen yritykseen..

 

Aloimme yrittämään raskaaksi tuloa huhtikuussa ja elokuussa tärppäsi. Tuntui epätodelliselta. Ensimmäisessä ultrassa kaikki vaikutti olevan hyvin, mutta sitten tuli kutsu lisätutkimuksiin down-epäilyn vuoksi. Selvisi, että sikiöllä olikin turvotusta eri puolilla ja sen sydän ei lyönyt. Sain lähetteen sairaalaan lääkkeelliseen tyhjennykseen, koska viikkoja oli jo 13. Kaikki meni ok ja pääsin kotiin samana iltana. Ehkä pari viikkoa sen jälkeen itketti helposti, varsinkin kun puhui tästä asiasta.

Sitten kuitenkin jouduin menemään päivystykseen, kun ensimmäisten kuukautisten yhteydessä tuli tosi paljon vuotoa ja ne kestivät pari viikkoa. Ultrauksessa selvisi, että isohko pala raskausmateriaalia oli jäänyt vielä kohtuun. Minulle tehtiin kohdun tähystys nukutuksessa. Kaavintaa ei kuulemma enää haluttu tehdä, kun lääkkeelisestä tyhjennyksestä oli jo yli kuukausi aikaa. Nyt sitten pitäisi odottaa vielä yhdet kuukautiset tuon tähystyksen jälkeen ja sitten voi yrittää uudelleen. Suru onneksi helpottaa ajan kanssa. Nyt omasta keskenmenostani on jo kohta kaksi kuukautta.

 

Meillä on täällä mielenkiintoinen tilanne... Olen tässä epäillyt, että olisin jo uudelleen raskaana mutta kaksi kuun vaihteen molemmin puolin tekemääni testiä ovat näyttäneet negatiivista. Tänään sitten tein vielä epäuskoisena raskaustestin ja huvikseni myös ovulaatiotestin, kun menkkoja ei kuulu ja kiertohan voi keskenmenon jäljiltä olla ihan mitä tahansa. Noh, ovulaatiotesti näytti positiivista, mutta niin näytti myös raskaustesti. Jälkimmäisen viiva ei ollut yhtä vahva kuin kontrolliviiva mutta ihan selkeästi havaittavissa kuitenkin. Sitten muistin, etten ole tarkistanut tereyskeskuksesta kontrolliraskaustestin tulosta, kun näytteen viemistä ennen tein kotitestin ja se oli negatiivinen niin oletin tämänkin olevan. Noh, yllätys oli melkoinen, kun se kontrollitesti olikin ollut positiivinen. Testauspäivä oli 20. joulukuuta. Kerroin sitten teekoon tädille, että kyseessä oli keskenmenon jälkeinen kontrollitesti ja nyt olen tehnyt kotitestin, joka myös näytti positiivista. Sovittiin sitten, että vien näytteen tiistaina ja jos se on positiivinen, niin sitten tutkitaan onko kyseessä uusi raskaus (toivottavasti) vai jäikö keskenmenossa kuitenkin jotain rippeitä, jotka pitää positiivista yllä. Kiva tässä nyt sitten epätietoisena odotella, kun sitä raskausta kovasti odotetaan ja toivotaan... Toiveet on korkealla, mutta pelottaa, että pettymys on vielä edessä.

 

Kieltämättä kaikenlaisia ajatuksia sitä pyörittelee mielessään keskenmenon jälkeen. Itse tein joulukuun alkupuolella raskaustestin, kun kuukautisia ei kuulunut. Se tosin ei ole sinällään outoa, koska oma kiertoni on niin omituinen että ilman pillereitä kuukautiset eivät ole koskaan tulleet ns. säänöllisesti. Nyt kun pillerit on lopetettu, ajattelin tehdä testin josko olisin raskaana..

Tulos oli selvä vahva positiivinen, otin neuvolaan yhteyttä ja sainkin ajan seuraavalle viikolle. Vaan heti neuvolapäivän aamuna heräsin inhottavaan tunteeseen - olin alkanut vuotamaan verta. Aluksi vuoto tosin oli epämääräistä sellaista rusehtavaa sumppimaista ja neuvolatädin mielestä se ei ollut vakavaa - ei puhunut esim keskenmenon riskistä. Vuoto muuttui sitten viikonloppua vasten vereksi ja lauantaina töissä aloin voimaan pahoin sekä päähän alkoi särkemään valtavasti. Tuli käynti sairaalassa päivystyksessä, eivät ottaneet kantaa keskenmenoon (eivät ultranneet tmv) vaan käskivät lähteä ostamaan panadolia.

Aatonaattoyönä alkoikin sitten rajumpi vuoto, istuin vessassa pitkin yötä, kun ei ollut hyvä mitenkään päin. Kovat vatsakivut (supistuksia, kun kohtu tyhjeni) ja särkylääkettä vaan että sain nukuttua. Aamulla päivystyksen kautta lähete sairaalaan ultraan, ja tässä vaiheessa olin jo varma että kesken meni. Ja niinhän se oli mennyt.

Siellä gyne totesi kohdun tyhjentyneen hyvin, ja sanoi että mielellään pitäisi yhdet kuukautiset odottaa ennen uutta yritystä mutta mitään pakkoa ei ole. Ei ottanut mitään kantaa, kun sanoin että milloinka voin odottaa kuukautisteni tulevan kun ne tulevat muutenkin aina miten sattuu ja raskautta ennen pillereiden lopetuksen jälkeen oli vain kahdet tai kolme kuukautiset (en ole ihan varma, kun enpä tajunnut pitää ylhäällä niitä). Vastaus oli että "ne varmaan tulee sitten miten sattuu niinku aina ennenkin"... okei.

Siinä meni sitten joulun aika kuumetta pitäessä, lähti se viimeinenkin joulumieli ja ruoka ei mennyt alas melkein viikkoon. Ei ollut enää nälkä eikä tehnyt mieli syödä. Verikokeessa pitäisi käydä kontrollissa parin viikon päästä. Päätettiin kyllä että yritetään vain uudelleen ts. jatketaan ilman ehkäisyä, kun vuotokin loppui nopeasti.

Nyt sitten olen miettinyt, että mitä jos sitä käy niin että kontrollikoe on positiivinen. Milloinka pitäisi itse tehdä testi? Milloin odotan kuukautisten tulevan, kun normaalistikin kierto on erittäin epäsäännöllinen ja voi vaihdella joka kerta eri tavalla? Kukaan ei kuitenkaan ole ottanut asiaan kantaa/ole ollut siitä kiinnostunut vaikka olen huoleni jo aikapäiviä sitten ilmaissut.

Muutenkin vatsanseutuville on nyt parina viimepäivänä juilinut, tai oikeastaan alkuksi oli ns. painetta jonka jälkeen välillä ikäviä vihlaisuja kun esim. nostan raskaita tavaroita. Voisiko muka olla näin nopeasti uudelleen raskaana, vaikka itse keskenmenostakaan ei ole paljonkaan aikaa? Kylmää tunnen edelleen ja vessassakin olen saanut juosta tasaiseen tahtiin... Ultrassa kyllä gyne sanoi että limakalvot on paksut ja munarakkuloita oli kaksi ja molemmat jo sentin kokoisia.

Ehkä tyhjyyden tunne ja ikävä poistuu kokonaan sitten, kun vihdoin saa lapsen syliinsä.. Keskenmeno on kyllä yksi niistä kokemuksista, jota en toivo kenellekään.

 

Mulla keskeytyneen keskenmenon jälkeen kesti useampi viikko, ennen kuin raskaustesti näytti taas negatiivista. Eli se, miten nopeasti raskaushormoni poistuu verestä, vaihtelee ihan ihmiskohtaisesti. Itselläni esim. lääkkeellinen tyhjennys (keskeytynyt keskenmeno) toimi kuitenkin kuten pitikin, mutta silti raskaustestiin tuli vielä haamua muutama viikko keskenmenon jälkeenkin.

Kuukautisista, itselläni kun tuo kkm oli 02/13, niin ensimmäiset kuukautiset tuli vasta 67 päivää lääkkeellisestä tyhjennyksestä. Tällöinkin käynnistin ne teroluteilla. Kiertoni on muutenkin ollut aina todella epäsäännöllinen pco-tyyppisten munasarjojen takia.

Mullahan siis tarina menee niin, että söin teroluteja puoli vuotta vuonna 2012. En niistä raskautunut, mutta kun terolutit lopetin, tulinkin raskaaksi. Nt-ultrassa 11+1 selvisi, että alkio oli menehtynyt kohtuun jo joskus rv 8, mutta ei ollut tullut itsestään ulos... Sain kotiin tyhjennyslääkkeet, ja esilääkityksen äitiyspolilla.
Tyhjennys oli todella kivulias kun kohtu supisteli, mutta olo helpotti saman tien kun kohtu oli tyhjä. Se tieto siitä, että kannoit kuollutta alkiota sisälläsi ennen kuin sait ottaa tyhjennyslääkkeet oli jotain vastenmielistä. Odotin vain että pääsen eroon siitä kuolleesta solumöykystä sisälläni.
Jälkitarkastuksena oli vain verikoe tietyn ajan kuluttua, josta katsottiin, että oliko raskaushormoni lähtenyt laskuun. Itse varasin vielä aikaa yksityiselle lääkärille ultraan, jossa varmistettiin että kohtu oli tyhjä.
Tämä yksityinen lääkäri oli myös sitä mieltä, että yritystä olisi pitänyt jatkaa vielä puoli vuotta terolutien kanssa... No, itse tiedän että terolutit minulla estivät ovulaation eivätkä auttaneet raskautumaan joten otin yhteyden lapsettomuuspolille. Sieltä ihana hoitaja laittoikin minulle lähetteen lääkärille, johon pääsin siis suhteellisen nopeasti.

Lääkäri totesi, että terolut on minulle väärä lääkitys, ja kirjoitti tilalle clomifen-lääkityksen. Minulla oli vielä jäljellä teroluteja, ja koska kuukautisia ei tosiaan ollut näkynyt vaikka keskenmenosta oli jo 67 päivää, söin terolut-kuurin jolla sain kuukautiset aikaiseksi. Sitten aloitin ohjeen mukaisesti clomifenit muistaakseni kierron päivänä nro 5. Lääkärin kanssa oli puhetta, että clomeilla yritetään puoli vuotta, ja jos ei tärppää, niin sitten tujumpiin lapsettomuushoitoihin. Minulla kun ikääkin kuitenkin oli ja on yli 30 vuotta ja yritys aloitettiin jo 02/12...

Ihme kuitenkin tapahtui, ja tulin tuosta ekasta clomi-kierrosta raskaaksi! Eli keskenmenosta meni noin 3kk kun plussasin uudelleen. Pelko keskenmenosta on ollut mukana alusta, asti, ja edelleenkin pidän jonkunlaista "tunnerakoa" tuohon tulevaan lapseemme, enkä uskalla nauttia varmaan kuin vasta sitten kun vauva on sylissäni. Nyt mennään jo raskausviikolla 35+3, joten ei ole enää pitkästi synnytykseen.

Keskenmeno ei ole kaiken loppu vaikka siltä tuntuisikin. Uutta raskautta ei kannata hätäillä, vaan pitää antaa kropan toipua ja itselle aikaa surra. Uusi raskaus ei myöskään ala ellei kroppa ole valmis. Minulla oli ennen clomi-kiertoa yksi kunnon ovis jonka bongasin kivuista ja testeillä, mutta siitä en raskautunut kun kroppa ei kerran ollut valmis.
Itse myös kävin tämän uuden raskauden alkuviikoilla, noin rv 5 yksityisellä lääkärillä tarkoissa kilpirauhaskokeissa. Halusin varmistua siitä, että kilppariarvot on kunnossa, sillä nekin voivat vaikuttaa keskenmenoihin.

onnenpisara, onko sinulla tutkittu mahdollista pco-taipuvaisuutta? Sehän näkyy ultrassa helminauhamaisena rykelmänä munasarjoissa. Jos kiertosi on myös ollut aina todella epäsäännöllinen, kannattaisi tutkia mistä se johtuu. Itsellänikin kun nuo terolutit ainakin auttoivat niin, että kuukautiset tulivat säännöllisesti, ja pco taisi parantua, sillä enää tämän vuoden puolella sitä ei ole näkynyt ultrassa.

Anteeksi sekava kirjoitus
Yleensä käsketään odottamaan ne yhdet kuukautiset juuri sen takia, että uusi raskaus/laskettu aika olisi helpompi laskea. Toisillahan ei ehdi tulemaan yksiäkään kuukautisia välissä kun ollaan jo uudelleen raskaana.

 

Minun km:stä on tosiaan jo kaksi kuukautta, mutta jouduin käymään kolmisen viikkoa sitten tähystyksessä, kun oli jäänyt vielä pala raskausmateriaalia kohtuun. Tuota testaamista en tehnyt itse, mutta kävin tk:lla "jälkitarkastuksessa" noin kuukauden päästä lääkkeellisestä tyhjennyksestä. Virtsatesti näytti negatiivista ja verikokeessa raskaushormonin määrä oli 40. Tuloksia kertoessa hoitaja sanoi, että tulos olisi hyvä, jos se olisi alle tuhat. Tuolloin siis oli kuitenkin se isohko pala raskausmateriaalia vielä jäljellä.
Noin kuukauden päästä tähystyksestä pitäisi alkaa kuukautiset, joita odottelen kohta alkaviksi. On tässä kyllä aika malttamaton olo päästä uudelle yritykselle, jonka saa aloittaa noiden kuukautisten jälkeen..

miss_piggy, kiitos tarinastasi. Minkä verran nuo kilpparitestit muuten maksoivat ja mitä niissä testattiin?

 

Meillä kolmannen yritystä oli takana 8kk,kunnes tärppäs. Eihän sitä meinannut todeksi uskoa,kun vihdoinkin oli raskaana.

Oireita oli kaiken laisia pahoinvointia ym. Mut sit jokin päivä pahoinvointi alkoi vähentyä reilusti eikä sitä ollutkaan enää ollenkaan. Siitä hiipi jo paha epäilys,et kesken taitaa mennä. Eilen sit töissä alkoi oikeen kunnon jomotus,et oli pakko laittaa varuilta side. Töistä lähtiessä olikin sit tullut rusehtavaa vuotoa. Pientä jomottelua oli eilisen,mut ei kummempaa vuota. Kunnes aamulla sit alkoi kunnon vuoto.

Ajattelin,et pakko kai se on töihin lähteä. Kyyneleitä pyyhkien. Tuskaa se oli. En pystyny enää pitää itseeni kasassa,kun murruin ihan täysin osaston kansliassa. Pakko oli kertoa esimiehelle ja parille työkaverille mikä mulla on. Onneks esimies oli sen verran ymmärtäväinen,et antoi hänen luvalla 2päivää saikkua. Tänään olis ollut viikkoja tasan 6.

Yks keskenmeno ennestään on takana,kun toista yritimme. Sillon kävin päivystyksessä. Siel tuli olo,kun olis kohdeltu abortin tekijänä. Lääkäri siellä oli onneks todella empaattinen. Ja kohtu oli hyvin tyhjentynyt. Nyt en haluais mennä sinne käytävälle odottaa ja itkee. Varasin eilen yksityiselle gynelle ajan. Menee ens viikkoon,mut ajattelin,et tarkistaa sit,et on kohtu tyhjentynyt. Jos ei,ni sit täytyy miettii uudelleen.

Olo on ihan rikki. Lapsetkin niin toivoisivat vauvaa perheeseen. On sellanen olo,et uskaltaako sitä uudelleen ees yrittää. Ikää on jo 30 v.

Edelliset kaks lasta saivat alkunsa todella äkkiä. Esikoisesta oli yhdet menkat ennen,kun tärppiä tuli. Kuopuksesta tulin heti raskaaks keskenmenon jälkeen. En sillon halunnut edes odottaa yksiä menkkoja välissä.

Tää keskenmeno tuntuu paljon pahemmalta kuin edellinen,vaik sillon viikkoja oli 7+3. Siinä raskaudessa mul oli jotenkin heti sellanen tunne,et se menee kesken. Nyt oli ihan varma olo,et kaikki menee hyvin ja meille syntyy syksyllä vauva. Mut ei!

 

Sain keskenmenon viikolla 7, marraskuussa 2012.

Pillerit olin jättänyt pois juhannuksena 2012 ja aika epätodellinen hetkihän se oli kun positiivisen testin tein viimein marraskuun puolessa välissä. Varasin neuvolan ja kaikki oli hyvällä tavalla tosi hassua.

Viikko testin tekemisestä aloin kuitenkin vuotaa verta. Aamulla vähän nipisteli mahaa, mutta ei käynyt mielessäkään, että keskenmeno tulisi. Päivän mittaan alkoi tulla yhä inhottavampia oloja ja sitten vessakäynnin yhteydessä housuihin oli hulahtanut iso määrä verta. Kyllä mä siitä tiesin, että ei tätä lasta saada.

Soitin neuvolaan seuraavana päivänä ja sain labraan lähetteen hcg-mittaukseen, joka oli liian alhainen viikkoihin nähden. Peruin neuvolan ja jotenkin varmaan suljin koko asian mielestäni. En mä oikeastaan surrut, olin kuin jossain sumussa.

Yrittämistä jatkettiin ja yhdet menkat ehti tulla ennen kuin helmikuun 3. päivä 2013 jotenkin vain tiesin, että nyt on tärpännyt. Niin olikin, iloinen viiva loisti testissä. Pelkäsin joka kerta vessaan mennessä, että oon alkanut vuotaa. Vasta kun vauvan liikkeet alkoi tuntua, pystyin rentoutumaan. Ahdistus oli silti päällä koko raskauden ajan ja lähes pakonomaisesti tunnustelin ja hain liikettä koko ajan.

Raskaus meni kuitenki onnellisesti loppuun asti ja nyt tuossa vieressä on 2,5kk ikäinen prinsessa

Tsemppiä teille!

 

Opäätös oli Minulla takana kolme keskenmenoa. Ensimmäinen kesällä 2008 rv 6+. Näin jälkeen päin tuo tuntuu helpolta ja nopeasti ohi menneeltä. Seiraavasta kierrosta uudelleen raskaana ja tuosta raskaudesta terve tyttö.

kolmannessa raskaudessa todettiin rv12+ultrassa keskeytynyt keskenmeno. Kotiin lähdettiin nappien kanssa eli lääkkeellinen tyhjennys, joka onnistui ensimmäisellä kerralla. Tässä vaiheessa parisuhde koetuksella, miehen mielestä kun asia oli ollut ja mennyt eikä sitä tarvitse muistella. Puoli vuotta tuon jälkeen oli jälleen raskaana. Eropäätös oli jo tehty, joten jäin yksin lasten kanssa.

Pari vuotta kului ja löysin uuden aivan upean miehen. Viime syksynä tulin raskaaksi ehkäisystä huolimatta. Olin todella naiivi kun ajattelin, että kaikki menisi hyvin tällä kertaa. RV 6 alkoi verinen vuoto, joten kävin yksityisellä alkuraskauden ultrassa, jossa todettiin, että hyvännäköinen alkuraskaus. Vuoto loppui alkaakseen uudestaan. RV 14 olin aamulla menossa töihin kun huomasin, että lorahti housut märiksi. Soitin päivystykseen ja sain ajan vasta iltapäiväksi. Kävin töissä kääntymässä todetakseni ettei tule mitään ja päätin lähteä suoraan päivystykseen. Tk:saa jouduin hetken odottamaan lääkäriä, jonka jälkeen siivoojilla oli hommia. Siteestä huolimatta seisoin verilammikossa. Aamupäivän olin tarkkailussa, jonka jälkeen nuori mies lääkäri totesi että voit lähteä kotiin ilman mitään tutkimuksia. Antoi kuitenkin lähetteen tyksiin naistentaudeille. Kotimatkalla soitettiinkin sieltä ja käskettiin tulla heti seuraavana aamuna. Kotimatka taittui bussilla, onneksi loppumatkan pysäkiltä kotiin naapurin rouva jelppas, koska meinasin pyörtyä. Kertoi, että olin aivan valkoinen. Omat vaatteet likaisina roskapussissa,joten lainassa oli Tk:n sairaala vaatteet. Oli varmaan melkonen näky. Seuraavana aamuna kävin tyksissä,jossa todettiin mitä jo tiesinkin, että kohtu tyhjentynyt. Varmuudeksi sain cytotecit ja kaksi päivää sairaslomaa. Aikaisemmilla kerroilla kukaan ei kertonut, että on mahdollisuus käydä juttelemassa naistentautien oman psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Tällä kertaa kerrottiin, ja päätin kokeilla olisiko apua. Huomasin, että kaikki aikaisemmat käsittelemättömät surut aikaisemmista km:sta pääsi valloilleen. Olin hoitanut niitä uusilla raskauksilla. Kävin psykiatrisella saoraanhoitajalla vain kaksi kertaa, mutta sain työvälineitä käsitellä menetyksiä ja surua. Suosittelen! Vauvakuume kauhea, mutta mies ei ole lämmennyt ajatukselle. Ei kuulemma halua nähdä minun kärsivän enää. Toisinaan todella voimakkaana tunne, ettei enää edes uskalla kokeilla raskaaksi tuloa, jos taas tulee pettymys. Ehkäpä jonakin päivänä... Samoin ajatukset menetyksiin kulkeutuu helposti töissä, koska teen perhetyötä ja paljon vastaan tulee vauvaperheitä. Tosiasia on että kaikki kokemukset kulkee mukana lopun elämää, mutta jos ei pääse eteenpäin kannattaa hakea apua asioiden käsittelyyn.

 

Lisäyksenä: oloa ei ole helpottanut vaikka kaksi lasta. Monesti kuullut lausahduksen, että olisit onnellinen niistä. Olenhan minä, mutta ei Se poista sitä surua. Kolmannessa km:saa lääkäri yritti vakuuttaa että km:t johtuu yleensä sikiön poikkeavuuksista. Oli ällikällä lyöty kun aloin vänkkäämään vastaan, että ymmärrän asian ensimmäisellä ja ehkä toisellakin kerralla, mutta en kolmannella. Oli sitten ihan hiljaa.

 

Inkaliina-83: tuo oli varmasti hyvä, että sait jutella asiasta hoitajan kanssa. Minullekin annettiin tk:n psykiatrisen hoitajan numero, mutta en kuitenkaan tullut menneeksi sinne. En tiedä miten sitä kestäisi, jos kokisi monta keskenmenoa.

Tein juuri positiivisen raskaustestin, joten nyt saa sitten jännätä miten käy tällä kertaa. Viimeksi siis oli keskeytynyt keskenmeno rv 13+, joten ehkä jos sen jälkeiseen aikaan selviää, niin uskaltaa jo enemmän iloita tästä. Positiivista oli, että raskaus onnistui niinkin pian kuin jo toisella yrityskerralla.

 

Täällä tuli toinen keskenmeno tänään rv 5+3. Pari päivää tuhrutti ja eilen vuoto muuttui kirkkaaksi vereksi. Arvasin heti, että huonosti käy. Aamulla vuoto ja kivut lisääntyivät. Ultrassa ei sitten näkynyt enää mitään. Edellinen km oli 11.11.13 eli päivää vaille 4 kk väliä. Sain meidät kuitenkin veritutkimuksiin eli nyt selvitellään kromosomijuttuja sun muita. Toivottavasti ei löydy mitään hankalaa... Pitkältä tuntuvat viikot edessä kun tuloksia ja uutta yritystä odotetaan. En tiedä miten monta kertaa tämän surun ja pettymyksen kestää ennen kuin vain luovuttaa...

 

Oodikas, oon pahoilani sinunkin puolestasi.
Täällä myös km tuli viime viikon puolella. Rv taisi olla 5+6(tai 5+5) Harmittaa, vaikka alussa olikin.
Aamulla oli selkä kipeänä, päikkäreiltä noustessa alkoi vuoto ja siinä se sitten olikin. Edelleen selkä ja vatsa kipeänä. Vuoto kesti kolmisen tuntia ja seuraavana päivänä alkoi taas, tiedä sitten onko tämä sitä km vuotoa vai jo menkat?
Ärsyttää kun neuvolassa ei vastata puhelimeen, että voisin perua edes ajat.

 

Täällä yksi keskenmenon kokenut lisää. Meillä yritystä takana 2 vuotta, yksi epäonnistunut inseminaatio takana. Koeputkihedelmöityshoitojonossa ollaan, täällä vaan jonotusaika todella pitkä. Yllätyksekseni reipas viikko sitten tein ensimmäisen positiivisen raskaustestin. En meinannut uskoa tulosta, minä luomusti raskaana?! Pikkuhiljaa positiivisia testejä tehdessä raskaus alkoi mennä tajuntaan. Olimme puolison kanssa ikionnellisia ja pakostikin alkoi unelmoimaan tulevasta. Kävin sitten labrassa hcg:n mittauksessa ja silloin tulos oli alhainen. Kuitenkaan ei ollut täyttä varmuutta milloin ovulaatio on ollut, joten hcg kontrolloitiin vielä uudelleen kolmen päivän päästä. Se päivä oli niin tuskainen. Odotin malttamattomana puhelua polilta. Tunne raskaudesta oli vahva. Viimein puhelu tuli ja jalat olivat lähteä alta. Hcg oli tippunut roimasti ja näyttää siltä, ettei alkio ollut lähtenyt kehittymään, eli keskenmeno. Raskausviikkoja oli n. 6-7.

Tuntui, että koko kahden vuoden lapsettomuuden aiheuttamat tunteet iskivät yhtä aikaa päälle. Itkin, olin surullinen, vihainen, katkera, pettynyt. Oli niin tyhjä ja toivoton olo. Sitten illalla alkoi runsas vuoto. Keskenmeno tuli silloin konkreettiseksi. Nyt olen vuotanut 5 päivää, tänään niukemmin. Toivon todella, että kiertoni palautuisi nopeasti ja uusi raskautuminen tapahtuisi pian. Ja edes jotain positiivista on tässäkin; olen raskautunut omin avuin.

Mutta on tämä kova kokemus. Voimia jokaiselle keskenmenon kokeneelle!

 

Täällä kanssa koettu keskenmeno rv4+5 (12/13). Raskaus alkoi pillereistä huolimatta. Joulukuun alkupuolen aikoihin aloin ihmetellä etovaa oloa ja epäilin saaneeni mahatautitartunnan, joka kiersi tuolloin työpaikallani. Etova olo jatkui toista viikkoa ja mainitsin asiasta silloiselle miehelle, joka alkoikin heti puhua raskaudesta. Epäilin itse kovin, kun olin kuitenkin syönyt pillereitä aivan säännöllisesti.

Jouluaattona oksensin ensimmäisen kerran jouluaterialla ja peittelin oloani ettei muut huomaisi. Joulupäivänä oksensin jo pelkästään kahvin ja valkosipulijauheen tuoksusta - täysin samat oireet kuin esikoista odottaessa. Olin varma jo varma alkaneesta raskaudesta! Perjantaina 27.12 tein useammankin raskaustestin ja kaikki negatiivisia. Soitin neuvolaan ja kerroin voinnistani sekä siitä että kaksi edellistäkin lasta on näkyneet vasta myöhään testissä (rv6+3). Neuvolantäti onnitteli ja kirjoitti lähetteen maanantaiksi labraan mittauttamaan hCg-arvot. Soittoaika sovittiin samalle päivälle.

28-29.12 välisenä yönä alkoi pieni vuoto. Vuoto jatkui päivän mittaan vähäisenä mutten huolestunut. Illalla menin yövuoroon ja vuoto oli jo sellaista, että varoittelin työkaveria että josko tilanne pahenee niin hätyyttelen hänet paikalle. Yövuoro oli onneksi rauhallinen. Aamuyön supisteli ja vuoto oli aivan järkyttävä, tiesin sen keskenmenoksi, mutta päätin olla vuoron loppuun. Pahoinvointi katosi yön aikana.

30.12 hoitaja soitteli aamupäivällä etten mennytkään labraan. Kerroin vuodosta ja kivusta sekä hyytymistä, niin hoitajakin totesi olevan selkeä km. Kehoitti menemään päivystykseen mikäli kuume nousee. Lupasi kyllä kirjoittaa sairaslomaa viimeiseksi yövuoroksi, mutten sitä ottanut vastaan kun totesin sen yön olleen jo pahin mahdollinen. Fyysisesti selvisin km:sta helposti, jälkioireita ei tullut ja jälkivuotokin kesti suunnilleen kuukautisten ajan.

Keskenmenosta on nyt 7 kuukautta. Lapsi olisi ollut täysin vahinko ja mies lähti 2 viikkoa tapahtuneen jälkeen enkä ole hänestä sen koommin kuullut. En kokenut keskenmenoa henkisesti niin pahana. Ilman tätä keskenmenoa olisin pitänyt lapsen, silläkin uhalla että olisin jäänyt yksin.

Nyt on uusi mies (vanha tuttu), lapsista on puhuttu ja vauvakuume nostaa päätään vähän väliä. Syön pillereitä edelleen, mutta väkisinkin tulee mietittyä että mitä jos sama toistuu? Selviääkö siitä uudestaan? Tällä kertaa lapsi olisi aivan tervetullut ja varsinainen yrityskin alkanee vuoden vaihteessa. Tällä kertaa olen kyllä varma, että mies seisoisi rinnallani vaikka tapahtuisi mitä. Meillä on takana niin pitkä historia ja menetettyjä vuosia välissä etten usko, että tämä suhde kaatuisi kovin heppoisin perustein.

Itselläni on aiemmasta suhteesta tytöt 2/07 ja 4/08. Ensimmäistä yritettiin saada alulle liki 1½ vuotta ja toinen sai luvan tulla, kun on tullakseen. Esikoista ennen saattoi olla 3-4 hyvin varhaista keskenmenoa, mutten niitä ymmärtänyt kuin vuosia jälkeenpäin.

 

Ihanaa että tällainen ketju on perustettu! Olenkin jo oman tarinani tuonne laittanut mutta haluaisin vielä jakaa tämän... Nyt aikaa on jo parisen kuukautta ja pahin on jo ohi. Siltikin tulee vielä hetkiä kun pysähdyn ajattelemaan kuinka olisin nyt tukevasti raskaana,kuinka nyt leikkisin masussa potkivan pikkuisen kanssa,kuinka tuskailisin masuni kanssa näitä helteitä jne jne.... Tässä siis tarinani,jonka kirjoitin kun aikaa oli kulunut pari viikkoa tapahtuneesta.

"Se päivä oli unohtumaton. Tein raskaustestin ja yllätykseksi se oli positiivinen! Olimme onnellisia mutta samalla hämillään. Olihan tulokas meidän viides.

Kävimme seuraavalla viikolla varhais Ultrassa, jossa pienen pieni sydän jumputti vimmatusti. Viikkoja oli 6+3. Nyt voitiin huokaista. Sydän löi ja raskaus oli todellakin alkanut.
Siitä alkoi piinaavat viikot. Pahoinvointi oli valtava ja väsymyksestä ei tullut loppua.

Viikot etenivät ja oli aika mennä ensimmäiselle neuvolakäynnille. Siellä ennestään tuttu terveyden hoitaja kokeili pyynnöstäni kuunnella pienen sydänääniä ja Kuinkas ollakaan syke löytyi! Ei tosin kuulunut mutta lukemat 136 näkyi dopplerissa. Onni vaan kasvoi.

Pian täyttyi 10 viikkoa ja oli aika ottaa ensimmäinen masukuva. Masu oli jo söpösti pyöristynyt. Ehkä tosin turvotuksesta mutta kuitenkin....
Ensimmäinen ultra lähestyi. Viikkoa aikaisemmin viikon 11 aikoihin ihmettelin vointini paranemista. Olin jollain tavalla vain tyytyväinen että riskiraja oli pian saavutettu ja olo oli hyvä.

Tuli viikko 12 ja ensimmäinen ultra. Minua pelotti.
Istuin odottamassa kutsua sisälle. Pian tuli kätilö ja kutsui nimellä. Ensin käytiin läpi vointini ja tuntemukset, jonka jälkeen vihdoin sain asettua vuoteelle. Siinä se oli. Silmieni edessä meidän pieni enkeli. Kuulen kätilön sanat "nyt näyttää siltä että raskaus on lähtenyt etenemään mutta vauvan kehitys on pysähtynyt viikolle 8+6".

Se hetki pysäytti. Lääkäri tuli pian paikalle ja vahvisti asian.
Pienen sydän ei enää lyönyt. Askeleet painoi kun kävelin kohti autoa samalla kun kyyneleet virtasivat pitkin kasvojani. Autossa odotti mieheni lasten kanssa. Seuraavaksi olisi kerrottava uutiset hänelle.

Romahdimme molemmat. Jalat oli pyyhkäisty altamme.
Seuraavana päivänä menin takaisin sairaalaan lääkkeelliseen tyhjennykseen.

Ilta oli hirveä. Olin kantanut kuollutta lastamme liki neljä viikkoa sisälläni ja luullut olevani onnellisesti raskaana.

Ikävöin niin kovin jotain, joka hallitsi minua täysin 12 viikon ajan mutta jotain johon en koskaan saanut tutustua.

Onneksi minulla on ihmisiä, joille voin puhua. Mies joka ymmärtää vaikka samalla suree myös itse ja käy läpi samoja tunteita kuin minä.

Uskon että aika parantaa mutta aika kuluu hitaasti. Kipu on valtava. Henkinen kipu! Nyt vaan täytyy surra, täytyy odottaa mutta unohda en koskaan. Meidän pieni enkeli, pienen pieni tähdenlento"
*30.4.2014*

 

Hei.
Minä olen tutumpi toisella nimellä tuolla foorumilla mutta aattelin poistaa vanhan nimeni ja tein uuden.. mutta jokatapauksessa tällä hetkellä keskenmeno päällä, plussasin siis haaleasti 23.7 ja sitten vahvemmin 27.7. ja digin varmistukseksi heinäkuun lopulla ja plussaa se vihdoin oli Olin Niin iloinen mutta myös oli miehenikin huuhtikuun vaavi :heart:.
Tästä taakse päin olin jo saannut 4km:noa ja aattelin että nyt on kyllä jo kumma kun kerta eka ,toka ja kolmas sekä neljäs ei antanu tulosta niin viidettä kertaa ei voi tulla jos sama ihminen saa keskenmenon.. mutta niinpä 30.7. se tuli!! aamulla heräsin ihan normaalisti ja kävin veskissä ei mitään kipuja ei mitään ennakkovarotusta hulahti veret pönttöön :'( olin vasta alussa 4+3rv.. tänä aamuna sitten supisteli ihan helvetisti ja istuin pöntöllä ja itkin..
Sattuu henkisesti ihan saatanasti, kaksi päivää olen vaan itkenyt..
Eilen purskahdin saunassa miehelle itkemään, lohdutti sanomalla jos se vaan oli huono ettei sovellu elämään.. voihan se olla niinkin, sattuu vaan niin kovasti, miten voi olla näin huono tuuri yhelle ihmiselle
Tutkittu meidät on ja kaikki ookoo, meissä ei ole mitään vikaa, vaan tuuri on huono :ashamed:
Monesti saan kuulla että "onhan meillä lapsia mitä siinä suret".. totta kuusi lasta on, mutta kun jos ihminen joka ei ole kokenut keskenmenoa ei voi tollasta mulle sanomaan, eihän se tiedä mille se tuntuu..
henkisesti murenet kuin näkkileipä, fyysisesti ei näytä miltään.
Pienelle viidelle alkumenetyksille otan selkääni muistoksi tatuoinnin pienen linnun muisto olkoot heille kaunis kiitos alkuhuumasta ja ilosta jonka sain kokea edes pienen hetken.. :kiss:

Vielä koitamme kerran jos haikara toisi meillekin kaivatun seitsemämme lapsen, kuuden elossa olevan lastemme jatkoksi

 

Onneksi tälläinen ryhmä löytyi.. Oma raskauteni ei ollut harkittu etukäteen. Emme seurustellut isän kanssa ja tajusin todella ajoissa olevani raskaana viikkoja 1-2. Olin aivan varma, että keskenmeno oli tullut, koska raskausviikot ei noussu testissä..niimpä menin yksityiselle ultraan 6+4 ja syke löytyi! Päätimme, että pidämme lapsesta yhdessä huolen kun se oli päättänyt tulla :heart:

Rv 9+6 oksensin kaikki pihalle koko päivän ja muutama viiltävä mahakipu ja menin ensiapuun. Lääkäri totesi, että kyllä kaikki oli kunnossa vaikka yritin jos pääsisin ultraan, mutta ei kuulemma ollut tarvetta. Viikkoa myöhemmin alkoi ruskea vuoto, mutta edelleen kaikki väitti, että kyllä sielä kaikki kunnossa on!
Viime viikon keskiviikkona oli sitten ultra rv 11+5, ei sykettä. Koko maailma pysähty. Miksi näin käy? Kaiken sekavan ajatustyön jälkeen, miksi? Sikiön päässä oli suuri turvotus, joka viittasi lääkärin mukaan kehityshäiriöön. Olin varautunut down-lapseen, mutta en tähän. Kaikki raskausoireet edelleen käynnissä. Tuntuu todella väärältä.

Torstaina Taysiin ottaan mifigynet ja sovittiin, että sunnuntaina osastolle. Perjantai aamuna järjettömät supistuskivut ja taysiin samantien. Olisin itse alusta lähtien halunnut suoraan kaavintaan, koska kuolleen lapsen synnyttäminen ei tuntunut mitenkään hyvältä ajatukselta! Jollain lääkäri sai puhuttua, että yritetään lääkkeellisellä. Supstukset tuli vaan rajummiks, mutta mitään ei tapahtunu. Lauantai aamuna sanoin lääkärille, ettei se tule lääkkeillä ja voisinko päästä siihen kaavintaan?! Vieläkään tähän ei suostuttu ja lääkkeillä jatkettiin. Sama olo kuin perjantaina ja vuoto ei lisääntynyt.. Sunnuntai aamuna taas lääkärille, joka oli sitä mieltä että lääkkeillä vieläkin. Kun kysyin mikä on edes todennäköisyys, että se sieltä tulisi olisi oli vastaus 50%! Mitä vittua 50% ja samaa paskaa tarvis vielä kolmatta päivää kestää! Minä joka olin henkisesti jo aivan loppu ja sanonut monta kertaa, että se ei sieltä tule! Lopulta, kun huusin, raivosin ja itkin, niin minut suostuttiin laittaan kaavintaan. Se oli koko prosessi ohi nukutuksineen kaikkineen tunnissa. Tunti lisää ja pääsin kotiin. Olo todella tyhjä.

Nyt kun tietäisi miten tästä pääsee eteenpäin?! Huomena on paluu töihin, enkä tiedä miltä sekään tuntuu.. Yöt saan nukuttua nukahtamislääkkeitten avulla, että saan ajatukseni pysähtymään edes hetkeksi. Haluaisin joko itkeä tai huutaa, miksi? Miksi näin käy, kun on kaikkeen valmistautunut, isän kanssa kaikki sovittu hyvin ja ajatus vauvasta tuntuu hyvälle vaikka lapsi ei ollut edes haaveissani? Miksi? :ashamed:

 

Milbe_86 olen todella pahoillani :hug: . Omassa keskenmenotarinassani on sen verran yhtäläisyyksiä sinun tarinasi kanssa, että minullakaan raskaus ei ollut suunniteltu tai edes toivottu. Se tuli täytenä yllätyksenä, ja juuri, kun olin tottunut ajatukseen, raskausviikolla 16 neuvolassa ei enää kuulunutkaan sykkeitä ja keskeytynyt keskenmeno paljastui. Np-ultrassa kaikki oli vielä ollut mainiosti.

Tiedän, keskenmeno tuntuu kovin epäreilulta ja ikävältä. Huuda ja itke, jos siltä tuntuu. On hyvä päästää tunteet ulos. Itse selvisin henkisesti sitten kuitenkin yllättävän vähällä, sillä karun biologisesti ajattelin vain, että siihen keskenmenoon oli syynsä (luultavasti sikiö ei olisi ollut elinkelpoinen) ja siksi kävi niin kuin kävi. Surua tämä ei tietenkään poista, vaikka kuinka asian järkeilisi. Kulunut sanonta "aika parantaa" kyllä pitää paikkansa. Joten toivotan sinulle tsemppiä ja anna itsellesi aikaa. Elämä on :hug:.

väpä

 

Tässä minun tarinani. Aloimme yrityksen hyvissä tunnelmissa toukokuussa 2014. Pari kuukautta tunnusteltiin, ja ensimmäisestä kunnon yrityskierrosta tärppäsi! Mulla oli epäuskoinen, kumma olo. Näin helposti??? Oireita oli, mutta ei kamalia. Esikoisesta kun oli kyse niin en tiennyt miltä nyt kuuluisi tuntua.. Pieni ruskea tuhru ilmestyi seitsemännen viikon lopussa loppuen pian. Kaikki hyvin, vakuutettiin. Ihan normaalia... Varhaisultra oli varattuna muutaman päivän päästä. Lääkäri totesi alkion kehityksen pysähtyneen jonnekin 4+ viikolle. Vauva ei koskaan ollutkaan. Huijausta koko homma. Odotan kehon parantumista ja yritetään taas. Ilman toivoa ei ole elämää.

 

Sain lokakuussa 2014 positiivisen raskaustestin ja olin onnellisempi kuin ikinä ennen! Lapsen isä ei halunnut lasta joten päätin ottaa vastuun lapsesta kokonaan yksin. Lapsen isä painosti aborttiin ja kun en sitä suostunut tehä sain kuulla uhkailuita kuinka minun ja vauvan käy jos en sitä tee, mutta en välittänyt koska olin päättänyt pitää lapsen ja olla hänelle sekä äiti että isä, olin valmis tekemään mitä vaan lapseni edestä siitä hetkestä lähtien kun sain tietää hänestä. Kaikki ei kuitenkaan mennyt kun olin suunnitellut ja halunnut.

Lauantaina 1.11 rupesin vuotamaan vähän verta olin tällöin 7+3. Soitin terveyskeskukseen missä kerrottiin sen olevan normaalia, vuotoa jatkui koko yön mutta hyvin vähäisenä. Sunnuntaina 2.11 verta alkoi tulla huomattavasti enemmän ja seassa oli verihyytymiä. Itkin ja huusin vessan lattialla, olin varma että tuli keskenmeno. Soitin äitipolille mihin käskettiin heti tulla tarkistuttamaan tilanne, sinne päästyä tehtiin sisäkautta tutkimus missä kaikki näytti olevan ok. Näin pienen elämän alkuni ensimmäistä kertaa silloin :heart: Verenvuoto jatkui edelleen seuraaviin päiviin asti ja tiistaina 4.11 tuli iso verinen hyytymä ulos ja olin taas varma että nyt se meni kesken. Lähdin naistentautien poliklinikalle jossa todellisuus iski vastaan, valitettavasti olin tällä kertaa oikeassa, sikiötä ei enää ollut. Se oli hetki jolloin tuntui että matto vedettiin jalkojen alta. Sain kotiin mukaan kohdun tyhjennys lääkkeet, ei tarvinnut jäädä osastolle kun kohtu oli tyhjentynyt jo siinä vaiheessa melkein kokonaan.

Tänään keskenmenosta tulee 2kk 7pv ja edelleen tuska on sanoinkuvaamattoman suuri. Tämä keskenmenosta kulunut aika on ollut pelkkää suoriutumista päivästä toiseen. Jotkut pääsee helposti ja nopeasti keskenmenosta yli, mutta minä en kuulu siihen joukkoon. Olin halunnut häntä niin paljon, otin paljon vastaan uhkailuita ja haukkuja, olin taistellut jo hänen puolesta saadakseni pitää hänet ja yhtäkkiä hän oli poissa, se on asia joka vielä tänäpäivänäkin nostaa kyyneleet silmiin. Normaali arki sujuu ihan hyvin mutta tulee päiviä jolloin haluaisin maata maassa itkeä ja huutaa tuskaani. Olen henkisesti rikki ja välillä tuntuu ettei ihmiset ymmärrä sitä, he luulevat että olen käsitellyt asian ja jatkanut elämää. Olen kyllä käsitellyt ja hyväksynyt asian mutta miten osaisin jatkaa elämää kun sydämmessäni on suuri aukko ja jatkuva tuska ja ikävä? Toivottavasti jonain päivänä osaan olla oikeasti taas iloinen ja onnellinen..

"Vain hetken sinut tuntea vatsassani sain,
en enempää, sen hetken vain.
Täällä äidillä sinua kova ikävä on,
minun suruni rauhaton, lohduton.
Mutta luona Jumalan, taivaassa siellä,
saat katsella äitiä elämän tiellä.
Sinut vielä syliini sulkea saan,
ja siinä pitää ainiaan.
Siis odota rakkahin äitiä siellä,
me kohtaamme vielä taivahan tiellä."
Rakastan sinua ikuisesti, oma lapseni!

 

ISOT PAHOITTELUNI JA OSANOTTONI KAIKILLE KESKENMENON KOKENEILLE :hug:

Tässä minun tarinani:

Minulla on yksi lapsi, joka sai alkunsa 6 kk Clomifen kuurista sekä lievää kilpirauhasen vajaatoimintaa hoidettiin myös. Olin yksityisellä puolella lapsettomuushoidoissa. Kuukautiseni olivat todella epäsäännölliset ja en koskaan bongannut ovulaatiota kierroistani.
Silloin ekassa raskaudesa oli voimakasta pahoinvointia koko raskausajan.

Toinen lapsi on ollut myös todella haluttu meidän perheeseen. Ensimmäinen lapseni on kohta 2 vuotias, joten ajattelimme mieheni kanssa, että alkaisimme yrittää toista. Syksyllä 2014 aloitimme yritykset. Minulta oli kilpirauhaslääkitys lopetettu noin 6kk sitten ja TSH arvoni oli nousussa koko ajan, mutta julkisen puolen lääkäri oli sitä mieltä, ettei lääkitystä tarvita kun kyseessä lievä vajaatoiminta eikä minulla ollut juurikaan oireita. Kilpirauhasen vajaatoimintahan vaikeuttaa raskaaksi tulemista mm. munasolut eivät kehity kunnolla eivätkä irtoa ja eivät tartu kohtuun.

Ajattelin silloin viime syksynä, että hieno juttu kun kiertoni onkin nykyään säännöllinen sekä olen oviksen bongannut joka kierrosta. Eli edellytykset raskaaksi tulemiselle olivat siis hyvät. Ja ajattelin, että ehkäpä tuo kilpirauhasenvajaatoiminta ei häiritsekään kiertoani nyt tällä kertaa.
Olin kyllä asiasta kysellyt myös omalääkäriltäni, mutta hän piti melkeinpä lumelääkkeenä minun kohdallani jos lääkitys taas aloitettaisiin. Julkisella puolella suorastaan melkein naureskeltiin vajaatoiminnalleni.

Sitten se tapahtui ihana, uskomaton tapahtuma kun kuukautiseni eivät alkaneetkaan joulukuussa ja sain raskaustestiin tuloksen "raskaana 2-3 viikkoa". Olin aivan haltioissani, mutta myös ikävä epämääräinen ja epäileväinen tunne tuli minulle. Raskausviikolla 6 alkoi tulla pahoinvointia, mutta ei niin pahaa kuin ekassa raskaudessani. Myös turvotti kovasti mahaa, jota ihmettelin sillä ekassa ei vielä noin alussa turvottanut noin pahasti. Rinnat olivat arat jne selkeitä raskausoireita oli.
Silti oloni oli epäileväinen ja en tuntenut oloani varmaksi tämän raskauden suhteen.
Yritin tavoittaa äitiysneuvolaa raskausviikolla 7, jotta ilmoittaisin olevani raskaana jne. En saanut sieltä ketään kiinni sillä viikolla. Sitten tulikin joulunajan sulku ja vasta loppiaisen jälkeen sain kiinni neuvolan tädin.

Rv 10 oli oloni alkoi olla ihmeen oireeton. Ei oikein minkäänlaisia raskausoireita. Kaikki oireet olivat alkaneet häviämään. Huoleni kasvoi ja vahva tuntemukseni siitä, ettei kaikki ole tässä raskaudessa hyvin, vahvistui.

Ensimmäisella neuvolakäynnillä rv 10+1 ei löydetty sydänääniä. Neuvolan täti kyllä varoitteli, ettei heidän huonoilla laitteilla välttämättä saada sydänääniä kuulumaan. Itse ihmettelin miksei muka sydänääniä kuulunut koska olen todella hoikka. Oireettomuuttani seliteltiin sillä, että oireet voivat vaihdella, kadota ja tulla taas takaisin, ja että ehkä tämä toinen raskaus vaan on helpompi.
Itse en uskonut noihin selityksiin ollenkaan, mutta jotenkin jäin hölmönä odottamaan ja seuraamaan oloani. Ja yritin toivoa, että asia olisi noin.

Rv 11+1 aamulla vessakäynnillä pyyhkiessäni paperiin jäi aavistus vanhaa limaistaverta. Samana päivänä illalla tuli pieni verinen limaklöntti. Tunteeni vahvistui, että kyllä tämä raskaus on nyt kyllä tässä ja kerroin miehelleni tunteeni.

Seuraavana päivänä soitin neuvolaan ja sain ajan omalääkärille. Omalääkäri ei voinut tehdä muuta kuin kokeilla kohtuni vatsan päältä ja katsoa kohdunkaulan tilanne. Itkin ja olin surun murtama. Omalääkäri ei saanut ultra-aikaa minulle kuin vasta VIIKON päähän. Olin järkyttynyt. Sanoin, että kohtuutonta joutua odottamaan VIIKKO.

Lähdin kotiin ja mies oli aivan järkyttynyt miten voidaan jättää ihminen odottamaan viikoksi. Hän käski minun varata yksityiselle ultra-ajan. Sain ajan seuraavalle päivälle.

Yksityisellä sitten totesivat alkion kuolleen kohtuun rv 9+0. Laittoi lähetteen Taysiin naistentautien poliklinikalle. Menin klinikalle ja siellä tutkiin myös ja todettiin sama asia. Aloitettiin lääkkeellinen kohdun tyhjennys, jota menin kahden päivän jälkeen Mifegyne-pilleristä jatkamaan naistentautien osastolle. Laittoivat osastolle tyhjennykseen sen vuoksi kun kivun hoito siellä parempaa sekä heillä oli rajana tuo rv9 milloin voi vielä turvallisesti kotona tehdä tyhjennyksen.

Olin tietyllä tapaa huojentunut kun asia selvisi. Tuntemukseni ja koko pienen raskaana oloni aikana tuntemani epävarmuus olivat osoittautuneet oikeiksi. Suunnaton suru kuitenkin valtasi minut myöhemmin.

Kohdun tyhjennys sujui osastolla hyvin (rv 11+5). Alkio ja myöhemmin istukka syntyivät peltiseen pönttöön. Itsekin näin alkion ja havaitsin erityisesti päässä alkiolla kehityshäiriötä. Hoitaja katsoi ne ja totesi myös selkäen kehityshäiriön.

Aloin miettimään tätä alkiota ja noinkin vakavaa kehityshäiriötä. Otin kilpirauhasen vajaatoiminnasta tietoa ja järkytyin siitä tiedosta mitä sain... LIEVÄKIN KILPIRAUHASEN VAJAATOIMINTA TULEE HOITAA RASKAUTTA YRITTIVÄLLÄ NAISELLA JA ETENKIN RASKAANA OLLESSA. Aiheuttaa erityisesti aivojen kehityshäiriöitä. Ja VAIKKA raskaus menisikin lapsen syntymään saakka, myöhemmässä iässä lapsella todettaisiin alhaisempi älykkyysosamäärä kuin terveellä lapsella. Eli jonkin asteinen kehitysvammainen lapsi olisi jokatapauksessa.

Tieto lisää tuskaa, mutta se myös toisaalta toi lohtua. Sitten alkoi kiukuttaa: miksei minulle omalääkäri ollut kertonut näistä asioista. Miksei hän ollut sanonut, että jos lisää lapsia halutaan niin minun kilpirauhasasia pitää hoitaa, ETENKIN kun raskauden alkuvaiheessa kilpirauhanen joutuu toimimaan lisätehoilla, jotta saa tuotettua kilpirauhashormonia riittävästi alkion normaaliin kehittymiseen!!!!

Keskeytynyt keskenmenoni siis johtui erittäin suurella todennäköisyydellä lievästä kilpirauhasen vajaatoiminnastani, joka pahentunut väistämättä alkuraskaudessani kun kilpirauhastuotannossani ollut jo häiriötä, niin häiriö täten pahentunut eikä alkio ole saanut tarvittavia kehitykselle tärkeitä hormoneja.

Asiasta olen keskustellut omalääkärini kanssa ja hän on myöntänyt virheensä ja tyhmyytensä. Se ei oloani lohduta.

Ja ne ketkä sanoo, että ole onnellinen kun sinulla on jo yksi terve lapsi, niin eivät ymmärrä näistä asioista mitään. Jokainen ymmärtää miltä tuntuu kun on kokenut keskenmenon. Suru on valtava ja etenkin pelko uudelleen yrittämistä kohtaan kasvaa valtavasti.

Nyt odottelen, että jälkivuoto loppuisi ja tulisi uudet kuukautiset, jolloin taas voimme uudelleen alkaa yrittämään. Pelottaa, että miten taas käy. Miten pitkään joudumme yrittämään jne. Tulevaisuus on aivan tietämätöntä, iso musta aukko. Kilpirauhaslääkitys, tyroksiini, aloitetaan minulle. Ainakin edes se valtava riski on sitten poistettu...

 

osanotot kaikille..
Tässä meidän tarina, tapahtunut vasta 3 päivää sitten, mutta on kova tarve saada purkaa asiaa sanoiksi.

2014 marraskuun lopulla kauan odotettu plussa, olimme niin iloisia tulevasta esikoisesta <3
Alkuraskaus väsymystä lukuunottamatta helppo, rv 7 käytiin yksityisellä, syke löytyi ja kaikki hyvin.
13.1 nt- ultra, jossa turvotusta 2.2mm ja verikokeiden jälkeen saatiin soitto että kuulumme riskiryhmään 1:150. Vähän säikähdettiin, mutta luotettiin kaiken olevan hyvin kun "Hippu" oli päivälleen oikean kokoinen, liikkui kovin ja syke vahva. Pari päivää soitosta, alkoi tuhruvuoto, soitin äitipolille ja pääsin seuraavana päivänä tarkastukseen: Hipulla kaikki hyvin, 3x7cm hematooma istukan vieressä ja istukka sen vierestä osittain revennyt (tätä ei kuitenkaan mainittu paperilla..), diagnoosina vain että UHKAAVA KESKENMENO. Viikko sairaslomaa. Soitto toiseen sairaalaan, että mitä mieltä ovat kun lapsivesipunktio oli varattu sinne 3.2, ihmettelivät "revennyttä istukkaa" ja sanoivat että katsotaan tilannetta silloin.
Seuraavana päivänä kumminkin yksityiselle, joks sanoi samaa: Hipulla kaikki hyvin ja todennäköisesti hematooma vuotaa, voin elellä normaalisti.
Otin viikon kumminkin rauhallisesti, poissa töistä, kunnes vuoto runsastui, oli hyytymiä ja tuli hieman kipua. Menin toiseen (jonne soitin) sairaalaan, tutkittiin ja ultrattiin, Hippu voi hienosti ja hematooma hävinnyt, joten vuoto ilmeisesti sitä. Sain Ceridalia ja antibiootteja. Seuraavana yönä tuli jo todella runsaasti hyytymiä, soitin ensiapuun vaikuttaako Ceridal näin, ei vaikuta, mutta kun pärjäsin panadolilla niin käskivät olla kotona.
Seuraavana päivänä taas samalle alueasairaalan lääkärille päivystysajalla: Hipulla kaikki hyvin, syke, koko, liikkuikin siellä. Viikko lisää sairaslomaa ja toivotti voimia.
Päivällä oli enää tuhruvuotoa, iltaa kohden loppui kokonaan. 21 aikoihin alkoi pienet kivut, jotka kasvoivat 24 asti jolloin tunnistin ne supistuksiksi. Otin 1,5mg panadolia, ei tehonnut, seuraavat 1,5h meni sumussa kipujen ja vessassa ravaamisen kanssa.
Lopulta verenvuodon lomassa (yhtä runsas kuin aiemmin, siksi en osannut pelätä pahinta) tuli vesi "holahdus" ja siitä puolen tunnin kuluttua syntyi Hippu. Soitin shokissa 112, ambulanssi tuli heti, reppu ja Hippu pakattuna kohti isompaa sairaalaa.
Verta tuli runsaasti, laitettiin tippaan ja istukan takia annettiin Cytotecit. Ei tullut ulos, joten leikkaussaliin kaavintaan. Tästä 5h toipumista, miehen, lääkärin, hoitajien ja sairaalapastorin kanssa. Olin kiitollinen kun kaikki meni niin hienosti ja nopeasti, mutta toisaalta putosimme niin nopeasti niin alas, ettei tapahtunutta oikein tajunnut. Kotiin tyhjän masun, toiveiden ja unelmien kanssa. Isovanhemmille ja ystäville kertominen, saman tuskan läpikäynti liian moneen kertaan niin lyhyessä ajassa.

Vaikka meille oli annettu varoitus, vaikka olimme hieman varautuneetkin siihen, vaikka taistelimme viimeiseen asti, niin jouduimme luopumaan 14+4 pienestä ihmeestämme. Saimme kuulla hänen olevan poika, hän sai siunauksen ja ikuisen paikan sydämmistämme.

Nyt vertaistuen avulla menty tunti kerrallaan, ehkä joskus päästään päiviin ja sitten taas viikkoihin. Hipun mukana menetimme osan itseämme.

Rakastaen, äiti ja isi <3

 

Heippa,

Mulla meni eilen raskaus kesken. Viikkoja oli "vasta" 6+1, mutta se henkinen kipu on hirveää. Olimme odottaneet toista lasta jo pidemmän aikaa ja kun vihdoin tein testin, olin todella onnellinen, samoin mies. Sovimme, että kerrotaan vasta ultran jalkeen. Ehtisin rakastua jo "vauvaan" ja ajatukseen, että tytöstämme tulee isosisko. Noh, eilen alkoi tulla verta ja menin yksityiselle ultraan. Ja kesken se oli mennyt. Haluaisin vain itkeä ja tuntuu kuin sydän olisi revitty palasiksi. Olen onnellinen, että meillä on tämä takas tyttömme, ehkä vielä saamme toisen. Huomenna täytyy soittaa neuvolaan ja perua ensi viikon aika.. :'(