Mä taas tyttöä odottaessa pelkäsin kaikkea mahdollista. Keskenmenneessä mulla oli alusta asti saakka sellainen olo, että menee miten menee, se ei ole mun käsissä. Ja nyt taas pelkään kaikkea mahdollista. Voisikin vaan ottaa rennosti ja olla huolehtimatta.
Huomenna on neuvola. Mullakin on terkka vaihtunut, kun ekassa raskaudessa en saanut oman alueen terkkaa, kun hällä oli niin täyttä. Mulla oli väärän alueen terkka. Mutta aivan ihana sellainen
olen kyllä tämän toisenkin terkan tavannut sen keskenmenon jälkeen. Kävin hemoglobiinin mittauttamassa ja hän sanoi, että jos tulee jotain, niin hälle voi aina soittaa. Jäi siis silloin ihan hyvä kuva hänestä, mutta huomennahan sen sitten näkee
Sydänääniä pohdiskelen vieläkin. Ehkä otan asian esille ja kuuntelen, mikä terkan kanta on, että kannattaako kokeilla. Toisaalta niin kovasti haluaisin, mutta entäs jos ne ei kuulu? Sitten jää se epävarmuus. Ultran jälkeen voi ainakin olla ihan varma siitä, onko elämää vai ei. Mutta jos sydänäänet ei vielä kuulu, voi elämää siitä huolimatta olla. Mutta se epävarmuus! Jos voisin olla varma, että viikot pitää edes suunnilleen paikkansa... Mutta kun en voi. Huomennahan poksuisi jo 10+0, mutta jos sen onki vaikka vasta 8+5 tjsp.?
Oireet edelleen melkoisen samat. Särkee, kolottaa ja tekee välillä pahaa
vessassa ei tarvi öisin käydä kuin 1-2 kertaa. Tytöstä ravasin alusta loppuun saakka 4-6 kertaa... Oli muuten ensimmäisiä oireita silloin. Mutta siihen aikaan mulla oli muutenkin tapana nousta yöllä pissalle. Nykyään ei ole.
Ruokaa en vieläkään ole kyennyt laittamaan. Pystyin kyllä eilen taas syömään, kun syötiin mun vanhempien luona. Eli ei ongelmaa, jos joku muu kokkaa. Harmi kun mies ei osaa.