Kenen mielestä synnyttäminen oli ihan kamalaa?

[yök]

Mun mielestä oli. Inhosin ajatusta jo aluksi, mutta pelkopolin jälkeen suostuin kuitenkin alatiehen. Virhe. Voi jos pääsis ajassa taakse päin, niin vaatisin sektion. Repeämiä tuli, yksi oikein syväkin ja itse synnytys oli ihan kidutusta. Nyppii ihan tajuttomasti, toista ei tule, mun ei tarvii enää kärsiä tuollaisia tuskia uudestaan.

Itkua pukkaa, kun muistelee ja painajaiset vaivaa. Mulla oli sinänsä ihan normaali synnytys, mutta se kipu oli hirveä, en uskonut, että jotain niin kauheaa on olemassakaan.

 

[Tukka Tötteröllä]

Kuvittelin että asia olisi ihan suht helppoa, mutta kuitenkin kivuliasta. Mutta silti kaikki yllätti minut täysin. Tuskin enää koskaan uskaltaudun synnyttämään, niin kamalat traumat mulle siitä jäi.

 

[ap]

Ja kätilö vielä naureskellen heitti kaikkien niiden tuskien jälkeen, että "ens kerralla sitten tiedät jo mitä odottaa"! Jumalauta, ensi kertaa ei tule.

 

[Cosmopolitan]

:wave:

 

[ap]

Kuvittelin että asia olisi ihan suht helppoa, mutta kuitenkin kivuliasta. Mutta silti kaikki yllätti minut täysin. Tuskin enää koskaan uskaltaudun synnyttämään, niin kamalat traumat mulle siitä jäi.

MIkä sulla sattui eniten? Pystyitkö tekemään mitään supistusten aikana? Mä olin ihan toisessa maailmassa ja luulin kuolevani.

 

[Mamma italiana]

mulla ei ollut maailman helpoin synnytys,mutta jài tosi positiivinen muisto silti. kiitos sairaalan henkilòkunnan

 

[...]

mun mielestä oli, kyllä. ihan hirveää siihen asti, kunnes vauvat oli saatu maailmaan.

 

[ärsypilämi]

:wave:
Ja se on asia joka on pitkittänyt toisen lapsen hankintaa...

 

[kyllä]

Olihan se. Mä en koskaan osallistu kavereiden synnytyskeskusteluihin ja inhoan kaikkea aiheeseen liittyvää hössötystä. Mua ketuttaa et naiselle on "annettu" tuo tehtävä vaikka kenenkään kroppa ei ole siihen valmis, eikä hajoamatta siitä suoriudu!

 

[Moon Vaan Melonit]

Tokan lapsen synnytys ilman kivunlievitystä oli kamalaa.
Mut silti siitä jäi jotenkin älyttömän hyvä fiilis!

 

[Tukka Tötteröllä]

Kuvittelin että asia olisi ihan suht helppoa, mutta kuitenkin kivuliasta. Mutta silti kaikki yllätti minut täysin. Tuskin enää koskaan uskaltaudun synnyttämään, niin kamalat traumat mulle siitä jäi.

MIkä sulla sattui eniten? Pystyitkö tekemään mitään supistusten aikana? Mä olin ihan toisessa maailmassa ja luulin kuolevani.

Mulla oli kahdenpäivän tuska. Kukaan ei suostunut auttamaan, vaan käskettiin aina suihkuun. Se ei helpottanut, liikkuminen ei auttanut, hierominen lievitti, mutta ei poistanut kipua. Ilokaasusta oli hetken apua, mutta sitten sekään ei enää riittänyt, epiduraali oli taivas. En muista juurikaan tapahtumista mitään, elin kaiken sumussa. Se tuska minkä supistus toi, ei katoa koskaan mun mielestäni, jotain aivan kamalaa. Pään tuleminen oli myös kauheaa, koska se koski valtavasti ja jäi puoliksi reiälle.

 

[taas näitä]

Olet vain yliherkkä. Ei menneistä kannata muistella itku silmässä kun jostakin vain kivusta on kyse. Sattui kovasti? Mitä sitten? get over it! Älä kyynelehedi naurettavan asian takia.

 

[ap]

Olihan se. Mä en koskaan osallistu kavereiden synnytyskeskusteluihin ja inhoan kaikkea aiheeseen liittyvää hössötystä. Mua ketuttaa et naiselle on "annettu" tuo tehtävä vaikka kenenkään kroppa ei ole siihen valmis, eikä hajoamatta siitä suoriudu!

Todellakin, juuri kuin suustani. Synnytystä saa inhota, mutta siitä täytyy kuitenkin tykätä jollain tavalla. No, mä kyllä vain inhosin, enkä mitään muuta. Ärsyttää myös jeesustelijat, jotka lässyttävät "naisen etuoikeudesta" ja "maailman luonnollisimmasta tapahtumasta". Mun mielestä niissä kivuissa, pelossa ja näissä syvissä repeämissä ei ole mitään luonnollista. Synnytyskeskustelut tuttavien kanssa jätän myös väliin. Ihan turhaa.

 

[me]

Olihan se. Mä en koskaan osallistu kavereiden synnytyskeskusteluihin ja inhoan kaikkea aiheeseen liittyvää hössötystä. Mua ketuttaa et naiselle on "annettu" tuo tehtävä vaikka kenenkään kroppa ei ole siihen valmis, eikä hajoamatta siitä suoriudu!

En mä ainakaan hajonnut, yhtäkään tikkiä ei mulle tarvinnut ommella enkä siis revennyt ollenkaan, ja mä olen vielä tosi pienikokoinen. Synnytin 19-vuotiaana, jos ikä siihen jotenkin vaikuttaa. Eli eipäs yleistetä siellä.

 

[mä]

Mä tiesin synnyttäväni kuolleen lapsen, joten siksi se synnyttäminen ei ehkä tuntunut, eikä tunnu mitenkään kauhealta. Kohdunkaulanpuudutteella pärjäsin.

 

[me]

Kuvittelin että asia olisi ihan suht helppoa, mutta kuitenkin kivuliasta. Mutta silti kaikki yllätti minut täysin. Tuskin enää koskaan uskaltaudun synnyttämään, niin kamalat traumat mulle siitä jäi.

MIkä sulla sattui eniten? Pystyitkö tekemään mitään supistusten aikana? Mä olin ihan toisessa maailmassa ja luulin kuolevani.

Mulla oli kahdenpäivän tuska. Kukaan ei suostunut auttamaan, vaan käskettiin aina suihkuun. Se ei helpottanut, liikkuminen ei auttanut, hierominen lievitti, mutta ei poistanut kipua. Ilokaasusta oli hetken apua, mutta sitten sekään ei enää riittänyt, epiduraali oli taivas. En muista juurikaan tapahtumista mitään, elin kaiken sumussa. Se tuska minkä supistus toi, ei katoa koskaan mun mielestäni, jotain aivan kamalaa. Pään tuleminen oli myös kauheaa, koska se koski valtavasti ja jäi puoliksi reiälle.

Et muista juurikaan mitään, mutta silti tuska ei katoa sun meilestä koskaan... Melko ristiriitaista.

 

[Prkl]

Minä vihasin raskauttakin, jumalatonta pahoinvointia, olin koko ajan kuin huumeissa kun väsytti niin lujaa jatkuvasti, rintoja pakotti niin että teki mieli repiä ne irti, mahaa vihloi.

Sihisin hampaiden välistä perkelettä koko synnytyksen,
se kipu oli jotain hirveää, nousin ihan tahtomattani istuma-asentoon ja kyyneleet valuivat.
Vihasin miestäni synnytyksen jälkeen, tuntui epäreilulta että minä kärsin kaiken ja makasin siinä rikki revittynä ja mies sai vain valmiin vauvan syliin. Olo oli kuin hakatulla enkä todellakaan tuntenut vauvaakaan kohtaan mitään ruusunpunaista rakkautta.

En enää ikinä käy läpi tuollaista helvettiä, synnyttäköön mies seuraavan niin loppuu se "tehdään nyt vielä toinen" hokeminen kun tietää miltä se tuntuu.

 

[bud]

:wave: Eka syntyi imukupilla ja se oli rajua jos mikä. Toinen ei sitten ollut yhtään kamalaa onneksi.

 

[minsku]

joo mullakin jäi aika trauma et ens kerralla vaadin sektion jos edes uskallan raskautua.. Supistukset oli ihan kauheet ja ponnistusvaiheessa en osannu ku huutaa ja kiroilla ja olin ihan varma et se lapsi ei sieltä omin voimin tule. Kyllähän se sieltä sit väkisin kiskottiin ja jotain 37tikkiä sain mitkä onneks laitettiin nukutuksessa..

 

[Kiin]

:wave: Synnytyksessä ei ollu mitään muuta ihanaa kun se, kun epiduraali alko vaikuttamaan :kieh: Silti haluan vielä toisen lapsen, enkä erityisesti pelkää synnyttämistä.

 

[**]

miksi ihmeessä sä ap muistelet sitä kipua? Sehän on ohi jo. Ja sulla on lapsi, mitä väliä vaikka vähän sattui. Kipu menee aina ohi ja oikeella asennoitumisella sen kestää aivan mainiosti.

 

[Kiin]

Mulla oli kahdenpäivän tuska. Kukaan ei suostunut auttamaan, vaan käskettiin aina suihkuun. Se ei helpottanut, liikkuminen ei auttanut, hierominen lievitti, mutta ei poistanut kipua. Ilokaasusta oli hetken apua, mutta sitten sekään ei enää riittänyt, epiduraali oli taivas. En muista juurikaan tapahtumista mitään, elin kaiken sumussa. Se tuska minkä supistus toi, ei katoa koskaan mun mielestäni, jotain aivan kamalaa. Pään tuleminen oli myös kauheaa, koska se koski valtavasti ja jäi puoliksi reiälle.

Et muista juurikaan mitään, mutta silti tuska ei katoa sun meilestä koskaan... Melko ristiriitaista.[/quote]

Ei muista _tapahtumista_ mitään, mutta muistaa kivun. Eikö siulla ole sisälukutaitoa vai tykkäätkö muuten vaan vittuilla ihmisille?

 

[mä]

odotin myös jotakin kuvailemanne kaltaista tuskaa... mutta yllätyinki positiivisesti, kivun kanssa pärjäsin hyvin, enkä missään kohtaa menettänyt kontrolliani. Eka synnytys, täysaikanen lapsi, luomuna meni, eikä repeämiä. Ettei se aina tarvi olla kamalaa. Ymmärrän kyllä et useimmiten se ei suju noin "kivuttomasti".

 

[vieras]

Onneksi synnytin kaksoset niin ei tarvi enää lapsiluvun takia ryhtyä. Tuli vielä tyttö ja poika niin that's it.

Eka syntyi imukupilla ja voin sanoa että sen tunkeminen sisään sattui enemmän kuin mikään siihen asti. Repesin koko matkalta.

Oli ihan helvettiä, kun kipulääkkeet oli lakaneet vaikuttamasta siinä vaiheessa kun olisi pitänyt pukata vauvaa ulos. onneksi kakkonen syntyi nopeasti - no olihan tie jo auki...

Toivottavasti kukaan raskaana oleva tai sitä suunnitteleva ei lue tätä ketjua.

 

[kinuski]

Esikoisen synnytys oli ihan kauhea, mä luulin että kuolen siihen paikkaan ja vaan huusin ja kirosin, ja mulla oli tosi idiootti kätilö jolle mä auoin kyllä päätäni minkä kerkesin. Jäi kauheet traumat ja päätin etten enää ikinä synnytä, etenkään kun muhun ei tehoa epiduraali eikä spinaali. Lisäks mä en voinu ensimmäiseen kuukauteen edes kuvitella istuvani. No toisin sitten kävi, ja kun kuopuksesta tein positiivisen raskaustestin, ensimmäinen kamala ajatus oli että mä joudun synnyttämään sen lapsen. Synnytys oli kuitenkin helppo, suurinpiirtein kunhan kävin vähän jalkoja levittämässä ja se oli siinä. Ei se silti mitään kivaa ollut. Mutta kuitenkin synnytystäkin enemmän vihaan raskaana oloa, joten meille ei enää lapsia tule, vaikka mä ehkä vielä yhden pienen haluaisin .