kenelläkään näin p***at isovanhemmat?

Todella surkea tuuri isovanhempien suhteen, sillä lapsillani on teoriassa kahdet terveet, hyväkuntoiset, elinvoimaiset, kohtuuvarakkaat ja nuorehkot (kaikki alle 65v) isovanhemmat. Käytännössä kuitenkaan lapsilla ei ole isovanhempia ollenkaan.

Omat vanhempani eivät ole edes nuorinta lastani nähneet, eivät jaksa käydä koskaan ristiäisissä, synttäreillä tai muuten (vaikka kutsuttu on) ja viimeksi on vanhempiani näkynyt neljä vuotta sitten. Soittavat kerran pari vuodessa ja haukkuvat minut ja perheeni. Isälläni on luonnehäiriö-ongelmia ja äitini on valinnut sen, että hyysää ja miellyttää isää ja siksi siis on luopunut kokonaan tyttärensä kanssa yhteydenpidosta ja samalla ainokaisista lapsenlapsistaan.

Anoppi on sanonut suoraan että hänelle ei kuulu tipan vertaa miniän lapset ja hän haluaa olla vain omien tyttäriensä lasten mummo. Hänen mukaansa näin on tapana tehdä (eli siis mummo hoitaa vain tyttärensä lapsia, miniän lapsia kuuluisi sitten auttaa miniän oma äiti).

Lapset eivät saa kortteja, puhelinsoittoja, synttärilahjoja ja ennenkaikkea eivät koskaan sitä tärkeintä eli yhdessäoloa ja AIKAA.

Kyllä nyppii, kun omat vanhemmat harrastavat, matkustelevat ja sisustelevat. Tähän heillä on toki oikeus, mutta parasta asiassa on se että kehtaavat sanoa että "kukin hoitakoon omat lapsensa". Omat vanhmpani hoidattivat minut kyllä niin täysin mummoilla kun vaan mahdollista, olin jo 2kk ikäisestä alkaen pitkiä jaksoja mummolla hoidossa ja vanhempana kaikki kesät, viikonloput, joululomat jne.

Mitenkäs tässä voisi välttää katkeruuden, neuvoja otetaan vastaan. On puhuttu, keskusteltu, pyydetty kylään, mutta jos isovanhempia ei kiinnosta niin miten hitossa voi pakottaa kiinnostamaan!!!

Voiko kenelläkään olla yhtä surkeaa tuuria ja yhtä tylyjä isovanhempia? Kummatkaan isovanhemmat eivät ole hoitaneet lapsiamme koskaan sekutiakaan edes meidän paikalla ollessaan, ja syliin ei ole otettu koskaan eikä muutakaan kiinnostusta osoitettu.

Suuret ikäluokat ovat välillä aika uskomattomia itsekkyydessään!

 

Kauheeta :O
Mä en voi ymmärtää miten ihmiset voi olla noin kylmiä sekä omille lapsilleen, että lapsenlapsilleen. Ihan uskomatonta.

 

ihan hirveetä, ei voi muuta sanoa, persoonallisuushäiriöistä porukkaa

 

Niinpä. Jostain kästtämöttömästä syystä miehen lapset ovat miehen äidille toisarvoisempmia kuin tyttären lapset... Huomaan sen myös meillä.

 

Tosi tosi kurjaa! Sekä lasten, teidän vanhempien että isovanhempien kannalta. Eihän niiden tosiaan tarvis hoitaa, mutta se suhteen luominen olis niin tärkeetä. Mun äiti esim. on aivan ihana mummu lastenlapsilleen. Ei se ihan kauheesti hoida (jonkun verran kyllä), mutta haluaa viettää aikaa lasten kanssa. Osa lastenlapsista onkin jo teinejä (esim. mun tyttö) ja se kertoo mummulleen asioita, joita ei nyt murrosiässä ees mulle, ku on kapinointia vanhempia vastaan. Äitini onkin sanonut, että on valtava rikkaus läheiset suhteet lastenlapsiin. Saa nähä, tajuaako teidän isovanhemmat missään vaiheessa, mitä menettivät.

 

Anoppi on sanonut suoraan että hänelle ei kuulu tipan vertaa miniän lapset ja hän haluaa olla vain omien tyttäriensä lasten mummo. Hänen mukaansa näin on tapana tehdä (eli siis mummo hoitaa vain tyttärensä lapsia, miniän lapsia kuuluisi sitten auttaa miniän oma äiti).

Näin se meidänkin perheessä menee, mun äiti hoitaa kyllä tyttäriensä lapsia mutta ei juurikaan mun ja mun lapset pääasiassa tekemisissä anopin kanssa.

Olen luullut että se kuuluu asiaan.

 

Meillä miehen vanhemmat on just tollasia.
Nähdään todella harvoin ja silloin kun nähdään lapset ovat heille kuin ilmaa. Ei katsota edes päiten, saati oteta mitään kontaktia. Ovat alle viiskymppisiä vielä.

 

Sanos muuta, järkyttävintä tässä on siis se että molemmat isovanhemmat ovat itse saaneet aikanaan lastenhoitoapua jatkuvasti omilta vanhemmiltaan todella - siis TODELLA - paljon. Jotenkin luulisi että kiinnostaisi vastavuoroisesti auttaa omia lapsiaan ja siirtää tätä auttamisen ketjua eteenpäin. Mutta auttamisen ketju pysähtyikin nyt tähän.

En ole kyllä ainoa jolla näin on, tiedän muitakin. Jostain syystä suurten ikäluokkien isovanhemmuus on polarisoitunutta, eli toinen puoli auttaa todella paljon, haluaa olla läsnä, hoitaa lapsenlapsiaa jne ja toinen puoli sitten on päättänyt elää vain itselleen, itsekästä ja helppoa elämää.

Omat vanhempani eivät ole auttaneet minua koskaan 18v iän jälkeen vaikka olisi mikä hätä ollut (sinällään ei toki velvoitetta tähän olekaan, mutta itse en voisi omia lapsiani hylätä heidän aikuistuttuaankaan). Vanhempani odottavat kuitenkin että minä sitten huolehdin heistä vanhana. Itsekkyys on kyllä maksimoitu heidän tapauksessaan. Välillä en tiedä että itkeä vai nauraa.

Olisi edes sitten hyvä anoppi kompensoimassa oman äidin puutetta, mutta ei. Anoppi tosiaan hyysää vain tyttärien lapsia, ja miniän lapset ovat kuin ilmaa!

Voi jeesus sanon minä! Omalla paikkakunnallani ei ole edes varamummotoimintaa tai mitään kylämummoa tai vastaavaa. Lapset eivät siis edes tunne minun vanhempiani ja miehen puolen isovanhempia nähdään kerran vuodessa...

 

Täällä samoiten huonot, ei ehkä ihan noin huonot kuin sinulla mutta samaa linjaa mennään.. Eihän sitä koskaan tiedä kun ikää tulee omille vanhemmille lisää että miten katkeroituvat hormoonimyrskyissään.
Itsellä kohtuu varakkaat vanhemmat myös, ostivat mm juuri uuden asunnon täysin käteisellä, hinta yli 300 000eur. Lapsenlapsi sai ristiäislahjaksi 6 vuotta sitten 500eur. Sen jälkeen saanut kymppejä sieltä täältä, muttei todellakaan mm IKINÄ mummin ostamia vaatteita tms. jotkut KIRPPUTORILTA ostetut 10 v vanhat TUMMANSINISET KULAHTANEET HOUSUT SAI kun SYNTYI, kokoa 92cm. Äitini mielestä ei ole JÄRKEÄ (mitä pukisin jos en vaatteita) ostaa pieniä vaatteita koska ne eivät mahdu kauaa.
Lapsenlapsi 6v ei ole KOSKAAN ollut yökylässä vanhemmillani, lupailleet ovat kyllä useita kertoja "vaari ottaa sut yökylään sit ja sit ja sit " muttei koskaan ole toteutunut tämä. Että syö!!! Lapsi ei tosin ole kaipaillutkaan..
Itsellä uusi mies ja hänellä ihanat vanhemmat jotka eivät tietenkään biologisesti ole lapseni isovanhempia mutta huomattavasti läheisempiä meille ja lapselleni kuin omat vanhempani.
Tuntuu että mitä isommaksi tämä nyt 6v lapseni tulee, sitä vähemmän vanhempani hänestä välittävät. mm eilen äitini kävi katsomassa nyt pari kuista "uutta vauvaa". tervehti vanhempaa lastani muttei kysellyt MITÄÄN, mitä kuuluu, miten eskarissa menee tms... vauvaa kyllä kanteli ja leperteli hälle! Olisi tehnyt mieli sanoa et painu helvettiin täältä.... Eipä tee edes mieli nähdä omia vanhempiani, varsinkaan lasten kanssa kun tuntuu että miettiiköhän lapsi mielessään ettei hänestä välitetä tms..

 

Näin se meidänkin perheessä menee, mun äiti hoitaa kyllä tyttäriensä lapsia mutta ei juurikaan mun ja mun lapset pääasiassa tekemisissä anopin kanssa.

Olen luullut että se kuuluu asiaan.

Riippunee siitä, miten läheiset suhteet mummolla on miniään tai omaan lapseensa. Jos apua on tarjottu, mutta miniä systemaattisesti on kieltäytynyt tai omannut jossain vaiheessa liikaa vääränlaista asennetta anoppia kohtaan, anoppi on voinut pestä kätensä kyseisestä perheestä. Oman tyttäreen taas jos on läheiset välit, niin silloin muodostuu läheinen suhde myös lapsenlapsiin. Miehet myös usein jättävät suhteitten ylläpitämisen jopa omiin vanhempiinsa ja muihin sukulaisiinsa vaimonsa kontolle, niin että välit voivat viilentyä siitäkin syystä.

 

^lisätäkseni vielä... vanhempani asuvat meistä KILOMETRIN SÄTEELLÄ ja näemme kerran kuukaudessa MINUN ALOITTEESTANI..

 

no meillä on sitten sitä toista ääripäätä, hyvä etteivät asumaan muuta, tai vie poikaa mennessään, siis miehen vanhemmat, kun käyvät, ahdistavaa sekin, joskus, muttei mitään tuohon verrattavaa...
vaikea mitään neuvoa antaa, oma mummoni oli tosi eäinen ja lähes riidoissa äitini kanssa, siis tyttärensä kanssa, mutta me lapsen lapset olimme mummolle kaikki kaikessa, kuten myös se kolmas polvi, jota ehti hetken tapaamaan... tuskin kovin suurta muutosta tulee tapahtumaan, kovin sääli ja kurja tilanne mielestäni? on kyllä varmasti olemassa mummoja ja pappoja, jotka haluaisivat tutustua pieniin lapsiin, myös siellä teidän paikkakunnalla?
meidän pihapiirissäkin on yksi mummeli, joka aina vastaan tullessaan ei meinaa päästää jatkamaan matkaa, kun pitää katsoa poikaa ja jutella niitä näitä, kertoo, kuinka kovasti haluaisi lastenlapsia ja työnnellä vielä vaunuja, ihana mummeli

 

kommentoin vielä siitä, että anoppia ei ole todellakaan torjuttu vaan pidämme yhteyttä, lähetämme lasten kuvia, kutsutaan kylään ja ties mitä, mutta ei auta, anoppi ei HALUA olla missään yhteydessä lastenlapsiinsa kun ne ovat sieltä "väärältä puolelta". Ja omat vanhempani vaan haluavat nautiskella ilman vastuita mistään, lastenlasten tapaaminenhan olisi vaivannäköä ja "ponnistelua" ja kuka nyt sellaista haluaisi.

Omat vanhempani - joita siis ei ole näkynyt neljään vuoteen ja jotka eivät ole lapsiani nähneet lasteni elämän aikana kuin kerran tai kaksi jossain sukujuhlissa - tekevät kuitenkin sitä, että kun olen lähettänyt heille lasten kuvia, niin he esittelevät niitä kuvia puolitutuille ja naapureille ja TEESKENTELEVÄT rakastavia isovanhempia. Tyyliin "tässä nämä mummun rakkaat kullanmurut, niin ovat reippaita ja ihania". Vaikka eivät olisi koskaan koko lasta edes kertaakaan nähneetkään!! Tällainen status-isovanhemmuus on todella raivostuttavaa, koska totuus on kuitenkin se että tylympiä ja kylmempiä isovanhempia ei universumista löydy. Olisivat sitten reilusti tylyjä, mutta tuo kulissien ylläpitäminen saa kyllä minut raivon valtaan!

Miten ihmeessä vältän katkeruuden, miten te muut olette siihen pystyneet?

 

Riippunee siitä, miten läheiset suhteet mummolla on miniään tai omaan lapseensa. Jos apua on tarjottu, mutta miniä systemaattisesti on kieltäytynyt tai omannut jossain vaiheessa liikaa vääränlaista asennetta anoppia kohtaan, anoppi on voinut pestä kätensä kyseisestä perheestä. Oman tyttäreen taas jos on läheiset välit, niin silloin muodostuu läheinen suhde myös lapsenlapsiin. Miehet myös usein jättävät suhteitten ylläpitämisen jopa omiin vanhempiinsa ja muihin sukulaisiinsa vaimonsa kontolle, niin että välit voivat viilentyä siitäkin syystä.

No meillä ei kyllä kyse ole siitä että tarjottu apu olis torjutta tai että meillä olis muutenkaan huonot välit mutta epäilemättä siskoilla on meidän äitiin paljon läheisimmät välit. Uskoisin, että se paljolti sukupuolikysymyskin.

 

Hmm. Tuo väite, että äiti katsoisi vain tyttärensä lasten perään on aika mielenkiintoinen. Tarkoittaako se samalla sitä, että jos ei aikanaan ole tytärtä saanut (vain poikia), ei ole sitten mitään intressiä lastenlapsiin..?

Tuon voisin kysyä sellaiselta, joka höpisee jotain kummeleita siitä, että vain oman tyttären lasten perään katsotaan. Ihan käsittämätöntä.

Meillä omat vanhempani ovat olleet nähdäkseni tasapuolisia omien & veljen lapsieni suhteen, mutta toisaalta samaan hengenvetoon veljen vaimo valittaa siitä, ettei heidän poikiaan huomioida (meillä on se ainoa tyttö lastenlapsista). Nähdäkseni mitään perusteita veljen vaimon väittteelle ei ole (olen koettanut katsoa asiaa myös objektiivisesti) - kaikki on hoidettu, autettu sairaspäivinä, lahjottu & muistettu, vierailtu lasten synttäreillä (no, paitsi meillä, kun osuvat ajallisesti hankalaan saumaan eli ovat usein reissussa siihen aikaan).

Miehen äitiä en ole koskaan tavannut (on siis poistunut tästä maailmasta ennen kuin treffattiin), appiukko taas on kiinnostunut lapsista kyllä (vaikka lastenlapsia on pitkä sarja ennen meidän pahnanpohjimmaisia).

 

no vielä jatkokysymys vastanneille: miten itse toimistte tällaisessa tilanteessa? Laittasitteko yhä lasten kuvia isovanhemmille, yrittäisittekö pitää yhteyttä vai luovuttaisitteko?

On sydäntäsärkevää ja raskasta kun itse yrittää ponnistella ja pitää yhteyttä mutta toinen osapuoli on tyly ja suunnilleen sanoo suoraan että ei kiinnosta tipan vertaa. Onko parempi sitten luovuttaa? Vai onko ns. paskat isovanhemmat lapselle kuitenkin parempi kuin ei isovanhempia ollenkaan?

Olen myös huolissani siitä että lapset näkevät sairaan äiti-tytär kuvion oman äitini kautta, eli sen mitä äitini on tehnyt (=lapsi hylätään heti kun täyttää 18 ja muuttaa kotoaan, lasta ei auteta koskaan vaikka sillä olisi mikä hätä, lasta ei huomioida aikuisiällä mitenkään, lasten omasta perheestä ja lastenlapsista ei olla kiinnostuttu tipan vertaa). Pitää varmaan selittää asiaa lapsille joskus kun he ovat isompia ja tajuavat että tämä ei ole normaalia toimintaa...

 

kyllä on! täällä ainakin, mun oäiti ja isä. isä alkoholisti on käyny meillä joskus 5 vuota sitten viimeks, aina kossupullon kanssa, muutettiin eripaikkaan,ja vaihdettiin puhelinnumerot, en oo sen jälkeen halunnut kuulla mitään tyypistä. oma äiti kävi katsomassa vanhinta lastani kun lapsi oli 2viikkoa vanha.. itse kävin vanhimman lapsen kanssa kun oli 1,5vuotias katsomassa "mummia",sen jälkeen ei ole käynyt. kortteja ei onnitteluja ole tullut ikinä,ei lahjoja ei mitään..kun ei kiinnosta. ei mustakaan ole välitertty lapsena,niin miks toisaalat ois kinnostuneita mun lapsista..

miehen äiti onkin ainoa, kuka katsoo sit vanhempia lapsia..nuorempia ei ota kun on unilääkkeet ja asuu kauempana.. mutta muistaa mitä pystyy edes kortilla ja soitoilla meitä ja nähdään jouluina ja kesäsin..

mä kysyin kerran äidiltäni et voisitko antaa 7vanhalle lapsenlapselles ees 5e synttärilahjaksi, kun keräisi rahaa isoon legopakettiin.. vastaus tuli parikin kertaa tekstareina, kun ei ole rahaa, kun meillä on kaikkea muuta.. siis ikinä en oo pyytänyt mitään, päätin piruuttani kysyä, kun lapset kyselee missä heidän toinen mumonsa on..

meillä siis 4 lasta, ja yhden on nähnyt mun äiti ja isä nähnyt 2 lasta..

 

Ota yhteyttä Pelastakaa Lapset ry:hyn. Hakekaa sitä kautta mummoa/pappaa. Heillä myös tällaista varamummola toimintaa!

 

Toi on kyllä aika hanurista.
Ite kyllä lopettaisin kaiken yhteydenpidon moisiin tyyppeihin.
Ja ehkä se, että teidät on lapsena hoidatettu muualla, kertoo jo jotain kyseisistä ihmisistä.
En siis itse ajattele, että ovat kiitollisia avusta, vaan että alkujaan jo ovat olleet "kyllästyneitä" lapsiin.
Mulla ei myöskään isovanhemmat hoida lapsia. Ollaan kyllä tekemisissä, mutta lastenhoitoapua on turha toivoa.

 

Itse en ole ollut äitini kanssa tekemisissä pian 3 vuoteen kun sitä ei kiinnosta yhtään meidän elämä. Miesystävä on tärkein. Ei laita edes viestiä kun lapsilla on synttärit. Sitä saa mitä tilaa, toivottavasti hänelle tulee surkea vanhuus ja kukaan ei auta sitten. Hankkikoon maksullisen avun, yhdentekevää minulle. Lasten isän puolelta isovanhemmat kuolleet joten heillä ei ole lainkaan isovanhempia. Hyvin pärjätään ilmankin

 

Ihme porukkaa.

En pitäisi enää mitään yhteyksiä tuollaisiin ihmisiin. Miksi pitäisin kun ei tunnu yhtään kiinnostavan?

 

ap, en kyllä lähettäisi enää kuvia enkä vastaisi jos soittaisivat. Ihan käsittämätöntä käytöstä!

 

Ei kai tuossa tilanteessa oikein mitään enempää voi tehdä? Jos ei kiinnosta niin sitten ei vaan kiinnosta. Ehkä tärkeintä olisi, jos lapsilla olisi muita aikuisia kuitenkin elämässä? Tätejä, enoja tai setiä? Tai vaikka joku läheinen ystäväperhe?

Meillä on sinällään vastaava tilanne, että mies on aikoinaan jätetty aina mummoloihin lomiksi (siis oikeasti ihan koko kesäksi), mutta nyt sitten miehen vanhemmat ovat todenneet että jokainen hoitakoon omat lapsensa Ehkä nuo taustatkin jo kertoo millaisista ihmisistä on kyse, kun omat lapsetkin on laitettu hoitoon aina kun vaan mahdollista? Ei sellaiset sitten lapsenlapsiakaan jaksa hoitaa.

Omasta lapsuudesta muistan tosi hyvin sen kun sai olla mummon kanssa kahdestaan.. on se vaan niin erilaista etenkin silloin kun ei ne omat vanhemmat ole paikalla. Ja kyllähän siinä oppiikin vanhemmalta sukupolvelta niitä heidän tapojaan. Sinänsä harmi että meidänkin lapselta jää varmaan tuollaiset jutut kokematta. Kovasti toivon, että meidän sisarusten kesken kuitenkin säilyisi välit niin hyvinä, että lapsi pääsisi sitten joskus vaikka tädeille/enoille/sedille hoitoon ja saisi sitä kautta uusia kokemuksia ja näkisi mitä tapoja muiden perheissä voi olla. Ja ennen kaikkea saisi muitakin aikuisia lähipiiriinsä.

 

Meillä on isovanhempien suhteen tällainen "uusperhekuvio" eli vanhempani eronneet ja molemmilla uudet puolisot. Mummin puoliso on häntä parikymmentä vuotta nuorempi eli melkein samanikäinen kuin minä, joten pappaa hänestä ei saa tekemälläkään, on toki kuitenkin mukana lapsen elämässä. Varsinaisella papalla on sitten ikäisensä frouva, jota pappa kutsuu "pikkumummiksi" mikä puolestaan ärsyttää minua, varsinkin kun meillä ei tämän frouvan kanssa kemiat oikein kohtaa..

Kaikkein hupaisinta on se, että isäni jaksoi reilun kymmenen vuotta säännölliseen kysyä että koskas hän oikein ukiksi pääsee, vaan nyt kun se lapsenlapsi on niin hyvä kun soittaa kerran puolessa vuodessa. Ja jos sattuvat käymään (silloin kun se uudelle frouvalle sopii) ei osaa olla lapsen kanssa kun istuu nojatuolissa kuin puujumala ja frouva naputtaa vieressä että näin sinun pitää olla ja näin sinun pitää tehdä :O Jos pojan antaa hälle syliin niin pitää sitä kuin roskapussia eikä puhu eikä pukahda leikkimisestä puhumattakaan ja kun lapsi alkaa protestoida ei antaisi sylistä pois...ja frouvan nalkutus jatkuu ja jatkuu...huoh..

Mummi (äitini) puolestaan kyllä soittaa ja on yhteydessä mutta kovin kerkeästi vetoaa raskaaseen työhönsä ettei jaksa tulla vieraisille mutta sitten selviääkin että menee mieluummin siskolleen kylään (matka 100km) kuin ajaa meille (200km). JA ei tosiaankaan ole ollut hoitamassa kuin kerran että on elokuviin päästy miehen kanssa, kolme tuntia lapsen ollessa 2kk. Silloinkin oli vetänyt sidukkaa ja alkoi sitten illan päälle riitelemään puhelimitse kovalla äänellä miesystävänsä kanssa, hyvä ettei lapsi herännyt. Se niistä pullantuoksuisista isovanhemmista
Miehen vanhemmat ovat ihania, tosin vanhoja (yli 70v) ja tämä mummu on jo pahasti dementoitunut joten ei sieltäkään sitä isovanhemmuutta tarjota. Vaan tällä on tultava toimeen ja otettava ne sosiaaliset suhteet käyttöön joissa on kehittymisen varaa.

 

Isääni en ole yhteyksissä ja äitiäni nyt 2-vuotiaamme on nähnyt vajaa 10 kertaa. Toki äitini muistaa synttäri- ja joululahjoin, mutta koska on isäni kanssa edelleen naimissa on hankala järjestää näkemisiä, hoitamisestä puhumattakaan!

Mieheni puolelta koko suku välittää enimmäkseen miehen siskon lapsista. Meidän lastamme muistetaan lahjoin synttäreillä ja jouluna, mutta huomattavasti pienemmässä määrin kuin siskon lapsia. Siskon lapsille kannetaan kallista lahjaa jatkuvasti ja välittämättä siitä että me olemme paikalla niistä huudetaan suureen ääneen. Ja muutenkin tämä eriarvoisuus näytetään hyvin selkeästi, sen takia meidän puolelta ennen tiivis yhteydenpito ja kuvien lähettely on tippunut lähes minimiin. Pakolliset näkemiset toki hoidetaan, mutta hyvin pintapuolinen suhde heihin on.

"---" vierailija, joka kommentoi että miniässäkin voi olla vikaa, niin katsontakantasi on todella kamala.
Mielestäsi siis on oikein kostaa lapsille se että anoppi ei satu pitämään miniästä? Eikö mummon pitäisi olla tasapuolinen täysin riippumatta suhteestaan miniään? Onhan nämä hänen poikansa lapsia?!

Tosin ehkä tähän liittyy jotain sellaista että tyttären lapsista voi ainakin olla varma että he ovat "omia". Meillä ainakin törkeästi vihjailtiin aluksi ettei "lapsemme näytä kummaltakaan meistä.." jne..
Vaikka siis lapsemme on saanut alkunsa lapsettomuushoidoilla ja olemme olleet onnellisesti naimisissa jo vuosia.Nykyään poikamme on kuin kopio isänsä lapsuuskuvista, mutta eipä se ole asiaa miksikään muuttanut.