Meidän tyttö oli tuossa iässä aivan samanlainen.
Oli pienestä asti kyllä aika nopea venkoamaan sylistä ja kipittämään omiin leikkeihinsä, eikä koskaan ole oikeastaan itse pytänyt haleja tai paijauksia. Siis tarkoitan että joskus 1v tienoilla oli vielä kova suukotteluvaihe, mutta sitten se loppui ja meillä oli sen jälkeen monesti oikein ikävä sitä vauvan halimista! Tuntui että äiti ja isi kaipasi enemmän sitä hellimistä kuin tyttö - piti oikein itse olla tarkkana, ettei painosta tai ruinaa, jos lapsi ei itse tykkää halia tai sylitellä. Ja juuri kahden ja kolmen ikävuoden välillä se oikein pisti omaankin silmään, kun muut tarhan lapset tosiaan heti ryntäsivät vanhempiensa syliin jne.
Nyt tyttö on yli 3v ja on viime aikoina alkanut viihtyä sylissä aika selvästi entistä paremmin, tosin tykkää edelleen enemmän sellaisesta rajusta paijailusta (kutittamisesta, rutistuksista, pelleilystä, heittelystä, yhdessä pyörimisestä) kuin lempeämmästä kosketuksesta, silityksestä tai suukoista. Suukot eivät ikinä saa olla "märkiä" - ja muistan omastakin lapsuudesta, miten sellaiset "kutittivat" iholla vielä kauan suukon antamisen jälkeenkin.
Neurologi-lähisukulaiseni heitti joskus ilmaan sellaisenkin idean, että kyseessä voisi olla ihan aistivoimakkuuteen liittyvä juttu - jotkut lapset ovat toisia herkempiä ärsykkeille (kuten vaikkapa sivelylle), ja saattavat kokea ne eri tavalla, voimakkaampina ja epämiellyttävämpinä. Vauvana tyttö oli muuten tavallista herkempi näköärsykkeille - ei nukahtanut autossakaan ilman että oli äidin tai isin käsi tai pipo silmillä.
Mitään kiintymyshäiriöön viittaavaa meillä ei ole koskaan ollut aihetta epäillä, vaan välit lapseen ovat muuten olleet lämpimät, läheiset, mutkattomat ja rakkaudentäyteiset. Kuopus on selvästi toista maata, nauttii paijaamisesta ja viihtyisi sylissä loputtomiin nytkin, kun on jo oppinut kävelemään itse.
