Joku on saattanut tarinaamme ehkä blogistani seurata joskus, mutta kerrataanpa tilannetta niille, jotka eivät tapausta tunne.. Eli täällä taisteltu itkuisuuden, levottomuuden ja nukkumattomuuden kanssa kohta puoli vuotta. Poika aloitti kun oli n. 2-3 viikkoa vanha ja loppua ei näy vielä puolen vuoden nurkillakaan.
Osasyynä varmasti kaikkeen oli pojan kuukautta ennen laskettua aikaa 2,2 kiloisena syntyminen. Reipas ja jäntevä vauva hän oli kuitenkin pienestä saakka, välttyi keskolalta ja päästiin kotiin viiden sairaalapäivän jälkeen. Kuten jo sanoin, yövalvominen alkoi siinä pariviikkoisena. Silloin se toki oli normaalia, mutta pikkuhiljaa aloimme miettimään, että onko kaikki sittenkään kunnossa. Puklu on lentänyt kaaressa alusta asti ja kaikki merkit refluksiin on, jota tosin kukaan lääkäri ei ole todennut. Maidonsakeuttaja ja myöhemmin kiinteät auttoivat asiaa, mutta kyllä se laatta lentää vieläkin huonoina päivinä ihan "litra tolkulla". Tuohon ei niin ole kiinnitetty huomiota, kun paino nousee ja kasvu muutenkin hyvää.
Öisin on valvottu siis enemmän ja vähemmän - pääasiassa enemmän. Noin 2-3 kk ikäisenä öitä valvottiin enemmän kuin nukuttiin, vaunulenkeillä oli pakko käydä että pysyi hereillä ja muistikuvat tuosta ajasta ovat täysin nollassa. Poika saattoi huutaa pari-kolme tuntiakin putkeen öisin eivätkä päivät olleet sen rauhallisempia. Nukkuminen ja nukahtaminen on ollut pojallemme aina todella, todella vaikeaa. Lääkärissä diagnosoitiin aina vain se koliikki, kas vain kun meidän koliikki ei loppunut silloin 2kk, 3kk eikä 4kk rajapyykilläkään..
Nykyään tilanne on jo parempi: tuntitolkulla huutamisista on päästy ja yötkin menevät jo jonkin kaavan mukaan. Yleensä poika nukahtaa klo. 21.30-22, herää syömään 02 ja 05-06, joskus siinä välilläkin. Toisen syömiskerran jälkeen känistään 15-30min välein, ylös n. 8-9. Homma menee hienosti siihen verrattuna, että vielä kuukausi sitten aamumme alkoivat aina 05-06 ja yöllä herättiin silti vähintään 3-4 kertaa. Yöunista en siis enää viitsi valittaa, ne ovat oikeasti hyvät, vaikka tiedänkin lukuisia ikätovereita, jotka nukkuvat täysiä öitä.
Suurin ongelmamme onkin tänäpäivänä yhä se huutaminen ja levottomuus, joihin ei tunnu ratkaisua löytyvän mistään. Öisin ei huutamista juurikaan tapahdu, mutta nämä päivät.. Pukeminen itkettää, selällä olo itkettää, äidin vessassa käyminen itkettää, syöminen itkettää, kaukalossa olo itkettää, vaunuissa olo itkettää ja nukuttamiset on aina ihan järkyttävää parkua, jokaikinen kerta. Ikinä ei poika nukahda itsekseen mihinkään tai hyssyttelemällä - aina vaaditaan jumalaton parku, kuin henkeä vietäisiin. Se on paitsi ikävä tapa niin hirveän kuluttavaa kuunneltavaa myös meille vanhemmille, voi montako kertaa sitä on itketty vain sitä, että poika itkee. Poika ei myöskään viihdy itsekseen juuri lainkaan; neuvolasta "ahdistellaan" kääntymisestä, mutta milläpä tuo oppisi kääntymään kun alkaa itkemään heti kun laskee lattialle?
Välillä tuntuu, että yksinkertaisesti kaikki on koitettu. Apteekkiin ja lääkäreihin on mennyt luvattoman paljon rahaa; maitohappobakteereja, cuplatoneja, sakeutusainetta ja viimeisimpänä myös reseptillinen maitoallergiamaito, josta ei ole ainakaan viikon kokeilun perusteella ollut mitään hyötyä. Kuten arvelin.
Olemme koittaneet myös rentoutusmusiikit, silittelyt, soittorasiat, unilelut, nukuttaa yökkärissä, nukuttaa vaipalla, nukuttaa vieressä, nukuttaa vaunuissa. Ei auta, aina yhtä vaikeaa ja se sama parku. Sylissä rauhoittuu, muttei nuku siihen. Myös kantoreppua ja kantoliinaa on testattu arjen askareissa, ei viihdy. Kauppareissut ja kyläilyt ovat yhtä tuskaa, kun poika ei tykkää olla missään. Hirveää on myös, jos kaveri herää kesken vaunuiluretken, koska en jaksa kantaa häntä ja samalla työntää vaunuja, vaunuissaan hän vain huutaa.
Epätoivo alkaa valtaamaan meidät, kun tämä ei tunnu loppuvan vaikka tekisi mitä. Kaverisuhteet ja parisuhdekin kärsii, kun elämä on aina yhtä taistelua itkua vastaan. Viimeisin pettymys oli tämä maitokokeilu, josta maksettiin maltaita kun vihdoin resepti saatiin ja sekään ei tunnu auttavan. Seuraavaksi saamme ilmeisesti happosalpaajat. Myös ruoka-aineallergiat on testattu.
Jotenkin en usko, että pojalla olisi varsinaista fyysistä hätää, koska on iloinen kun joku jaksaisi viihdyttää 24/7 ja kantaa aina sylissä. Yli seitsenkiloista vaan kun ei millään voi aina kantaa sylissä, kun itsekin pitäisi syödä, käydä suihkussa ja vessassa. Olemme molemmat olleet pojan isän kanssa levottomia lapsia ja minä kuuleman mukaan olen huutanut "koko ensimmäisen vuoden", joten voisiko tämä kaikki olla vain geeniperimää? Onko muilla levottomia, hankalia ja itkuisia lapsia, joiden tyytymättömyyttä ei ole millään pystytty perustelemaan?
Kiitos jos joku jaksoi lukea ja vielä suurempi kiitos jos joku jaksaa vastata. En edes tiedä miksi kirjoitin tänne yleiselle puolelle vauva-puolen sijaan, ehkä useampien kommenttien toivossa. Joka tapauksessa koitetaan mitää se mukava vastaustyyli, vaikka se tuntuu täällä puolella olevankin välillä täysi mahdottomuus.