kehitysvammainen sisarus ja perhe

["qwerty"]

[QUOTE="Nimetön";30050652]...omani totesi että toivoo ettei kehitysvammainen pikkuveljeni (jo aikuinen) osallistu tyttäremme kastejuhlaan, vaikka veljeni on aina ollut tervetullut oman sukuni juhliin. Eikä ymmärrä sitä miksi pahoitin mieleni. Itkettää ja ahdistaa sanoinkuvaamattoman paljon. Tuntuu kuin sydän olisi revitty irti.[/QUOTE]

Onpa torvi mies! Tuollainen syrjiminen ei ole enää nykypäivää. Sinä et kuitenkaan voi tehdä niinkuin miehesi sanoo tässä asiassa. Kutsut myös veljesi. Eikä siitä kannata mitään numeroa tehdä, toivottavasti miehesi ymmärtää itse oman typeryytensä aikanaan.

 

["Nimetön"]

^Ei kai tässä itsekään fiksu ole kun yritin juuri hänen kanssaan kotia leikkiä ja lapsenkin ehdoin tahdoin tein. Taitaa käydä niin että menee mies kiertoon. Vanha koira ei valitettavasti koskaan kuitenkaan opi uusia temppuja. Sukuaan ei voi valita mutta elämänkumppanin onneksi voi.

 

["minä vain"]

Itselläni on myös kehitysvammainen sisko. En häpeä sitä, mutta nuoruuteni on vaikuttanut asiaan todella pahasti. Koulu aikana (enimmäkseen yläasteella) eräs poika joka tiesi siskostani kiusasi asiasta. Teki selkäni takana vammaisliikkeitä nauraen jne. Se tuntuu todella pahalta. Enkä ole voinut jakaa tuntemuksia muiden sisarustenkaan kanssa koska minulla on vain tämä yksi sisko. Kyllä sitä toivoisi että olisi kunnon sisar-suhde että jakaisi salaisuuksia yhdessä jne.. On se silti aina erilainen yhteys kuin ystävyyssuhde. kiusaaminen on vaikuttanut minuun niin, etten perheen ulkopuolella pysty puhumaan siskostani suoraan, vaan vaikenen aina, jos kaveritkin puhuvat omista sisaruksistaan. Mieheni tietää siskostani, mutta onnistuin puhumaan asiasta vasta puolen vuoden seurustelun jälkeen, ja hän otti asian todella hyvin. Minulle se on vain henkisesti raskas asia. Mutta me kaikki olemme erilaisia, eikä aina voi vaikuttaa siihen mitä on.

 

[dsdsd]

Jokainen voi saada kehitysvammaisen lapsen, mihin te sen sitten piilotatte?

 

[vieras ..]

Itselläni ei ole _kehitys_vammaisia sisaruksia, mutta muita vammoja löytyy lähipiiristä reilumminkin. On sokeaa, liikuntavammaista ym

Onko aapeen miehellä kenties hetkellinen kiintiö täynnä siskoa? En hyväksy sitä, mutta ymmärrän. Otatko siskosi mukaan kun ottaisit ns normaalinkin siskon vai jotenkin erityisesti muuten vaan? Aiheutuuko jotain ylimääräistä (en siis tarkoita lisää kahvia vaan oikeita erityisjärjestelyjä) jonka vuoksi on nyt nihkeänä?

Tsemppiä kuitenkin kaikille! Omalla työpaikalla pystytään onneksi ihan avoimesti kertomaan, tuntuu että melkein jokaisella on joku "erityinen" sukulainen

 

[vierailija]

Itse olen vielä lukioikäinen tyttö jolla on jo 6 vuotta vanhempi vaikeasti kehitysvammainen sisko. Hän ei osaa syödä, puhua käydä vessassa eikä kohdistaa katsetta. Hän osaa kuitenkin kävellä mikä on lääkettieteellinen ihme. Olen useasti miettinyt millaista elämäni olisi ollut jos siskoni olisi ollut terve mutta se on ollut hyvin hankalaa sillä siskoni on aina ollut iso osa elämääni. Muutama vuosi sitten hänet sijoitettiin laitoshoitoon pitkän sairastelun jälkeen. Alussa asia tuntui pahalta mutta ei kuitenkaan enää sillä käymme katsomassa siskoani noin kerran viikossa. Nuo hetket ovat ihania sillä näen kuinka hän tunnistaa minut ja haluaa syliin. Lapsuudessa kehitysvammaisuus ei tullut esille mitenkään sillä hän oli vain sisko muiden sisarusteni joukossa. Ainoastaan kun lähdimme kotoa saimme osaksemme paljon katseita joka tuntui pahalta mutta äitiä se ei onneksi haitannut. En kuitenkaan salannut siskoni kehitysvammaisuutta mutta saatoin olla puhumatta siitä pitkäänkin mutta kaverit saivat sen nopeasti selville sillä en pidä valehtelusta. Lapsuudessa koin myös suurta vastuuta siskostani. Kuvittelin aina että sitten aikuitena haen siskoni pois laitoksesta ja ryhdyn omaishoitajaksi. Silloin jo tiedostin ettei äiti tule jaksamaan hoitaa siskoani loputtomasti. Olen kuullut että osa kehitysvammaisten sisaruksista hakeutuu töihin vammaisten pariin mutta itse en sitä pystyisi tekemään sillä aina kun haimme siskoani koulusta paikka oli täynnä pelottavia, arvaamattomia kehitysvammaisia. Itse en tietenkään pelkää siskoani millään tavalla, mutta en vain osaa olla muiden kehitysvammaisten lähellä.
Uskon myös että siskoni vammaisuus on vaikuttanut luonteeseeni todella paljon. Esimerkiksi pelkään riitoja hyvin paljon ja koitan välttää niitä viimeiseen asti jotta kukaan ei loukkaantuisi. Koitan aina olla niin että minusta olisi mahdollisimman vähän vaivaa ja että kaikilla muilla olisi hyvä olla. Olen myös hyvin tunnollinen ja auttavainen. Lapsena opin myös sen että aina ei voi saada haluamaansa. Esimerkiksi lapsena vanhemmillani ei ollut ikinä jaksamista viedä minua minnekkään autolla sillä siskoani ei voinut jättää yksin kotiin ja hänen mukaansa ottamisessa olisi ollut suuri työ. Aina menimme siskoni ehdoilla Mutta kaiken kaikkiaan en ole millään lailla katkera siitä millainen siskoni on sillä hän on opettanut minulle hyvin paljon ja on minulle hyvin rakas. Siksi pelkäänkin suunnattomasti sitä päivää jolloin häntä ei enää ole. Hän on tällähetkellä terve mutta tilanne voi muuttua hyvinkin äkkiä. Lääkärit ovat sanoneet että hänen kehonsa on kuin vanhuksen. Joka päivä pohdin tätä asiaa ja samalla koitan työntää asian mielestäni ja nauttia tästä hetkestä toivoen että saan pitää siskoni mahdollisimman pitkään luonamme.