Kävisitkö katsomassa dementiakodissa olevaa äitiäsi vaikka hän olisi kohdellut sinua huonosti?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "minna"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

"minna"

Vieras
Äiti kohteli minua koko lapsuuteni ja nuoruuteni huonosti tosin hänen puollustuksekseen on sanottava että kärsi mielenterveysoireista vaikka söi lääkkeitä ja kävi terapiassa. Hän halusi esim. 16v heittää minut pois kotoan ja minun olikin lähdettävä koska hän ei siellä enää antanut asua. Jos ja kun jouduin lapsena muutaman kerran sairaalaan hän ei koskaan käynyt katsomassa, ei edes silloin kun lääkärit pyysivät jalkaleikkaukseni takia. Hän ivasi painoani vaikka olin hoikka. Hän haukkui vammaiseksi kun toinen jalkani on toista lyhyempi yms. Hän syötti kerran minulle niin paljon lääkkeitä että jouduin sairaalaan koska niskani ei tapunut vaan sain jonkun yliannostuksen yms. Kävisitkö häntä nyt vanhana katsomassa äiteinpäivänä dementiakodissa?
 
[QUOTE="mimmi";28418763]Vaikea sanoa. Kävisin jos olisin kyennyt antamaan anteeksi, muuten en... kai.[/QUOTE]

Mä olen omalle äidilleni antanut kaiken menneen anteeksi. Unohtanut en siltikään ole mitään hänen tekojaan tai tekemättä jättämisiään.

En siis tunne tai kanna sisälläni vihaa, katkeruutta tms. vaan ennemminkin välinpitämättömyyttä. Ei hän merkkaa mulle enempää, kuin naapurin Erkki. En menisi naapurin Erkkiä dementiakotiin tapaamaan, joten miksi menisin äitiäkään?
 
jos joutuisin miettimään asiaa, siis et kävisinkö vai en, niin menisin, koska jossain vaiheessa kun äitiä ei enää olisi, luultavasti asia kalvaisi mieltäni jos en olisi mennyt.
jos taas mielessäni ei kävisi edes mennä käymään niin en menisi.

(tosi selkeästi selitetty, aivot tarvii kahvia lisää :ashamed: )
 
  • Tykkää
Reactions: Aamuäree
Itse annoin anteeksi ja olen nyt ainoa sukulainen joka käy katsomassa tätä vanhaa läheistäni "hoitolassa". Siitä että olen antanut anteeksi ja että voin tuottaa hänelle iloa saan itse todella hyvän olon. Hänen kuolemaansa asti katkerana eläen tuskin olisin onnellinen vaan asia painaisi mielessä ja ehkä katuisin kun loppu tulisi.
Eli sinuna kävisin ja voisit miettiä mitä tunteita se siellä käyminen siellä sitten herätti.
 
En tiedä.....kuten joku jo kirjoittikin, niin jos olisin pystynyt antamaan anteeksi, niin ehkä kävisin, riippuen toisaalta myös siitä missä kunnossa olisi...tunnistaisiko enää lainkaan; miltä itsestä tuntuisi vierailut....

Vanhainkodin vuodeosastolla dementikkoja hoitaessani tulin joskus miettineeksi, että toisaalta ymmärrän omaisia, jotka eivät käy, sillä heille tulee vain huono olo/ paha mieli kun käyvät kun toinen ei enää tunnista, eikä muutenkaan reagoi oikeastaan lainkaan.Sitten saattaa taas painaa syyllisyys kun ei käy....
 
Minun äitini pahoinpiteli henkisesti ja fyysisesti koko lapsuuden niin varhaisesta kuin muistan, siihen saakka kunnes muutin kotoa. Nykyään kiistää mitään tuollaista tapahtuneen ja syyttää minua valehtelijaksi. Lapsuuden tapahtumat voisin antaa anteeksi, mutta valehtelua en. Jos hän ei myönnä valehdelleensa ja minun puhuvan totta, niin en mene edes hänen kuolinvuoteelleen. Tunnen tällä hetkellä vain suurta vihaa koko ihmistä kohtaan.
 
Kävisin.

Oma äitini oli mua kohtaan henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen kun olin lapsi ja nuori, se loppui vasta kun olin aikuinen ja uskalsin terapian jälkeen sanoa että mua ei kohdella näin ja pidän rajani. Mä olen antanut anteeksi ja tapaan äitiäni säännöllisesti. Nykyään jopa tunnen rakkautta häntä kohtaan. Ja jotenkin hän on muuttunut paremmaksi mua kohtaan.
 
  • Tykkää
Reactions: riiviöiden äiti
Jos matkaa dementtiakotiin ei ole kovin paljon ja tietäisin että kukaan muukaan ei siellä käy kävisin varmasti silloin tällöin, kerran pari vuodessa, mutta en välttämättä juuri äitienpäivänä.
 
Vähän asiaan liittyen tällainen tekstinpätkä... En tiedä, kenen kirjoittama, mutta ei minun ainakaan. Toisten ihmisten tekoihin (tai tilanteisiin) emme voi vaikuttaa, mutta omaan suhtautumiseemme niihin voimme. Itse yritän toimia niin, että voin katsoa itseäni peilistä ja yritän olla katkeroitumatta. Usein ajattelen myös niin, ettei toinen ihminen ole osannut toimia muutoin kuin on toiminut tai hänellä ei ole ollut muita keinoja, joten sen vuoksi on helpompi antaa hänelle anteeksi.

"Oli kiireinen aamu, kello noin puoli yhdeksän, kun vanhempi herrasmies, kahdeksissakymmenissä, saapui otattamaan tikkejä peukalostaan. Hän sanoi, että hänellä on kiire, koska hänellä on tapaaminen yhdeksältä. Otin ylös hänen tärkeimmät tietonsa ja pyysin häntä istumaan tietäen, että menisi ainakin tunti ennen kuin joku voisi ottaa hänet vastaan.
Näin hänen katsovan kelloonsa ja päätin, että koska minulla ei ollut kiire kenenkään toisen potilaan kanssa, niin minä voisin hoitaa hänen haavansa. Haava oli hyvin parantunut, kun tutkin sitä, ja niinpä puhuin yhden lääkärin kanssa ja sain tarvittavat välineet poistaakseni tikit ja sitoakseni hänen haavansa uudelleen.
Hoitaessani hänen haavaansa kysyin häneltä, että onko hänellä joku toinen lääkäriaika tänä aamuna, koska hän oli niin kiireinen. Herrasmies sanoi, että ei, vaan hänen täytyy mennä hoitokotiin aamiaiselle vaimonsa kanssa. Tiedustelin hänen vaimonsa vointia. Mies kertoi vaimon olleen siellä jo jonkin aikaa ja että hänellä oli Alzheimerin tauti.
Kun juttelimme, kysyin hermostuisiko vaimo, jos mies olisi hiukan myöhässä. Hän vastasi, ettei vaimo enää tiennyt kuka mies on eikä hän ollut enää viiteen vuoteen tunnistanut miestään. Olin hämmästynyt ja kysyin häneltä, että te silti menette joka aamu sinne, vaikka hän ei tiedä kuka te olette? Hän hymyili taputtaessaan kättäni ja sanoi: Hän ei tunne minua, mutta minä vielä tunnen hänet!
Minun piti pidätellä kyyneleitä, kun hän lähti ja ihoni oli kananlihalla käsivarsissani ja ajattelin, että tuo on sellaista rakkautta, jota haluan omaan elämääni.
Tosi rakkaus ei ole fyysistä eikä romanttista. Tosi rakkaus on sen kaiken hyväksymistä, mitä on, mitä on ollut, mitä tulee olemaan ja mitä ei tule olemaan. Kaikkien vitsien ja hauskuuksien keskellä, mitä vastaan tulee, on joskus joku, jonka mukana on tärkeä viesti.
Tämän halusin jakaa kanssasi. Kaikkein onnellisimmilla ihmisillä ei välttämättä ole kaikkein parhainta, vaan he tekevät parhaan kaikesta siitä mitä heillä on. Elämässä ei ole tärkeintä se, miten selvitä myrskystä, vaan miten osata tanssia sateessa."
 
Tässä on sellainen puoli, että äidin näkeminen avuttomassa tilassa, avuttomana, voisi auttaa hyväksymään että hän ei niitä tekojaan tehnyt täydessä ymmärryksessä silloinkaan.

Varmaan kävisin katsomassa, mutta hyvin harvoin.

Kuten nytkin, kun äitini on hyvässä kunnossa. Pidän etäisyyden, jotta hän ei enää pääsisi loukkaamaan minua. Jos kerron hänelle jotain elämästäni, kerron sen valmiiksi pureskeltuna jotta tiedän ettei hän pääse iskemään sillä asialla minua. Huomaan inhoavani itseäni hänen seurassaan, sillä olen tavallaan 'leuhka'. En ole luonnostani ylpeilevä, mutta hänen läsnäollessaan korostan elämäni hyviä asioita tavalla, joka saisi korvani punottamaan toisessa seurassa.
 
En tiedä. Isäni oli alkoholisti, en käynyt hänen luonaan viimeisinä vuosina eikä hän minun. Sitten hän kuoli yllättäen. Silloin kyllä kadutti, miksi en edes kerran käynyt ja kertonut tunteistani. Isäni ei ollut kuitenkaan edes noin paha kuin ap sinun äitisi, joten sinun tapauksessani tuskin kävisin katsomassa. Sitten on vielä se puoli, että itsekin dementiaosastolla työskennelleenä olen aina sitä mieltä ollut että omaisten olisi hyvä käydä edes joskus. Se dementoitunut ei välttänättä muista ketään, hän ei muista tekojaankaan välttämättä. Joillekkin on yks hailee käykö kukaan katsomassa, kun elävät ihan omissa maailmoissaan ja toisille taas se on kaiken olemassa olevan elämän kohokohta kun edes joku muistaa. Paljon on lapsia jotka eivät käy koskaan siellä vanhempiaan katsomassa... Varmasti heilläkin sattunut kaikenlaista elämän varrella.
 
Ap:n tilanteessa on ihana mahdollisuus aloittaa uusiksi. Kohdella äitiä rakastavasti ja saada häneen uusi suhde. Kohdella häntä niinkuin toivoisi itseään kohdeltavan tuollaisessa tilanteessa.
 
Olen n. 1kerran vuodessa käynyt häntä katsomassa. Lähinnä se on raskasta sillä hän ei ole enää vuosiin tunnistanut minua eikä sisariani. Ainoa kenet tunnistaa on isämme jonka kanssa ollut naimisissa 56v. En mä häntä vihaa mutta raskasta tuo dementiakodissa käyminen on muutenkin ilman huonoa lapsuuttakin.
 
Sitten on vielä se puoli, että itsekin dementiaosastolla työskennelleenä olen aina sitä mieltä ollut että omaisten olisi hyvä käydä edes joskus.

Olen samaa mieltä. Varmasti voisin hoitajille antaa sellaista tietoa äidin elämästä jota he eivät voi muualta saada, ehkä se auttaisi hoitajia ymmärtämään äidin sairautta tai sitä miten se ilmenee paremmin.
 
Olen samaa mieltä. Varmasti voisin hoitajille antaa sellaista tietoa äidin elämästä jota he eivät voi muualta saada, ehkä se auttaisi hoitajia ymmärtämään äidin sairautta tai sitä miten se ilmenee paremmin.

Aivan totta. Ne laput(tai ihan suulliset kertomukset), joihin omaiset ovat kertoneet elämänhistoriaa ovat tosi tärkeä työkalu dementiaa sairastavien hoidossa! Sitä voi paljon paremmin ymmärtää käytöstä kun tietää historiasta jotain. Ja löytää keinoja hoitaa heitä hyvin. Jutella asioista joita he muistavat jne :)
 
[QUOTE="mimmi";28418763]Vaikea sanoa. Kävisin jos olisin kyennyt antamaan anteeksi, muuten en... kai.[/QUOTE]

Mä voisin antaa anteeksi, ihan itseni takia, mutta en silti kävis.
 
Voisin mennä katsomaan naapurin Erkkiä, joka on kiva.

Mutta en äitiä, jollei häneen liity hyviä muistoja. Sitä saa mitä tilaa. Onko tuollainen ihminen ollut sairas ja itse avun tarpeessa kun olisi pitänyt pystyä olemaan äiti lapsilleen? Uskon, että ehdottomasti. Jos saat käynnistä jotain niin mene ihmeessä. Itse en menisi. En tiedä menisinkö hautajaisiinkaan.
 
Voisin mennä katsomaan naapurin Erkkiä, joka on kiva.

Mutta en äitiä, jollei häneen liity hyviä muistoja. Sitä saa mitä tilaa. Onko tuollainen ihminen ollut sairas ja itse avun tarpeessa kun olisi pitänyt pystyä olemaan äiti lapsilleen? Uskon, että ehdottomasti. Jos saat käynnistä jotain niin mene ihmeessä. Itse en menisi. En tiedä menisinkö hautajaisiinkaan.

Niin hän sai kyllä terapiaa ja söi lääkkeitä ikinä vaan ei parantunut. Vähän väliä oli psykooseissa. Hän pyysi sossuja ottamaan minut huostaan 13v kun ei murrosikäisen kanssa jaksanut olla mutta eipä sossut vaan ottaneet huostaan vaikka itsekkin olisin halunnut sijaisvanhemmat. Taisi syy olla että olisi tullut kunnallle kalliiksi tms.
 
En tiedä.....kuten joku jo kirjoittikin, niin jos olisin pystynyt antamaan anteeksi, niin ehkä kävisin, riippuen toisaalta myös siitä missä kunnossa olisi...tunnistaisiko enää lainkaan; miltä itsestä tuntuisi vierailut....

Vanhainkodin vuodeosastolla dementikkoja hoitaessani tulin joskus miettineeksi, että toisaalta ymmärrän omaisia, jotka eivät käy, sillä heille tulee vain huono olo/ paha mieli kun käyvät kun toinen ei enää tunnista, eikä muutenkaan reagoi oikeastaan lainkaan.Sitten saattaa taas painaa syyllisyys kun ei käy....

Itse en käynyt katsomassa omaa isoäitiäni dementtiakodissa kun en kyennyt katsomaan häntä. Tila jossa hän oli, oli jotenkin liian raskas. Meidän suvun kovapäinen johtaja unohtaa kaiken ja elää vain tietyssä ajassa..ei vaan kyennyt.
 

Yhteistyössä