kaveri kehuskelee, ei kiva

[tympääntynyt]

Mua todella on alkanut tympimään se, että ystäväni kehuskelee sillä kuinka paljon hän liikkuu tyyliin monenko tunnin juoksulenkki tuli vetästyä, tai kuinka monta sataa kaloria on mennyt.hän kehuu kuinka hän on karistanut raskauden mukanaan tuomat 25kg...
Hän kehuu kuinka tiukka hän nykyään on ja hän mahtuu nyt sitten kokooon 36-38.

Olen varmasti kateellinen hänelle, mutta inhottava tyyli tuollainen kehuskelu, kun itse ei pidä liikkumisistani niin kovaa meteliä, kuinka paljon ja usein liikun jne.Olen muutenkin luonnostani nisompikokoisempi. emme ole tavanneet useaan vuoteen, en sitten tiedä paljonko on höystettä mukana kehuskelussa.

 

[Selenicereus]

Meitähän on moneen junaan. Ehkä hän kaipaa vielä jotain kannustusta kaverilta, kuin noin jaksaa brassailla. Tai sitten ei brassaile vaan haluaa vaan kertoa. Mutta paha mennä sanomaan, kun ei kuule äänensävyä

Mitäpä tuosta liikkumisesta sen suurempaa meteliä pitämään, liikkuu kun liikututtaa. Senhän pitäisi olla niin arkista kaikille, ettei pitäis paljoo kehuskella. Mutta kyllä minäkin joskus hehkutan, jos takana on hyvä ja onnistunut juoksulenkki. Ja kerron montako kaloria on palanut ja mikä oli huippusyke Mutta se nyt vaan on tyytyväistä asioiden jakamista

 

[Dietorelle]

kai se kaveri saa kehuskella jos on kerran niin kovan urakan tehnyt että laihduttanut 25kg ja kiinteyttänyt itsensä.

Tottakai itselle voi tulla että olispa mustakin,mutta eipä se laihuus onnea tuo.Turhaan kateellinen oot. Pystyt samaan jos kovan homman teet ja sitten saat säkin kehua itseäsi hyvällä omatunnolla

on se niin iso urakka se laihdutus että onnittelut ja ihailut kaikille ketä paljon pudottanut. (itse vasta 12kg ja 20 olis vielä pudotettavaa)

 

[äiti 40plusplus]

kaveri lienee tosi tyytyväinen painonpudotukseensa ja siksi "iloitsee" siitä enemmänkin kuin jonkun toisen mielestä voisi.
samanlaista "kehuskelua" tuo varmaan on kuin se kun joku taas hehkuttaa sitä että "vauva" on oppinut kävelemään tai on tulleet ne ekat hampaat.
Meillä kullakin on kullakin hetkellä ne omat ilon ja "ylpeyden" aiheet, mutta kaikki ei tietenkään niin suurta ääntä niistä pidä. Mutta annettaan kunkin iloita omista saavutuksistaan, ei kai se muilta pois ole, vaikka myönnän aikanaan kun omat lapset oli pieniä, niin nyppäsi kun yksi sukulainen alkoi sen oman ainokaisensa osaamisia (ja sehän vasta huippuyksilö se lapsi, hänen mielestään oli) kahdenkymmenen vuoden takaa muistelemaan. Joskus naureskelin sisäänpäin että muistatkos muka noin tarkkaan ja onkohan kaikki tottakaan, mutta väliäkös tuolla, annoin kertoilla ja mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.