antishop
Siis kiinnostaisi vaan kuulla, millaista toisilla on kaupassa ipanan kanssa.
Me käydään aika harvoin ja nopeasti, mutta välillä sekin on liikaa. Tulee itkupotkuraivari. Lapsi ei edes hingu kaupasta karkkia, leluja tms., mutta ei vain tunnu viihtyvän kaupassa. Ihan ymmärrettävää, mutta hankalaa. En kuitenkaan juuri koskaan näe mitään vastaavaa kaupassa kuin oma riiviö, vaikka lapsia on paljon liikkeellä. Tiedän, että monet äidit käyvät jopa shoppailemassa vauvan ja isommankin kanssa. Oma ostosten teko lähes tyrehtyi, kun lapseni syntyi. Vauva-aikana oli melkein mahdotonta saada edes tärkeimpiä tarvikkeita, kun lapsi kirkui ilman äitiä ja aina kaupassa tai siis lähes aina vaunuissa. Kantoliinan kanssa onnistui joskus,mutta ei ainakaan vaatteita voinut sovitella ikinä. Nyt pääsen kyllä joskus yksinkin ostoksille, mutta ruokakaupassa pitää joskus kaydä lapsenkin kanssa ja joskus ostaisin hänelle marketista esim. vaatteita samalla. Mutta ei mitään toivoa, että onnistuisi.
Siis sujuuko muilta paremmin? Saisiko neuvoja, miten onnistuu?
Oikeesti en ihan usko, että muu auttaa kuin aika, mutta ehkä olenkin väärässä. Yleensä meillä on kyllä ihan mukavaa kaupassakin, kunhan ei olla kuin hetki. Lapsi juuri 2 v. täyttänyt osallistuu ihanasti ostoksiin, juoksee ympäriinsä ja tutkii tavaroita. Paikoillaan ei viihdy, ei esim. koskaan istunut ostoskärryissä, vaan kiljui ja änki pois. Koko ajan pitää vahtia. Sylissä viihtyy myös yleensä, mutta en selviä 2-vuotias sylissä ostoskärryn kanssa ostoksista. Käydäänkin mahd. mukaan kaupassa kolmestaan, kun mieskin pääsee tai sitten ilman ipanaa. Muulloin ajoitan kaupassa käynnin tarkasti, ettei lapsi ole väsynyt, nälkäinen tms. Ei onnistu aina siltikään ja kiire tulee aina, kun matkaakin on.
Taas kerran lapsi oikein itse pyysi kauppaan (markettiin), mutta tahtoi melkein heti pois. Pari juttua ruuaksi päätin kuitenkin äkkiä ostaa, kun kerran oli tultu ja tarvittiinhan me ruokaakin. Seurasi karmea kirkuna. Otin lapseni syliin ja rauhoittelin, mutta hän huiski kasvojani niin, että laskin pois. Ei kun lattialle makaamaan ja kirkumaan. Annoin päästellä hetken ja nappasin vierestä hyllystä yhden ostoksen mukaan. Sitten taas juttelin ihan rauhassa lapselle, otin syliin jne. Sanoin, että mennään yhdessä hakemaan vielä yksi asia ja sitten lähdetään kotiin. Kammottava kirkuna jatkui koko ajan, lapsi potki ja huusi muttei enää lyönyt. Päästin hänet hetkeksi vapaaksi, se auttaa joskus. Mutta taas sama: lapsi kirkui maassa ja otin viimeisen 3:sta ostoksestamme hyllystä, lapsen kainaloon ja lähdimme kassalle. Lapsi rauhoittui vähitellen, kun juteltiin ja kannoin häntä. Kotiin tultua nukahti vähän ennen normaalia päiväuniaikaansa, että väsynyt kai oli. Kotimatka meni kuitenkin ihan ok, joskus kirkuu autossakin koko ajan eikä ainakaan nukahda.
Ei siis maailman helpoin lapsi, mutta ehkä ihanin Onneks hermot kestää, joskus ei jaksais, jos olen itse väsynyt. Toisten reaktiot myös kiusaavat, ihmettelevät kovasti, että mikä nyt. Onko tämä jotenkin ihmeellistä? Teenkö jotain ihan väärin? Toisten ilmeet, kun jätin lapsen hetkeksi maahan huutamaan, olivat näkemisen arvoisia. Lyövää ja potkivaa, pois sylistä haluavaa 2-vuotiasta en kuitenkaan pidä parhaana pitää aina väkisin sylissä, vaikka yleensä syli auttaa. Ei siis aina. Ja minuunkin sattuu. Silmälasit saavat kyytiä myös vähän liikaa. Annoin siis tosiaan päästellä ihan muutaman sekunnin ja sain sillä aikaa pari ostosta kärryyn. Olin näkyvillä koko ajan ja ihan rauhallinen. En missään vaiheessa huutanut lapselle tai jättänyt yksin, en edes suuttunut. Otin syliin, rauhoittelin ja kannoin. Annoin lopulta pikku herkunkin kassistani, kun lapsi vähän rauhoittui. Aiemmilla kerroilla, jos yritän sitä aikaisemmin, herkut lentelevät nurkkiin kuten kaikki muukin. Yleensäkin yritykseni näyttävät vain ärsyttävän lasta, kun hän on oikein kiukkuinen. Ei siis siedä hetkeen edes kosketusta. Ihan tuttua kyllä, sellainen olen itsekin suuttuessani: lääppiminen kielletty. Muuten meillä on asiat hyvin, viihdyn lapseni kanssa eikä ole merkittäviä ongelmia eikä kotona nyt olla edes juuri kiukuteltu viime aikoina. Siis lapsi eikä muutkaan. Ollaan kaikki oikein aurinkoisia ja kilttejä. Ihan pienestä asti lapseni on ollut kovin äidin perään ja on edelleenkin, kun olen paikalla. Muulloin viihtyy hyvin muidenkin kanssa, mutta tahtoo minut aina ihan viereen, kun ollaan kaksin tai vaikka isän kanssa kolminkin. Tietysti kaikki lapset tarvitsevat äitiä, mutta minun esim. nukkui pienenä vain äidin sylissä, muuten kirkui. Yms.
Kellä muulla on tällaista? Kiitos kommenteista, toivon keskustelua ja ymmärrystä
Me käydään aika harvoin ja nopeasti, mutta välillä sekin on liikaa. Tulee itkupotkuraivari. Lapsi ei edes hingu kaupasta karkkia, leluja tms., mutta ei vain tunnu viihtyvän kaupassa. Ihan ymmärrettävää, mutta hankalaa. En kuitenkaan juuri koskaan näe mitään vastaavaa kaupassa kuin oma riiviö, vaikka lapsia on paljon liikkeellä. Tiedän, että monet äidit käyvät jopa shoppailemassa vauvan ja isommankin kanssa. Oma ostosten teko lähes tyrehtyi, kun lapseni syntyi. Vauva-aikana oli melkein mahdotonta saada edes tärkeimpiä tarvikkeita, kun lapsi kirkui ilman äitiä ja aina kaupassa tai siis lähes aina vaunuissa. Kantoliinan kanssa onnistui joskus,mutta ei ainakaan vaatteita voinut sovitella ikinä. Nyt pääsen kyllä joskus yksinkin ostoksille, mutta ruokakaupassa pitää joskus kaydä lapsenkin kanssa ja joskus ostaisin hänelle marketista esim. vaatteita samalla. Mutta ei mitään toivoa, että onnistuisi.
Siis sujuuko muilta paremmin? Saisiko neuvoja, miten onnistuu?
Oikeesti en ihan usko, että muu auttaa kuin aika, mutta ehkä olenkin väärässä. Yleensä meillä on kyllä ihan mukavaa kaupassakin, kunhan ei olla kuin hetki. Lapsi juuri 2 v. täyttänyt osallistuu ihanasti ostoksiin, juoksee ympäriinsä ja tutkii tavaroita. Paikoillaan ei viihdy, ei esim. koskaan istunut ostoskärryissä, vaan kiljui ja änki pois. Koko ajan pitää vahtia. Sylissä viihtyy myös yleensä, mutta en selviä 2-vuotias sylissä ostoskärryn kanssa ostoksista. Käydäänkin mahd. mukaan kaupassa kolmestaan, kun mieskin pääsee tai sitten ilman ipanaa. Muulloin ajoitan kaupassa käynnin tarkasti, ettei lapsi ole väsynyt, nälkäinen tms. Ei onnistu aina siltikään ja kiire tulee aina, kun matkaakin on.
Taas kerran lapsi oikein itse pyysi kauppaan (markettiin), mutta tahtoi melkein heti pois. Pari juttua ruuaksi päätin kuitenkin äkkiä ostaa, kun kerran oli tultu ja tarvittiinhan me ruokaakin. Seurasi karmea kirkuna. Otin lapseni syliin ja rauhoittelin, mutta hän huiski kasvojani niin, että laskin pois. Ei kun lattialle makaamaan ja kirkumaan. Annoin päästellä hetken ja nappasin vierestä hyllystä yhden ostoksen mukaan. Sitten taas juttelin ihan rauhassa lapselle, otin syliin jne. Sanoin, että mennään yhdessä hakemaan vielä yksi asia ja sitten lähdetään kotiin. Kammottava kirkuna jatkui koko ajan, lapsi potki ja huusi muttei enää lyönyt. Päästin hänet hetkeksi vapaaksi, se auttaa joskus. Mutta taas sama: lapsi kirkui maassa ja otin viimeisen 3:sta ostoksestamme hyllystä, lapsen kainaloon ja lähdimme kassalle. Lapsi rauhoittui vähitellen, kun juteltiin ja kannoin häntä. Kotiin tultua nukahti vähän ennen normaalia päiväuniaikaansa, että väsynyt kai oli. Kotimatka meni kuitenkin ihan ok, joskus kirkuu autossakin koko ajan eikä ainakaan nukahda.
Ei siis maailman helpoin lapsi, mutta ehkä ihanin Onneks hermot kestää, joskus ei jaksais, jos olen itse väsynyt. Toisten reaktiot myös kiusaavat, ihmettelevät kovasti, että mikä nyt. Onko tämä jotenkin ihmeellistä? Teenkö jotain ihan väärin? Toisten ilmeet, kun jätin lapsen hetkeksi maahan huutamaan, olivat näkemisen arvoisia. Lyövää ja potkivaa, pois sylistä haluavaa 2-vuotiasta en kuitenkaan pidä parhaana pitää aina väkisin sylissä, vaikka yleensä syli auttaa. Ei siis aina. Ja minuunkin sattuu. Silmälasit saavat kyytiä myös vähän liikaa. Annoin siis tosiaan päästellä ihan muutaman sekunnin ja sain sillä aikaa pari ostosta kärryyn. Olin näkyvillä koko ajan ja ihan rauhallinen. En missään vaiheessa huutanut lapselle tai jättänyt yksin, en edes suuttunut. Otin syliin, rauhoittelin ja kannoin. Annoin lopulta pikku herkunkin kassistani, kun lapsi vähän rauhoittui. Aiemmilla kerroilla, jos yritän sitä aikaisemmin, herkut lentelevät nurkkiin kuten kaikki muukin. Yleensäkin yritykseni näyttävät vain ärsyttävän lasta, kun hän on oikein kiukkuinen. Ei siis siedä hetkeen edes kosketusta. Ihan tuttua kyllä, sellainen olen itsekin suuttuessani: lääppiminen kielletty. Muuten meillä on asiat hyvin, viihdyn lapseni kanssa eikä ole merkittäviä ongelmia eikä kotona nyt olla edes juuri kiukuteltu viime aikoina. Siis lapsi eikä muutkaan. Ollaan kaikki oikein aurinkoisia ja kilttejä. Ihan pienestä asti lapseni on ollut kovin äidin perään ja on edelleenkin, kun olen paikalla. Muulloin viihtyy hyvin muidenkin kanssa, mutta tahtoo minut aina ihan viereen, kun ollaan kaksin tai vaikka isän kanssa kolminkin. Tietysti kaikki lapset tarvitsevat äitiä, mutta minun esim. nukkui pienenä vain äidin sylissä, muuten kirkui. Yms.
Kellä muulla on tällaista? Kiitos kommenteista, toivon keskustelua ja ymmärrystä