Kaunis ja surullinen muistotilaisuus

Elämänlähde

Aktiivinen jäsen
28.01.2007
4 689
0
36
oli tänään. Oli mun vaarin muistotilaisuus, hänet on tuhkattu jo aikaisemmin ja tänään suvun ja ystävien kesken vietettiin muistotilaisuutta. Vaarini ois tänään täyttänyt 75v jos ei olisi päässyt taivaan isän luokse vuoden loppupäivinä...

Kirjoitinkin täällä siitä kun en tuntenut surua, mutta tänään se sitten iski. Meillä ei ollut kovin läheiset välit, siis ei nähty usein, mutta silti aina välillä... ja nyt kaduttaa, että ois voinut enenmmänkin nähä.

Muistotilaisuus oli osittain myös hilpeä, ainoat itkut ihmisiltä tuli adressien lukuhetkellä ja puheiden pito hetkellä ja kun kuunneltiin vaarin lempi virsi, maan korvessa kulkevi lapsosen tie, ei ollut uskovainen, ei ees kuulunut kirkkoon, mutta toi virsi oli ainoo mistä piti.

Poikani olivat aika hämmentyneitä kun tädit, ja mummi ja isomummi ym alkoivat yhtäkkiä itkemään, minä purin huulta jotten olisi itkenyt. ja itkinkin vasta kotona kun pojat jo nukkuivat. Olin kertonut mistä oli kyse, mutta eivät tainneet silti kunnolla ymmärtää... eivät ole koskaan olleet hautajaisissa tms. surullisissa tilaisuuksissa

:'( :'( :'(
 
Niin se on, että suru hyökkää aaltoina. Itselläni tänään iski päälle suru oman isan poismenosta, kun suunnittelin huomista reissua äitini luokse ja käyntiä isin haudalla. :(

Ei sitä vieläkään tajua, miten voi olla mahdollista, että rakas ja tärkeä ihminen on poissa. Isän kuolemasta on nyt kulunut vajaa puoli vuotta...
 
Nyt helpottaa kun sain tänne purkautua ja ne kaikki mukavat muistot lapsuudesta ja vaaristakin tulivat tänään mieleen... opetti meille lapsena luonnon kunnioittamisen, miten siellä liikutaan ja selviydytään, lintuja, kasveja, kukkia, sieniä ja marjoja. Opetti miedät soutamaan isoa vanhaa puuvenettä joka on mökillä edelleen, laskemaan verkot ja kalastamaan, tulen ja nuotioden tekoa yms.

viimeiset 15v olikin sitten vaarilla mennyt juomiseen, välillä oli selviä kausia ja välillä pitempikin putki päällä... ovat mummon kanssa eronneet jo yli 20v sitten. mutta silti mummo itki ja suri ex-miestään, 4 lasta, 7 lastenlasta ja 3 lapsenlapsenlasta ovat saaneet aikaiseksi.
 
:hug: :hug:

mie muistan iäti sen ko miulle rakas mummini kuoli. olin 4,5 vuotias ja muistan elävästi sen ko kylän kappelissa hänet siunattiin ja mie kysyin kuuluvalla lapsen äänellä äitiltä että: äiti, miksi kaikki itkee? mie en tajunnu sillon mutta vanhempana iski tajuntaan että mitä sillon tapahtu. suren mummiani vieläkin, vaikka tapahtuneesta on kulunu jo 30 vuotta, edelleen kaipaan häntä :'(
 
Alkuperäinen kirjoittaja Armiliina:
Niin se on, että suru hyökkää aaltoina. Itselläni tänään iski päälle suru oman isan poismenosta, kun suunnittelin huomista reissua äitini luokse ja käyntiä isin haudalla. :(

Ei sitä vieläkään tajua, miten voi olla mahdollista, että rakas ja tärkeä ihminen on poissa. Isän kuolemasta on nyt kulunut vajaa puoli vuotta...

:hug:
Mun isän täysin yllättävästä poismenosta tulee ensviikolla kuukausi.
Tuo aaltoliike on todellakin totta. Välillä jo tuntuu että ehkäpä tästä selvitään. Mutta Aina iltaisin kun se suru ja musertava ikävä hyökkää kimppuun, haluis vaan mennä sinne isän tykö...
Hautajaiset oli meillä viikko sitten. Se oli päivä, joka oli taittaa mut. Muistan kirkosta vaan sen kun tuijotin isän arkkua ja tuntui niin hirvittävän tuskaisen repivän kipeältä. Minä oikeesti olin varma etten siitä nouse.
Äidin luona oltiin taas lasten kanssa yökylässä. Tuntuu siellä, isän rakentamassa kodissa olo jotenkin helpommalta. Tunnen siellä olevani niin kovin lähellä isää.
Ja äidin kanssa saadaan itkeä yhdessä. Ja nauraakin jo hiukan nauskoille muistoille.

Mutta tämä kipu on niin todellista, fyysistä.
Kun katson tossa pöydällä edessäni olevaa isän kuvaa, kysyn vain "miksi, miksi helvetissä sun piti mennä jo pois?!? Miksi sä jätit meidät?"
 
Alkuperäinen kirjoittaja Lasisilmä:
Alkuperäinen kirjoittaja Armiliina:
Niin se on, että suru hyökkää aaltoina. Itselläni tänään iski päälle suru oman isan poismenosta, kun suunnittelin huomista reissua äitini luokse ja käyntiä isin haudalla. :(

Ei sitä vieläkään tajua, miten voi olla mahdollista, että rakas ja tärkeä ihminen on poissa. Isän kuolemasta on nyt kulunut vajaa puoli vuotta...

:hug:
Mun isän täysin yllättävästä poismenosta tulee ensviikolla kuukausi.
Tuo aaltoliike on todellakin totta. Välillä jo tuntuu että ehkäpä tästä selvitään. Mutta Aina iltaisin kun se suru ja musertava ikävä hyökkää kimppuun, haluis vaan mennä sinne isän tykö...
Hautajaiset oli meillä viikko sitten. Se oli päivä, joka oli taittaa mut. Muistan kirkosta vaan sen kun tuijotin isän arkkua ja tuntui niin hirvittävän tuskaisen repivän kipeältä. Minä oikeesti olin varma etten siitä nouse.
Äidin luona oltiin taas lasten kanssa yökylässä. Tuntuu siellä, isän rakentamassa kodissa olo jotenkin helpommalta. Tunnen siellä olevani niin kovin lähellä isää.
Ja äidin kanssa saadaan itkeä yhdessä. Ja nauraakin jo hiukan nauskoille muistoille.

Mutta tämä kipu on niin todellista, fyysistä.
Kun katson tossa pöydällä edessäni olevaa isän kuvaa, kysyn vain "miksi, miksi helvetissä sun piti mennä jo pois?!? Miksi sä jätit meidät?"


Minusta taas tuntuu vaikealta mennä sinne äidin luokse. Siis, haluan mennä sinne ja tiedän, että siellä on mukavaa, mutta etukäteen ahdistaa hirveästi se, että isä ei tule ulos vastaan ja toivottamaan tervetulleeksi. Ja että lähtiessä hän ei ole saattamassa meitä kotimatkalle... :(

Ja kiikkutuoli, missä isä istuskeli. Se on niin TYHJÄ! Jotenkin sitä vain hulluna toivoo ja ajattelee, että isä on vain käymässä jossakin ja palaa kohta takaisin. Ja kuitenkin samanaikaisesti tajuaa, että se on lopullisesti poissa. Vieläkin tekis mieli huutaa: Tää ei ole mahdollista!! (mutta en voi ko lapset nukkuu... ;) )

Nytkin tässä itken itsekseni, kaikki tuntuu epätodelliselta: aivan kuin kuolema, hautajaiset, muistotilaisuus jne. olisi tapahtunut jollekin oudolle ihmiselle.

Anteeksi ap, kun tähän sun ketjuun sotkeuduin... Halauksia ja voimia sulle, rankka päivä takana sinulla!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Armiliina:
Alkuperäinen kirjoittaja Lasisilmä:
Alkuperäinen kirjoittaja Armiliina:
Niin se on, että suru hyökkää aaltoina. Itselläni tänään iski päälle suru oman isan poismenosta, kun suunnittelin huomista reissua äitini luokse ja käyntiä isin haudalla. :(

Ei sitä vieläkään tajua, miten voi olla mahdollista, että rakas ja tärkeä ihminen on poissa. Isän kuolemasta on nyt kulunut vajaa puoli vuotta...

:hug:
Mun isän täysin yllättävästä poismenosta tulee ensviikolla kuukausi.
Tuo aaltoliike on todellakin totta. Välillä jo tuntuu että ehkäpä tästä selvitään. Mutta Aina iltaisin kun se suru ja musertava ikävä hyökkää kimppuun, haluis vaan mennä sinne isän tykö...
Hautajaiset oli meillä viikko sitten. Se oli päivä, joka oli taittaa mut. Muistan kirkosta vaan sen kun tuijotin isän arkkua ja tuntui niin hirvittävän tuskaisen repivän kipeältä. Minä oikeesti olin varma etten siitä nouse.
Äidin luona oltiin taas lasten kanssa yökylässä. Tuntuu siellä, isän rakentamassa kodissa olo jotenkin helpommalta. Tunnen siellä olevani niin kovin lähellä isää.
Ja äidin kanssa saadaan itkeä yhdessä. Ja nauraakin jo hiukan nauskoille muistoille.

Mutta tämä kipu on niin todellista, fyysistä.
Kun katson tossa pöydällä edessäni olevaa isän kuvaa, kysyn vain "miksi, miksi helvetissä sun piti mennä jo pois?!? Miksi sä jätit meidät?"


Minusta taas tuntuu vaikealta mennä sinne äidin luokse. Siis, haluan mennä sinne ja tiedän, että siellä on mukavaa, mutta etukäteen ahdistaa hirveästi se, että isä ei tule ulos vastaan ja toivottamaan tervetulleeksi. Ja että lähtiessä hän ei ole saattamassa meitä kotimatkalle... :(

Ja kiikkutuoli, missä isä istuskeli. Se on niin TYHJÄ! Jotenkin sitä vain hulluna toivoo ja ajattelee, että isä on vain käymässä jossakin ja palaa kohta takaisin. Ja kuitenkin samanaikaisesti tajuaa, että se on lopullisesti poissa. Vieläkin tekis mieli huutaa: Tää ei ole mahdollista!! (mutta en voi ko lapset nukkuu... ;) )

Nytkin tässä itken itsekseni, kaikki tuntuu epätodelliselta: aivan kuin kuolema, hautajaiset, muistotilaisuus jne. olisi tapahtunut jollekin oudolle ihmiselle.

Anteeksi ap, kun tähän sun ketjuun sotkeuduin... Halauksia ja voimia sulle, rankka päivä takana sinulla!

Musta se jotenkin tuntuu lohduttavalta olla siellä lapsuudenkodissa. Isä on niin läsnä siellä. juuri äidin kanssa isän haudalla käydessä tänään juteltiin, että isän läsnäolo tuntuu nimenomaan siellä kotona. Että ei se isä siellä kirkkomaalla ole. Kotona se on ja seuraa meidän ja lsten tekemisiä..
Minkä ikäinen sun isä oli kuollessaan? Entä mikä hänet vei? Mun iskä oli vasta 57v ja perusterve kuntoilija. Lopullista oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen tulosta odotellaan yhä.

Niin, Ap:lle lämmin osanotto myös täältä :hug:

**niin, ja sama tunne minulla.Eli ei vaan aivot suostu ymmärtämään, ettei isä tuu enää takaisin. Monena iltana olen ollu jo puhelin kädessä soittamassa isälle. Tuntuu tosiaan, että se on vaan käymässä jossain ja tulee ihan kohta takas.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Lasisilmä:
Alkuperäinen kirjoittaja Armiliina:
Alkuperäinen kirjoittaja Lasisilmä:
Alkuperäinen kirjoittaja Armiliina:
Niin se on, että suru hyökkää aaltoina. Itselläni tänään iski päälle suru oman isan poismenosta, kun suunnittelin huomista reissua äitini luokse ja käyntiä isin haudalla. :(

Ei sitä vieläkään tajua, miten voi olla mahdollista, että rakas ja tärkeä ihminen on poissa. Isän kuolemasta on nyt kulunut vajaa puoli vuotta...

:hug:
Mun isän täysin yllättävästä poismenosta tulee ensviikolla kuukausi.
Tuo aaltoliike on todellakin totta. Välillä jo tuntuu että ehkäpä tästä selvitään. Mutta Aina iltaisin kun se suru ja musertava ikävä hyökkää kimppuun, haluis vaan mennä sinne isän tykö...
Hautajaiset oli meillä viikko sitten. Se oli päivä, joka oli taittaa mut. Muistan kirkosta vaan sen kun tuijotin isän arkkua ja tuntui niin hirvittävän tuskaisen repivän kipeältä. Minä oikeesti olin varma etten siitä nouse.
Äidin luona oltiin taas lasten kanssa yökylässä. Tuntuu siellä, isän rakentamassa kodissa olo jotenkin helpommalta. Tunnen siellä olevani niin kovin lähellä isää.
Ja äidin kanssa saadaan itkeä yhdessä. Ja nauraakin jo hiukan nauskoille muistoille.

Mutta tämä kipu on niin todellista, fyysistä.
Kun katson tossa pöydällä edessäni olevaa isän kuvaa, kysyn vain "miksi, miksi helvetissä sun piti mennä jo pois?!? Miksi sä jätit meidät?"


Minusta taas tuntuu vaikealta mennä sinne äidin luokse. Siis, haluan mennä sinne ja tiedän, että siellä on mukavaa, mutta etukäteen ahdistaa hirveästi se, että isä ei tule ulos vastaan ja toivottamaan tervetulleeksi. Ja että lähtiessä hän ei ole saattamassa meitä kotimatkalle... :(

Ja kiikkutuoli, missä isä istuskeli. Se on niin TYHJÄ! Jotenkin sitä vain hulluna toivoo ja ajattelee, että isä on vain käymässä jossakin ja palaa kohta takaisin. Ja kuitenkin samanaikaisesti tajuaa, että se on lopullisesti poissa. Vieläkin tekis mieli huutaa: Tää ei ole mahdollista!! (mutta en voi ko lapset nukkuu... ;) )

Nytkin tässä itken itsekseni, kaikki tuntuu epätodelliselta: aivan kuin kuolema, hautajaiset, muistotilaisuus jne. olisi tapahtunut jollekin oudolle ihmiselle.

Anteeksi ap, kun tähän sun ketjuun sotkeuduin... Halauksia ja voimia sulle, rankka päivä takana sinulla!

Musta se jotenkin tuntuu lohduttavalta olla siellä lapsuudenkodissa. Isä on niin läsnä siellä. juuri äidin kanssa isän haudalla käydessä tänään juteltiin, että isän läsnäolo tuntuu nimenomaan siellä kotona. Että ei se isä siellä kirkkomaalla ole. Kotona se on ja seuraa meidän ja lsten tekemisiä..
Minkä ikäinen sun isä oli kuollessaan? Entä mikä hänet vei? Mun iskä oli vasta 57v ja perusterve kuntoilija. Lopullista oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen tulosta odotellaan yhä.

Niin, Ap:lle lämmin osanotto myös täältä :hug:

On se lohduttavaakin olla siellä. Ja mökillä, missä paljon lapsena aikaa vietettiin. Sitä pystyy mielessään kuvittelemaan sen lattian narahduksen isän jalan alla, muistoja on niin tuhannesti, onneksi ne ovat lohduttamassa.
Tuolla haudalla kun käyn, niin lähinnä siellä tulee mieleen ne hautajaiset. Ei siellä häntä ole...

Mun isä oli 68 vuotias, diabetes ja rytmihäiriöt oli, mutta ne oli ollu lääkkeiden ansiosta hienosti hallinnassa vuosia.. Tosin verenohennuslääkken takia ei sitten selvinnyt aivoverenvuodosta, joka iski ihan puuntakaa..
Vaikka kuolema on järkytys, niin henkiinjääminen olisi isälle ollut vaikea paikka. Verenvuoto halvaannutti vasemmanpuolen, toimelias mies olisi kärsinyt suunnattomasti, jos olisi pyörätuoliin jäänyt 'kitumaan.'

 
Alkuperäinen kirjoittaja Armiliina:
Alkuperäinen kirjoittaja Lasisilmä:
Alkuperäinen kirjoittaja Armiliina:
Alkuperäinen kirjoittaja Lasisilmä:
Alkuperäinen kirjoittaja Armiliina:
Niin se on, että suru hyökkää aaltoina. Itselläni tänään iski päälle suru oman isan poismenosta, kun suunnittelin huomista reissua äitini luokse ja käyntiä isin haudalla. :(

Ei sitä vieläkään tajua, miten voi olla mahdollista, että rakas ja tärkeä ihminen on poissa. Isän kuolemasta on nyt kulunut vajaa puoli vuotta...

:hug:
Mun isän täysin yllättävästä poismenosta tulee ensviikolla kuukausi.
Tuo aaltoliike on todellakin totta. Välillä jo tuntuu että ehkäpä tästä selvitään. Mutta Aina iltaisin kun se suru ja musertava ikävä hyökkää kimppuun, haluis vaan mennä sinne isän tykö...
Hautajaiset oli meillä viikko sitten. Se oli päivä, joka oli taittaa mut. Muistan kirkosta vaan sen kun tuijotin isän arkkua ja tuntui niin hirvittävän tuskaisen repivän kipeältä. Minä oikeesti olin varma etten siitä nouse.
Äidin luona oltiin taas lasten kanssa yökylässä. Tuntuu siellä, isän rakentamassa kodissa olo jotenkin helpommalta. Tunnen siellä olevani niin kovin lähellä isää.
Ja äidin kanssa saadaan itkeä yhdessä. Ja nauraakin jo hiukan nauskoille muistoille.

Mutta tämä kipu on niin todellista, fyysistä.
Kun katson tossa pöydällä edessäni olevaa isän kuvaa, kysyn vain "miksi, miksi helvetissä sun piti mennä jo pois?!? Miksi sä jätit meidät?"


Minusta taas tuntuu vaikealta mennä sinne äidin luokse. Siis, haluan mennä sinne ja tiedän, että siellä on mukavaa, mutta etukäteen ahdistaa hirveästi se, että isä ei tule ulos vastaan ja toivottamaan tervetulleeksi. Ja että lähtiessä hän ei ole saattamassa meitä kotimatkalle... :(

Ja kiikkutuoli, missä isä istuskeli. Se on niin TYHJÄ! Jotenkin sitä vain hulluna toivoo ja ajattelee, että isä on vain käymässä jossakin ja palaa kohta takaisin. Ja kuitenkin samanaikaisesti tajuaa, että se on lopullisesti poissa. Vieläkin tekis mieli huutaa: Tää ei ole mahdollista!! (mutta en voi ko lapset nukkuu... ;) )

Nytkin tässä itken itsekseni, kaikki tuntuu epätodelliselta: aivan kuin kuolema, hautajaiset, muistotilaisuus jne. olisi tapahtunut jollekin oudolle ihmiselle.

Anteeksi ap, kun tähän sun ketjuun sotkeuduin... Halauksia ja voimia sulle, rankka päivä takana sinulla!

Musta se jotenkin tuntuu lohduttavalta olla siellä lapsuudenkodissa. Isä on niin läsnä siellä. juuri äidin kanssa isän haudalla käydessä tänään juteltiin, että isän läsnäolo tuntuu nimenomaan siellä kotona. Että ei se isä siellä kirkkomaalla ole. Kotona se on ja seuraa meidän ja lsten tekemisiä..
Minkä ikäinen sun isä oli kuollessaan? Entä mikä hänet vei? Mun iskä oli vasta 57v ja perusterve kuntoilija. Lopullista oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen tulosta odotellaan yhä.

Niin, Ap:lle lämmin osanotto myös täältä :hug:

On se lohduttavaakin olla siellä. Ja mökillä, missä paljon lapsena aikaa vietettiin. Sitä pystyy mielessään kuvittelemaan sen lattian narahduksen isän jalan alla, muistoja on niin tuhannesti, onneksi ne ovat lohduttamassa.
Tuolla haudalla kun käyn, niin lähinnä siellä tulee mieleen ne hautajaiset. Ei siellä häntä ole...

Mun isä oli 68 vuotias, diabetes ja rytmihäiriöt oli, mutta ne oli ollu lääkkeiden ansiosta hienosti hallinnassa vuosia.. Tosin verenohennuslääkken takia ei sitten selvinnyt aivoverenvuodosta, joka iski ihan puuntakaa..
Vaikka kuolema on järkytys, niin henkiinjääminen olisi isälle ollut vaikea paikka. Verenvuoto halvaannutti vasemmanpuolen, toimelias mies olisi kärsinyt suunnattomasti, jos olisi pyörätuoliin jäänyt 'kitumaan.'


Myös me ollaan sitä mietitty, että jos isä oiskin selvinnyt ja jäänyt raajarikoksi toisten hoidon varaan, se olis ollut maailman suurin rangaistus isälle. Se oli aina menossa ja tekemässä ja liikkeellä!
Se aina sanoi, että hällä on niin v**mäiset sisäkalut että elää ihan piruuttaan ainakin satavuotiaaksi. Mutta äitille mie sanoin, että ei sillä ollu. Sillä oli niin maailman lempein sydän että ei kellään. Ja isä eli koko ajan sata lasissa. Sen takia sillä vramaan päivät tulikin näin pian täyteen...
En tiiä, mutta niin helvetin isot saappaat se jälkeensä jätti, ettei niitä ees voi yrittää täyttää ketään. :heart:
 

Yhteistyössä