Tapasimme poikaystäväni kanssa tammikuun alussa, pari päivää ennenkuin hän lähti pitkälle matkalle (töihin). Hän tuli nyt helmikuussa 2 viikoksi moikkaamaan, kun tuli niin kova ikävä, arvatkaas tuntuiko ihanalta! Kai se halusi myös tulla varmistamaan, että se pari päivää mitä ehdittiin toisiamme nähdä, oli jotakin todellista.
Puhelimen kautta seurustelu (varsinkin tällainen alkutaipale) on ollut tosi erikoista.. Tavallaan tuntee tosi paljonkin häntä, mutta toisaalta sitä kosketusta ym. yhdessäoloa ei ole kovinkaan paljoa kertynyt. Samoin myös mustasukkaisuus ym. korostuu hiukan, kun joutuu olemaan erossa eikä ole sellaista tuntemusta vielä. Molemmat ollaan kyllä varmoja, että tässä on jotakin suurempaa, eihän sitä muuten hullukaan tällaista menoa heti alkuun jaksaisi. Luottamus on kuitenkin luojan kiitos kohdallaan, molemmilla.
Hän tulee nyt vihdoinkin, vajaa 3 kuukauden jälkeen PÄIVÄKSI suomeen ja sitten jatkaa taas toiseen maahan viikoksi. Sitten taas suomeen pariksi viikoksi ja sitten 3 viikoksi toisaalle. Luoja, miten raastavaa. Mutta sitten, kesäkuussa tulee vihdoin eteen tilanne, milloin hän jää pysyvästi suomeen. Kaikki matkat oli sovittu jo ennen kuin tapasimme, joten niitä ei tullut edes kyseeseen jättää väliin.
Uskon kuitenkin, että kun vihdoin saamme rauhassa viettää aikaa yhessä ja tutustua myös siihen arkisempaan kumppaniin, kaikki aukeaa ihan eri tavalla..
Tällainen erikoislaatuinen tutustuminen on tuonut varmasti jonkin verran harhaluuloja mukanaan; toisaalta kuvittelee, että ompas kertakaikkiaan ihana tyyppi kaikin puolin ja sitten toisaalta taas jotkut piirteet (huonot) korostuu vain sen takia, että harmittaa ja tuskastuttaa tällainen tilanne.
Todella paljon tsemppiä kaikille ketkä elätte pidempiä aikoja kaukosuhteissa, nostan hattua teille!