I
ihan oikeasti
Vieras
Olen itse elänyt lapsuuteni juuri tuollaisessa perheessä. Se, että lapset eivät ole kotona, ei tarkoita sitä etteivätkö he ymmärtäisi jotain olevan pahasti vialla.
Aina, kun tulin yökylästä kotiin, (minne äitini minut viikonloppuisin laittoi, ettei minuun käytäisi käsiksi), huomasin kyllä jo pienenä, että äiti oli taas mustelmilla ja milloin mikäkin paikka murtunut. Ja kaikki oli kuulema hyvin, äiti oli vain kompastunut.. Samaten raivokohtaus saattoi tulla mistä vaan, loppu viimein ei edes ollut viina kuvioissa. Ja selkään sai minä ja äitini. Yöpaidoissa juostiin pitkin rappukäytäviä melkein kymmenen vuotta. Meidät alistettiin aivan totaalisesti, emme edes älynneet haluta pois siitä helvetistä.
Lopulta äitini yritti useita kertoja itsemurhaa, kerran oli todella lähellä. Tosin silloin minulta kysyttiin, että kuoliko se lehmä edes, kerrottuani isäpuolelleni.
Lopulta muutin 16-vuotiaana omaan asuntoon ja pelkäsin sydän syrjälläni viikonloppuja, että milloin se hullu viimein tappaa äitini kun en ole suojelemassa äitiäni. Olimme aikaisemmin muuttaneet lukuisia kertoja kriisiasuntoihin yönselässä ym, mutta aina se p***a luikerteli takaisin elämäämme. Jostain äitini lopulta sai voimaa muuttaa ja pysyä yksin. Hän jopa pystyi aloittamaan normaalin parisuhteen vuosien päästä kunnon miehen kanssa
Itselläni meni peruskoulu huonosti, jouduin aivan liian pian aikuistumaan ja vieläkin pelkään aivan normaaleja parisuhdekinoja aivan tajuttomasti. Lisäksi yritin purkaa pahaa mieltäni kaiken maailman alkoholi- ja huumekokeiluihin, ennen kuin opin elämään tapahtuneen kanssa. Aina kun näen jossain välivallan uhkaa, niin menen aivan paniikkiin. Ja olen nyt jo aikuisen naisen iässä.
Pelasta nyt hyvä ihminen itsesi ja lapsesi, noita mukavia asioita perheen kanssa voi tehdä ilman sitä miestäkin. Mikään ei ole tuon arvoista. Jos sinä menetät viimeisenkin elämänhalusi niin kuka pitää huolta lapsistasi.
Voimaa sinulle!
Aina, kun tulin yökylästä kotiin, (minne äitini minut viikonloppuisin laittoi, ettei minuun käytäisi käsiksi), huomasin kyllä jo pienenä, että äiti oli taas mustelmilla ja milloin mikäkin paikka murtunut. Ja kaikki oli kuulema hyvin, äiti oli vain kompastunut.. Samaten raivokohtaus saattoi tulla mistä vaan, loppu viimein ei edes ollut viina kuvioissa. Ja selkään sai minä ja äitini. Yöpaidoissa juostiin pitkin rappukäytäviä melkein kymmenen vuotta. Meidät alistettiin aivan totaalisesti, emme edes älynneet haluta pois siitä helvetistä.
Lopulta äitini yritti useita kertoja itsemurhaa, kerran oli todella lähellä. Tosin silloin minulta kysyttiin, että kuoliko se lehmä edes, kerrottuani isäpuolelleni.
Lopulta muutin 16-vuotiaana omaan asuntoon ja pelkäsin sydän syrjälläni viikonloppuja, että milloin se hullu viimein tappaa äitini kun en ole suojelemassa äitiäni. Olimme aikaisemmin muuttaneet lukuisia kertoja kriisiasuntoihin yönselässä ym, mutta aina se p***a luikerteli takaisin elämäämme. Jostain äitini lopulta sai voimaa muuttaa ja pysyä yksin. Hän jopa pystyi aloittamaan normaalin parisuhteen vuosien päästä kunnon miehen kanssa
Itselläni meni peruskoulu huonosti, jouduin aivan liian pian aikuistumaan ja vieläkin pelkään aivan normaaleja parisuhdekinoja aivan tajuttomasti. Lisäksi yritin purkaa pahaa mieltäni kaiken maailman alkoholi- ja huumekokeiluihin, ennen kuin opin elämään tapahtuneen kanssa. Aina kun näen jossain välivallan uhkaa, niin menen aivan paniikkiin. Ja olen nyt jo aikuisen naisen iässä.
Pelasta nyt hyvä ihminen itsesi ja lapsesi, noita mukavia asioita perheen kanssa voi tehdä ilman sitä miestäkin. Mikään ei ole tuon arvoista. Jos sinä menetät viimeisenkin elämänhalusi niin kuka pitää huolta lapsistasi.
Voimaa sinulle!