V
"Vaimo"
Vieras
Ollaan ajautumassa miehen kanssa umpikujaan, rakkautta (kai) vielä riittää, mutta voimat yrittämiseen alkaa olla lopussa. Meillä ei varsinaisesti riidellä, välillä on kivaakin, kunnes sitten huomaan miehen "muistavan" ettei olekaan tyytyväinen ja tunnelma kiristyy.
Alkusyynä kaikkeen on, että seksin saralla ei tapahdu paljoakaan, myönnän ettei hirveästi kiinnosta, enkä jaksa tsempata itseäni haluamaan. Mies on jonkin verran lihonut (hyvältä näyttää edelleen), mielestäni ei halua näyttää hyvältä silmissäni, ja kuitenkaan en koe hänen pitävän minua itsestäänselvyytenä. Itseäni inhottaa huomata, että seksi on miehelle tosiaan niin tärkeää - tai ehkä sitten miehinen tapa rakastaa kokonaisvaltaisesti, kun se ei suju, ei suju mikään muukaan, joka taas aiheuttaa ettei minua haluta sitäkään vähää. Itse yritän pitää itseni hyvännäköisenä (siinä mielestäni onnistumatta), mies sanoo minun olevan vieläkin kaunis.
Lapset meillä suht. isoja, yhteiseloa takana kauan kauan.. Harvoilla kahdenkeskisillä reissuilla kaikki hyvin, tuntuu kuin palaisi alkuaikojen onneen, kotiin palattua taas kaikki alkaa rassata; teinilapset, arjen kiireet, siivoukset jne. jne. Eroa en edes halua ajatellakaan, tiedän sittenkin mieheni olevan "lottovoitto" - onko tämä jotain keski-iän kriisiä, pitääkö vain jaksaa yrittää, tiedän että muuta ratkaisua katuisin.. mutta mistä voimia?
Sekava selostus - miten muut olette vaikeista ajoista selvinneet, neuvoja tarvittaisiin..
Alkusyynä kaikkeen on, että seksin saralla ei tapahdu paljoakaan, myönnän ettei hirveästi kiinnosta, enkä jaksa tsempata itseäni haluamaan. Mies on jonkin verran lihonut (hyvältä näyttää edelleen), mielestäni ei halua näyttää hyvältä silmissäni, ja kuitenkaan en koe hänen pitävän minua itsestäänselvyytenä. Itseäni inhottaa huomata, että seksi on miehelle tosiaan niin tärkeää - tai ehkä sitten miehinen tapa rakastaa kokonaisvaltaisesti, kun se ei suju, ei suju mikään muukaan, joka taas aiheuttaa ettei minua haluta sitäkään vähää. Itse yritän pitää itseni hyvännäköisenä (siinä mielestäni onnistumatta), mies sanoo minun olevan vieläkin kaunis.
Lapset meillä suht. isoja, yhteiseloa takana kauan kauan.. Harvoilla kahdenkeskisillä reissuilla kaikki hyvin, tuntuu kuin palaisi alkuaikojen onneen, kotiin palattua taas kaikki alkaa rassata; teinilapset, arjen kiireet, siivoukset jne. jne. Eroa en edes halua ajatellakaan, tiedän sittenkin mieheni olevan "lottovoitto" - onko tämä jotain keski-iän kriisiä, pitääkö vain jaksaa yrittää, tiedän että muuta ratkaisua katuisin.. mutta mistä voimia?
Sekava selostus - miten muut olette vaikeista ajoista selvinneet, neuvoja tarvittaisiin..