katsotko silmiin, kun keskustelet

Katson, ehkä liiankin intensiivisesti.
Mutta mä muistelen jostain joskus lukeneeni, korjatkoon joku jos olen väärässä, että: kun puhutaan itse, pitäisi katsoa toista silmiin. Ja kun kuunnellaan toista, pitäisi katsoa huuliin...?!?
Mä katson puhuessa ja kuunnellessa...silmiin siis.

 

Riippuu ihan tilanteesta. Joskus tuntuu liian tunkeilevalta ja oudolta tapittaa silmiin samaan aikaan kun puhuu ja joskus se on ihan ok. Jos mahdollista, niin katson kyllä sitä henkilöä jolle puhun, mutta välillä töissäkin on katsottava välillä muualle tai jos vaikka juttelee kaverin kanssa jossain paikassa, jossa on muutakin katseltavaa, niin ei sitä kaveria kyllä koko aika katso ja se tuntuu olevan ihan ok. Ehkä tuollainen tapa katsoa silmiin on vähän vanhanaikaista ja virallista.

Samoin ajattelen. Hyvin paljon siis riippuu tilanteesta ja puhuttavasta asiasta. En halua tippua metron rappusissa alas vain siksi, että juttelen selkäni takana seisovalle ystävälleni.Monesti myös kuulijoita on useampi kuin yksi - varsinkin töissä - ja silloin riittää, että katsoo niihin ihmisiin päin (edes välillä ). Mutta kun esim haastattelen työnhakijaa, niin silloin katson silmiin.

 

Mä katson silmiin ja välillä tuntuu, että jään tuijottamaan toista ihmistä silmiin. Silmiin katson puhuessani ja myös silloin kun kuuntelen. Ihminen joka ei katso silmiin ollenkaan, niin sellasesta tulee tunne, että on epärehellinen ja epäluotettava. Silmistä kuitenkin näkee yleensä paljon, eli silmät kertoo ihmisestä enemmän, kuin kukaan osaa aavistaakkaan .

 

Ja mitähän silmistä mahtaa nähdä?

 

Mun mielestä se nyt on päivän selvää et riippuu myös tilanteesta. Esim. jos laittaa ruokaa samalla ja availee uunia niin vaikka miten juttelisi samalla jonkun kanssa, niin pakkohan sitä on kattoa myös mitä tekee. Ja katson myös muuallekin välillä eli en tuijota. Toi huuliin katsominen silloin kuin toinen puhuu on loogista silloin jos on huono kuulo/toinen puhuu kovin hiljaisella äänellä tai puhutaan paikassa jossa paljon meteliä.

 

Kun kuuntelen, katson suun alueelle. Kun puhun itse, en pysty katsomaan vierasta tai puolituttua silmiin, se on niin vaivaannuttavaa, että unohdan mitä olen sanomassa. Vain suuttuneena pystyn katsomaan suoraan silmiin koko ajan enkä sekoa sanoissani, se on ikään kuin haastamista. Minulla on lieviä asperger-kirjon piirteitä.

Niille, joiden mielestä silmiinkatsomattomuus kielii epärehellisyydestä, tiedoksi, että narsistit ja psykopaatit nimenomaan katsovat suoraan silmiin erittäin vakuuttavasti puhuessaan aivan puuta heinää.

 

Mä olen todella huono katsomaan ihmisiä silmiin. Katsahdan kyllä, mutta en voi sanoa varsinaisesti katsovani. Välillä huomaan, että olen jutellut jonkun kanssa pitkät pätkät, enkä ole välttämättä kuin kerran pikaisesti vilkaissut häntä silmiin.

Mulla on kyllä hyvä itsetunto...taitaa olla jopa vähän turhankin hyvä Enkä ole epärehellinenkään. Mä uskon ja luulen, että se silmiin katsomattomuus johtuu aivan jostain muusta. Uskon, että sillä on jotakin tekemistä diagnoosini kanssa...silmiin katsominen ei vaan jotenkaan tunnu luonnolliselta, tai se siis häiritsee keskittymistä siinä jutustelun aikana. Tai jotain. En mä tiedä.

Mä pysyn paljon paremmin "asiassa", kun siinä jutustelun lomassa vaikka lasken montako sälekaihtimen sälettä keskustelukumppanini takana olevassa ikkunassa on tai kun katson, onko matossa parillinen vai pariton määrä kuvioita.

 

Totta kai.

 

Tietysti katson silmiin ja pidän kyllä epäkohteliaana ja tökerönä, jos toinen katselee maita ja mantuja keskustellessamme. Jos joku katsoi Maajussille Morsian -jakson nyt viimeksi niin siinä oli se yksi poikamies, joka oli kyllä todella säälittävä tapaus. Saattoi vilkaista alta kulmien kerran parissa minuutissa ja muuten mumisi seinille.

 

Joskus se on parempikin tapa ettei istuta silmäkkäin. Yksi pomo pitää keharikeskustelut silleen että mennään kävelylle ja lopuksi vasta toimistossa katotaa pikaseen yhteenveto. Se oli paljon avarampi tyyli kävellä ja samalla ajatella puolin ja toisin. Eikä kököttää kopissa naamatusten. Hyvä keskustelu se oli verrattuna sellasiin istumasessioihin. Muutkin talossa tykkää siitä tavasta.

 

musta silmiin tuijottaminen on kiusallista. katson kyllä kohti ja näin, mutta en toljota suoraaan silmiin, koska en pidä siitä, että joku toljottaa minuakaan

 

Olen myös sitä mieltä että siitä saa vähintään aran kuvan. Tai epäkohteliaan tai epärehellisen. Kyllä on lapsesta asti opetettu että silmiin katsotaan, ei tarvii tapittaa kovin intensiivisesti, mutta silmät ovat sielun peili.
Omassa työssäni pystyn lukemaan ihmistä juuri silmien katseesta, esim. yltääkö hymy silmiin saakka vai huijaako ihminen.

 

Samoin ajattelen. Hyvin paljon siis riippuu tilanteesta ja puhuttavasta asiasta. En halua tippua metron rappusissa alas vain siksi, että juttelen selkäni takana seisovalle ystävälleni.Monesti myös kuulijoita on useampi kuin yksi - varsinkin töissä - ja silloin riittää, että katsoo niihin ihmisiin päin (edes välillä ). Mutta kun esim haastattelen työnhakijaa, niin silloin katson silmiin.

Kiitos aamunauruista.

 

Katson silmiin.

 

Sekin on muuten ärsyttävää kun jotkut tulevat ihan nokan eteen (liian lähelle) kun puhuvat. Mulla on ainakin (vähintään) metrin (mieluummin enemmän) reviiri, sen lähemmäs kun tupataan niin en tykkää yhtään, pakko alkaa peruuttaa.

 

Tämä on myytti jonka voi unohtaa. Kaikkein kieroimmat katsovat juuri suoraan silmiin.
Yleensä johtuu vain ujoudesta, jos ei katsota silmiin toista.

Tämä ei kyllä pidä täysin paikkaansa. Kyllä se silmiinkatsominen ihan todistettavasti kertoo rehellisyydestä ja luotettavuudesta enemmän kuin kieroudesta. Tosin, persoonallisuushäiriöiset eli narsistit ym. on asia erikseen. Mutta kun puhutaan ihan terveestä ihmisestä, niin tämä ei ole mikään myytti

Valehtelevat silmiinkatsojat katsovat silmiin eri tavalla kuin rehelliset. Sen eron oppii tunnistamaan, kun sellaisten kanssa on enemmän tekemisissä. Samoin niiden kohdalla, jotka eivät katso silmiin; toiset ovat ujoja, epävarmoja tai jännittävät tilannetta, toiset eivät keskity tai ole kiinnostuneita, toiset ovat puhtaasti sitten epärehellisiä. Senkin eron tunnistaa vain, kun on oppinut tunnistamaan ja nähnyt riittävästi.

Pelkkää silmiinkatsomista ei voi analysoida vaan ihmisen kehonkieli kokonaisuudessaan vaikuttaa. Mutta yleisesti se silmiinkatsominen kielii kyllä rehellisyydestä enemmän kuin kieroudesta, terveen ihmisen kohdalla näin.

 

Yritän katsoa mutta se ei aina onnistu. Eikä minulla silti ole huono itsetunto, enkä ole epärehellinen. Ujo kylläkin. Eniten minulla vaikuttaa keskustelukumppani. Toisia on luontevaa katsoa silmiin, toisten kanssa on pakko "lepuuttaa" silmiä välillä ja katsahtaa hetkeksi muualle. Samoin jos syvennyn miettimään jotain asiaa kesken keskustelun käännän katseeni muualle.

Jos jostain syystä joudun valehtelemaan toiselle päin naamaa niin silloin kyllä katson silmiin koska sehän on juuri sen merkki että puhutaan totta. Ja pystyn siihen tarvittaessa joten en muistakaan ihmisistä tee mitään päätelmiä jos eivät pysty pitämään katsekontaktia.

 

Mielenterveysongelmaiset eivät katso puhuessaan silmiin.

 

Tottakai.

Ei siinä koko ajan tule tuijoteltua toista silmiin, mutta suurimman osan ajasta on katsekontakti. Jos mietin keskustelukaverin sanomisia tai yritän saada jotain mieleeni, niin silloin tsiigailen ylös tai oikealle yläviistoon.

Vielä tarkemmin kun miettii, niin "huonoina näköpäivinä" joita minulla välillä on, katson kasvoihin vaan summittaisesti, kun en pysty tarkentamaan näköä. Epäselvästi puhuvien kanssa keskustellessa joudun myös katsomaan enemmän huuliin, koska huulilta lukeminen on mulle suht helppoa ja en haluaisi joutua koko ajan kysymään "mitä?".

Ihmisistä, jotka välttelee katsekontaktia, tulee mieleen ettei heitä muutenkaan kiinnosta olla just siinä juttelemassa.

 

Tämä on myytti jonka voi unohtaa. Kaikkein kieroimmat katsovat juuri suoraan silmiin.
Yleensä johtuu vain ujoudesta, jos ei katsota silmiin toista.

Tämä on täysin totta.

 

Mä olen todella huono katsomaan ihmisiä silmiin. Katsahdan kyllä, mutta en voi sanoa varsinaisesti katsovani. Välillä huomaan, että olen jutellut jonkun kanssa pitkät pätkät, enkä ole välttämättä kuin kerran pikaisesti vilkaissut häntä silmiin.

Mulla on kyllä hyvä itsetunto...taitaa olla jopa vähän turhankin hyvä Enkä ole epärehellinenkään. Mä uskon ja luulen, että se silmiin katsomattomuus johtuu aivan jostain muusta. Uskon, että sillä on jotakin tekemistä diagnoosini kanssa...silmiin katsominen ei vaan jotenkaan tunnu luonnolliselta, tai se siis häiritsee keskittymistä siinä jutustelun aikana. Tai jotain. En mä tiedä.

Mä pysyn paljon paremmin "asiassa", kun siinä jutustelun lomassa vaikka lasken montako sälekaihtimen sälettä keskustelukumppanini takana olevassa ikkunassa on tai kun katson, onko matossa parillinen vai pariton määrä kuvioita.

 

En mitenkään mollaa ihmistä, jotka eivät katso silmiin, mutta tulee välillä tunne, ettei heitä kiinnosta mitä sanoan, vaikka kuitenkin tiedän, että on kiinnostunut, mutta kun se katse kiertää kehää =( Jotenkin liitän tämänkin kauas lapsuuteen... jostain syystä Ps. Sama mielipide ei yksin minulla...