Karu todellisuus...

Tajusin vasta tänään, joo myönnetään olen hieman hidas, että kaikki vaihtoehdot elämässä eivät olekaan mun käytettävissä. Tai siis, että on yksinkertaisesti sellaisia asioita joihin mä en voi enää ryhtyä tai musta ei voi ikinä tulla

Teininä sitä kuvitteli voivansa tehdä tai olla ihan mitä tahansa mutta eihän se niin mene. Musta ei voi koskaan tulla mallia (olen liian vanha ja lyhyt), musta ei voi koskaan tulla ammattilaisurheilijaa (olisi pitänyt jo lapsena aloittaa valmentautuminen) ja listaa voisi jatkaa loputtomiin :snotty:

Jotenkin naivisti kuvittelin, että kyllä musta voi tulla vaikka mitä jos vaan niin päätän tai haluan ja että aina on aikaa vielä. Mutta ei :ashamed:

Elämän realiteetit on syvältä :'(

 

Mulla tuli tuo sama vastaan kun ostettiin asuntoa. Olin aina ajatellu et tällanen ja tällanen talo, niin ja niinmonta huonetta jne jne. Sit tajusi että varat riittää korkeintaan neliöön (pakkko olla ku lapsiaki on 4) ja rivitalosta sekin.. Ei uima-allasta eikä askarteluhuonetta eikä autotallia... Realiteetit on per...stä.

 

Mullekin on nyt iskenyt tuo, en tiiä onko tää jotakin ikäkriisiä vai mitä.. :ashamed:

Tosiaan nuorena sitä ajatteli, että voi tehdä mitä vaan ja kaikki oli edessä. Ja nyt huomaa, että tietyt jutut on vaan sellaisia mitä ei voi enää tehdä tai saavuttaa. |O

 

Näin se on.
Kun monet huutaa, että on itsestä kiinni mutta ihan kaikki ei edes ole itsestä kiinni. Jos on elämässä ollut paljon vaikeuksia, on mennyt paljon energiaa niistä selviytymiseen. Se on syönyt voimavaroja esim. opiskelun suhteen. Jollain toisella elämä on ollut tasaisempaa, hänellä on riittänyt voimavaroja opiskella just niin pitkälle kuin tahtoa ja älliä on ollut.

Minä en pysty ikinä hankkimaan omistusauntoa. Alkupääoma puuttuu. Sitä taas ei ole karttunut, kun tein lapset niin nuorena ja vasta sen jälkeen kouluttauduin. Niistä palkoista yh.na ei säästetä asuntoa varten. Palkkani on niin pieni, etten saa lainaa koko asunnon summalle, tuskinpa saisin, vaikka sitä alkupääomaa olisik. Pankin laskelmat on semmosia, että jokainen ihminen tuhlaa ruuan jälkeen satoja euroja itseensä joka kuukausi. Eihän sitä niin eletä, jos palkasta jää käteen vuokran (ilman asumistukea) jälkeen vähän ja siitäkin osa on laitettava pahan päivän varalle -säästöön. Ettei elä kädestä suuhun siis.

 

Onneksi mä olen lähes saavuttanut sen mitä lapsesta asti olen halunnut.
suurperheen,kotiäitiyden ja ihanan miehen :heart:
enää puuttuu se omakotitalo ja koira, mutta uskon, että nekin joskus toteutuu... =)
ja tietysti se mikä monilla muilla ikäisilläni jo on niin ammatti, senkin kerkiän vielä, mutta rajoitukset siinäkin tulee vastaan. ei hyödytä opiskella enää 6-7vuotta sairaanhoitajaksi tai lastentarhaopettajaksi. sitten oisin jo lähes nelikymppinen.
ja sitten kun olen 40v niin lapset on 21, 18, 15 ja 13v.
kuitenkin murkkuikäsiin menee rahaa sen verran, että molempien palkat tarvitaan.

mutta oli ihminen 16v tai 46v tai 66v niin unelmia ja haaveita aina tarvitaan, eikä kaikki ole tarkoitettukaan toteutettavaksi.

 

Tuttua sinänsä, "vanheneminen on luopumista" mutta toisaalta taas samalla asioiden hyväksymistä.
Ei niin pahaa ettei hyvääkin, riippuu kuinka sen ottaa.
Kuitenkin silloin jos unelmat kuolevat alkaa ihminen itsekin kuolla, pieni reality check on ihan paikallaan jolloin jäljelle jäävät ne haaveet joihin oikeasti on mahdollisuus ja sitäkauta myös mahdollisuus tasapainoon itsensä kanssa.
Vaikka kyllähän se nuoruuden juurettomuus oli aika mahtavaa aikaa, "vanhus" huokaa..

Tuosta tulee väkisinkin tämä mieleen.. Olkaapa hyvä, jos haluaa vaipua hetkeksi muistoihin ja sopii tuohon sinun avaukseesi hyvin:
Anssi Kela - 1972
http://www.youtube.com/watch?v=sqzozf8zW8M

 

mutta oli ihminen 16v tai 46v tai 66v niin unelmia ja haaveita aina tarvitaan, eikä kaikki ole tarkoitettukaan toteutettavaksi.

Toi on tietysti totta Enkä mä oikeesti kuvitellutkaan, että mä mihinkään olympialaisiin olisin mennty edustamaan tai mitään sellaista, mutta jotenkin vaan havahduin siihen todellisuuteen että kaikki ei ole mahdollista enää

 

Kyllä mä uskon, että on mahdollista - jos vaan tahtoo sitä ihan hullun lailla. Ainahan joku on ollut se hullu, joka teki jonkin asian ekana.

Mä aloitin nyt 30 v jalkapallon (uudestaan), ei semmoista ois pidetty mahdollisena kymmenen tai edes viisi vuoota sitten.

 

mulla taasen eri tilanne.....en koskaan uskonut että MINULLA olisi joskus omakotitalo ja ihan hyvältä alueelta( enkä ole rikas tavis duunari), en uskonut että olisi varaa tämmöisenn tai mitään mahdollisuskkia...olen köyhästä ja muutenkin sellaisista lähtökohdista, että minulle nämämitkä varmaan muille on ihan normaali elämää on todella luksusta...omatalo vaikka ei iso olekaan, ruokaa joka päivä pöydässä, varaa ostaa lapsille vaatteita ja mitä milloinkin tarvitsevat...joskus tuntuu niin kuin eläisin jonkun toisen elämää....arvostan todella että tässä nyt olen.