Karjuin vauvalle takaisin :'((

Olimme vauvan kanssa ajamassa, matkaa oli 200 km. Vauva aloitti itkun heti alkumatkasta, kuten tavallista, mutta nyt ei nukahtanut turvaistuimeen. Pysähdyttiin, imetin ja katsoin vaipan. Vauva viihtyi sylissä hyvin, rauhoittui heti. Jonkin ajan kuluttua jatkoimme matkaa, huuto jatkui ja yltyi. Uusia pysähdyksiä, jolloin vauva taas oli tyytyväisenä sylissä. Sitten viimeinen etappi, viimeiset 40 kilsaa. Nyt huuto yltyi jo hirmuiseksi raivoamiseksi, vauva huusi kurkkunsa pohjasta.
Sitten en enää jaksanut lauleskella ja rallatella, olla hiljaa ja odottaa nukahtamista tai keskittyä radioon tai tsemppaaviin ajatuksiin "kohta ollaan perillä", "antaa nyt huutaa vain, kun ajan...",
vaan täyttä kurkkua karjuin takaisin, että ole hiljaa nyt, en enää jaksa. Aikaakin oli mennyt matkaan jo tuhottoman kauan pysähdysten takia. Vauva ei tietenkään hiljentynyt, vaan säikähti ja alkoi huutaa vieläkin lujempaa, jos mahdollista.
Tuntui ja tuntuu ihan helvetin pahalta. Mietin, mitkä traumat vauva nyt saa, elinikäiset
Tiedän toki, että matka on pitkä yksin vauvan kanssa ja että edellisenä yönä heräilin parin tunnin välein, mutta kuitenkin...
Mitä teette, kun umpiväsyneinä tiukassa tilanteessa tunteet ja holtiton käytös (tässä tapauksessa huutaminen) meinaa ottaa yliotteen? Miten pystytte hillitsemään itsenne? Mitä ajattelette? Mulla yleensä auttaa, kun mietin että se on vauva ja huuta siksi, ei pahuuttaan eikä ilkeyttään. Nyt ei auttanut

 

Voit lohduttautua sillä että vauvasi tuskin saa traumoja siitä että kerran menee hermo ja huusit,vaikka pelästyikin. Jos lapsi kuitenkin muuten normaaliarjessa tuntee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi ja että hänen tarpeisiinsa vastataan niin sehän se luo sen suhteen teidän välillenne. Kunhan ei useasti joudu omaa vanhempaansa pelästymään niin tuskin jää muistiin erityisesti. Itselläni joskus menee hermo illalla kun tyttö rimpuilee ja potkii ja vääntää sylissä kun yritän saada rauhoittumaan nukkumaan. Muutaman kerran olen ääneen sanonut että nyt en hitto vie enää jaksa, ja vienyt vauvan omaan sänkyynsä. Kumminki jo siinä vaiheessa on ehtinyt tulla paha mieli omasta malttamattomuudesta ja pyydän tytöltä anteeksi,sanon että rakastan ja pusuttelen ennen peittelyä. Joskus kuitenkin vaan meillä vanhemmillakin hermo pettää, ollaanhan mekin lopulta vain ihmisiä. Tärkeetä on että kun lapsi pelästyy niin menee rauhoittelemaan heti

 

olet vaan ihminen. Muista pitää myös itsestäsi huolta, toivottavasti sinulla mahdollisuus omaan aikaan silloin tällöin. Silloin jaksaa vauva-arkea paremmin.

 

Kun jäin yksinhuoltajaksi, sattui pari kertaa että tuli karjuttua vauvalle. Se on ihan ok, virheitä sattuu kaikille ja äidit varsinkin yksin hoitaessaan väsyvät. Vauva ei huutamisesta saa traumoja jos 99.9 % ajasta olet huolehtiva ja rakastava äiti.