Kannattiko pitää lasta sittenkään?

  • Viestiketjun aloittaja tipsu90
  • Ensimmäinen viesti
tipsu90
Tästä tulee varmaan kauhea huuto ja valitus monelta äidiltä mutta kirjoitan kuitenkin.

Olen siis 21-vuotias nainen ja viikolla 18+3 raskaana. Odotan esikoistani. Mieheni kanssa asiat ovat menneet todella nopeasti,olemme olleet vasta puoli vuotta yhdessä,mutta silti päätimme pitää lapsen kun sain tietää testin olevan positiivinen viikolla 5+3. Asia on alusta asti hieman mietityttänyt minua. Voin aivan hyvin sanoa etten ole valmis äidiksi. Elin ennen railakasta elämää,vielä kesällä joimme ja juhlimme usein mieheni kanssa,vietimme aikaa kavereiden kesken ja nautimme oikeasti elämästämme. Kun sain tietää olevani raskaana,tuntui kuin elämäni olisi loppunut siihen. Kaverit ovat kääntäneet selkänsä,jopa oma isäni ei enää soittele minulle. Olen muutenkin todella yksinäinen, sillä muutin uuteen kaupunkiin maaliskuussa enkä tunne täältä ketään. Elämäni oli ennen pelkkää juhlimista ja kaverien kanssa oleilua (eli ei järkevää sisältöä),mutta välillä tuntuu että sekin olisi ollut parempi kuin tämä nykyinen aika. Mieheni on ollut alusta asti aborttia vastaan ja haluaa innolla lapsen. Olen myös onnellinen tästä mahdollisuudesta,mutta pelottaa joka päivä. Pelkään että jään lapsen kanssa yksin,nyt kun ei kavereitakaan enään ole. Mitä jos en jaksakaan hoitaa lasta tai ei edes kiinnosta. Jos nämä pelot ja ajatukset seuraa raskauden jälkeenkin? Ahdistaa että mulla on ensi toukokuun jälkeen joka päivä huollettava,en voikaan tehdä mitä tykkään tai lähteä nopean päätöksen johdosta matkalle tai juhlimaan. Näen välillä unia,viimeksi viime yönä,että sain keskenmenon. Olin siinä unessa jopa helpottunut asiasta. Mitä pitäisi tehdä? En ole kyllä valmis antamaan lasta poieskaan eikä mieheni ikinä suostuisi moiseen.
 
No nyt se on vähän myöhäistä, kun adoptiokaan ei ole vaihtoehto.


Raskausaikana se tunteiden läpikäyminen oli ihan odottamatonta. Välillä tuli tunne, että mitä sitä on oikein mennyt tekemään ja välillä oli taas ihan onnensa kukkuloilla.
Itse olin 17-vuotias kun odotin ensimmäistä lastani (nyt samanikäisenä kuin sinä kaksi lasta).
Enää en kadu hetkeäkään ensimmäistä raskauttani.

Vietin myös railakasta elämää ennen lapsia. Nykyään se maailma ei enää edes kiinnosta ja sitä jälkikäteen miettii, kuinka typerä itse olikaan kun teki niitä kaikkea tyhmyyksiä kännipäissään jne.. Saa ihan uudet näkökulmat asioihin. Ja se huonompi puoli elämästä kun on jo nähty, ei sitä kaipaa enää uudelleen. Aika keskittyä vain tulevaan ja rakkaimpiin asiohin maan päällä - omiin lapsiin.
 
tota
Jos olet itse aktiivinen, käyt vauvakerhoissa yms., on lapsen kautta helppo tutustua uusiin ihmisiin, sellaisiin, jotka ovat suunnilleen samassa elämäntilanteessa, ja kaipaavat myös seuraa ja tekemistä vauvan kanssa.
 
meillä aloin odottaa esikoista kun olimme seurustelleen 2kk :) ja naimisiin mentiin 6kk seurustelun alusta ja nyt yhteistä taivalta edessä pian 14V enkä kadu nopeaa toimintaa vaikka se eka raskas keskenmenoon päättyikin niin naimisiin menimme silti :) Useammat käyvät noita ajatuksia läpi odotus aikana niin minäkin jokaisen 3 kohdalla :)
 
halipupu harmaana
Älä hätäile ap. Äidiksi ei muututa hetkessä, se kestää ja onhan siinä raskaudenkin aikana aikaa kasvaa. UUsia kavereita saat, kun menet rohkeasti erilaisiin paikkoihin, joissa tapaa muita nuoria äitejä ja jo odotusaikana voi saada kavereita, joilla on samoihin aikoihin laskettu auki. Onnea oodotukseen, koitahan nauttia odottamattomasta elämänmuutoksesta, kyllä se kannattaa!
 
Vaikea toisen puolesta sanoa kannattiko pitää, mutta aika varma olen, että lapsen synnyttyä et tule häntä ikinä katumaan.

Mä en oikein ymmärrä millaisten ihme hiippareiden kanssa olet liikkunut, jos selän kääntävät raskauden takia. Ja jopa oma isä.
Ihme touhua kyllä, mä olisin iloinen päästessäni eroon sellaisista.

Sun kannattaisi ehdottomasti tutustua uusiin FIKSUIHIN ihmisiin joiden seura tekee sulle hyvää. Nuo vanhat "kaverit" jotka selkänsä käänsivät tuskin sellaisia ovat.
Tutustua voit ihan vaikka harrastuksissa (sali tmv.), täällä netissä, synnytysvalmennuksessa yms yms.
Pidät vaan silmät auki, korvat höröllään ja mielen avoimena niin ihan varmasti onnistaa. :)

Tuo raskaudenaikainen epävarmuus ja ailahtelu on kuulemma ihan normaalia, älä siitä huolestu.

Ihanaa, että miehesi odottaa innolla lasta. Kunnioitan sun päätöstä jatkaa raskautta senkin takia kun mies toivoi. Liian usein nainen tekee päätöksen itse eikä kuuntele miestä.
Jos lapsen synnyttyä et sitten jaksaisikaan jne, niin onneksi lapsella on ainakin näillä näkymin osallistuva isä joka voi varmasti tarpeen tullen ottaa lapsen kasvatettavakseen.

Joka tapauksessa, kun paska on jo housussa on turha itkeä.
Älä syyllistä itseäsi mietteistäsi, mutta en suosittele ottamaan noita kaikkia ajatuksia kovin vakavasti. Odottele rauhassa sinne lapsen syntymään ja jos sittenkin vielä ahdistaa, hae apua. Toki voit hakea apua jo nyt jos sinusta siltä tuntuu.
Tsemppiä!
 
Voi pojat, teksti oli melkein kun mun kirjottama.

Voin kertoo oman tarinani.
Nähtiin miehen kans muistaakseni 4 kertaa, välimatkaa meillä oli 750km. Noiden neljän kerran jälkeen muutettiin yhteen ja kaksi viikkoa myöhemmin testi näytti plussaa. Siinä sitten pähkäiltiin, että pidetäänkö lapsi vai ei. Mies oli abortin kannalla, mutta mä päätin, että lapsi pidetään. Kummankin elää oli siihen asti kavereita, juomista, teen mitä haluan, millon haluan -tyylistä elämää. Raskausaika oli elämäni kamalinta aikaa. Ensin 14 viikkoa pelkkää oksentamista. Sitten kun siitä pääsin, niin tajusin, että meijän parisuhde on ihan kuilun pohjalla. Keskiraskaus meni jonkunnäkösessä sumussa ja koitettiin vaan pitää yhtä. Loppuraskaudessa alko sit jo aurinko näkyyn. Molemmat odotti tulevaa synnytystä ja kupla puhkes lopullisesti kun lähdettiin synnyttämään. Synnytys on kamalinta, kivuliainta, vastenmielisintä, ihaninta ja palkitsevinta, mitä oon koskaan tehny. Kun lapsi sitten vihdoin ja viimein saatiin maailmaan, ja oltiin synnytys salissa koko perhe, musta tuntu ensimmäistä kertaa siltä, että me ollaan miehen kanssa onnellisia. Muutama kuukausi lapsen syntymästä ostettiin oma talo ja nyt olemme onnellisia 5kk ikäisen lapsen vanhempia ja talon omistajia.

Nopeaa toimintaa täälläkin päin on ollut, mutta en kadu mitään. Tsemppiä sulle, ja muista, että äitiyteen kasvaa raskausaikana jotenkin ihan ihmeen kaupalla! :)
 
"vieras"
me oltiin miehen kanssa oltu alle viikko yhdessä kun vauva sai alkunsa ja muistan kuinka pelotti että yksin sitä jää koko ajan vaan enpä ole jäänyt! enkä vaihtaisi enää ikinä takasi sitä aikaa mikä ennen oli! raskaana vaan hormoonit tekee päälle tepposia ja sitten kun on vauva niin huomaat että ei se olekkaan niin kamalaa ja kyllä se mieskin vauvan kanssa hetken pärjää niin pääset vaikka kavereitakin näkemään välillä! :)
 
pops
hui,kuulosti tutulta sdun teksti,vaikka mä olin jo ennen raskautta yksinäinen,ja 17v. kyllä se pelottaa minkä ikäsitä tahansa jos asiaa ei olla toivottu ja suunnitletu.mutta sanon vaan että ite en oo ikinä katunu,mä oon niin herkkä ihminen ja en olis voinu elää sen kanssa että oisin tehny abortin,en mitenkään.mun sisko taas on tehny,ja se on sen kanssa ihan ok.bilettää vieläki joka vkloppu vaikka pian 30.eikä varmaan koskaan hanki lapsia.

mä en koe jääväni mistään paitsi vaikka onkin lapsi! oon saanu hyviä kavereita,äitikavereita.ei ne oo tylsiä mammoja vaan ihan ihmisiä nekin vaikka ajattelin alussa että en halua ees tutustua muihin äiteihin...sun kaverit on perseestä jos hylkää sut ton takia.hekä ne on vaan ottanu etäisyyttä kun huomaa että et itekään tiedä miten päin olla...
 
"vieras"
ei se oma aika siihen lopu,eikä oma elämä.niistä äideistä tuleekin masentuneempia ja ahdistuneita,tai osa on ihan ok sen kanssa että vauva on KAIKKI.ei se niin mene.vauva on numero 1,etusijalla ja tärkein,MUTTa ei saa unohtaa myös sitä omaa elämää. sitä pystyy jatkaan kaverielämää ja jopa juomistakin kuule,jos ei liian usein kuitenkaan. meille vauva toi sisältöä elämään,ja mummolassa ollaan vaan hemmetin ilosia jos kerran kuussa esim poika menee hoitoon ja me päästään tuulettuun ja rellestään.ei kyllä käydä niin usein mutta jos haluttais,voitais. muistan ton olon itekin kun vaan vituttaa koko asia.mulla se jatku vielä synnytyslaitoksellakin,ei se naps vaan loppunu kun vauva tuli ulos.jonkin aikaa oli öönä,hoiti vaan lasta koska sitä piti hoitaa.pikkuhiljaa siitä tuli rakas perheenjäsen.
 
"Lissu"
Ihan normaalia käydä läpi noita ajatuksia raskauden aikana.

Vinkiksi synnytyksen jälkeen sanoisin, että älä jää neljän seinän sisään. Vauva mukaan ja lenkille jonkun äitikaverin kanssa - niitä löytyy esimerkiksi perhekerhoista tai -kahviloista, kannattaa käydä niissä. Lähteminen voi tuntua vaivalloiselta, mutta kenenkään pääkoppa ei kestä kaksistaan vauvan kanssa neljän seinän sisällä päivästä toiseen. Eli ulos ovesta, ja kontakteja muihin ihmisiin. :)
 
"Pikkuinen Jättiläinen"
Mun mielestä tuollaisen pohdinta ja epävarmuus kuuluu aika monella raskausaikaan.. Itsekin sitä mietin, vaikka minun tilanne oli täysin erilainen kuin sinun (pitkä parisuhde, ikää enemmän ja lapsi suunniteltu) Silti sitä mietti että mihinkähän sitä on ryhtynyt..Ehkä se sitten on sitä valmistautumista lapsen syntymään? Ihan hyväkin että vähän miettii sitä tulevaa.

Kovin hyviä kavereita sinulla ei ole tosiaan ollut, jos heti on selkä käännetty. Etsi siis uusia kavereita vaikka netin kautta? Saman ikäisiä äitejä tai odottajia, niin olisi samanlaisessa elämäntilanteessa kuin sinäkin ja olisi niitä mammakavereita joihin tukeutua jos tulee jotain kysyttävää eteen.

Yksin jäämistä ei kukaan voi ennustaa.. Vaikka olisi pitkässä parisuhteessa ja toivotut lapset niin yhtälailla sitä voi silti jäädä yksin sen lapsen kanssa. Kyllä sinä pärjäät vaikka jäisit yksinkin, mutta suhtaudu avoimin mielin siihen vauva-aikaan. Positiivistahan on se, että tuleva isä on kuitenkin asiasta innoissaan :) Myös isällä on vastuu lapsen hoitamisesta, olitte sitten yhdessä tai ette..
 
  • Tykkää
Reactions: fortunate
Kiitos aivan tuhannesti teidän kirjoituksista,oikeesti toi hymyn huulille ja helpotuksen kun tajusi etten ole yksin ja ei mua heti tuomittu täällä. Kavereita kaipailen koko ajan ja kenen tahansa teidän kanssa olisin valmis esimerkiksi sähköpostittelemaan :) Ehkä se vauva ei tosiaan ole mikään maailmanloppu,vaan tulee positiivisesti muuttamaan elämän sisältöä :) Aivan ihanaa oli lukea teidän kirjoituksia <3

PS. Kirjauduin tänne tällä mun tunnuksellani sisään kun muistin salasanani vihdoin,siksi saattaa näkyä eri nimimerkki :)
 
:-)
Vaikea toisen puolesta sanoa kannattiko pitää, mutta aika varma olen, että lapsen synnyttyä et tule häntä ikinä katumaan.
Kyllä mä vielä haluaisin sen sanoa, että ei tämäkään ole poissuljettua. Kaikenlaisia ikäviä tunteita ja ajatuksia voi tulla sekä raskausaikana että syntymän jälkeen eikä hetkelliset katumuksen tunteet myöhemminkään tee susta huonoa äitiä.

Sulla on vähemmän aikaa kypsyä ajatukseen lapsesta kuin sitä pitkään yrittäneellä ja eri elämäntilanteessa olevalla, mutta luonto on niin ihmeellinen, että yleensä sitä vain sitten sopeutuu ja ihan tykkääkin uudesta tilanteesta. Etkä menetä itseäsi ja elämääsi, se vain muuttuu. :)
 
Täällä onkin jo sanottu mitä itsekin olisin sanonut, joten turha toistaa! :D
Sen verran sanon, että suosittelen etsimään "äitikavereita" mulle on ainakin ollut mielettömän tärkee homma, vaikka muut kaverit onkin pysyny, paljon olen tutustunut kivoihin netin kautta ja parista tullut tosi hyviä ystäviä, huippuhomma! :)

Jaksuja ja tsemppiä, sä pärjäät varmasti hyvin, vaikka nyt ymmärrettävästi pelottaa ja jopa ahdistaa. :hug:

ps.äiditkin saa käydä ulkona ja se on ihan suotavaa jos siitä pitää :D, ei tarvitse kotiin linnottautua 18vuodeksi. ;) :kiss:
 

Yhteistyössä