Kamala toive...

[Peloissaan]

Mulla on poika alta kaksi vuotinen. Suloinen, terve, kaunis ja yleisen käsityksen mukaan ihana. MUTTA mitä minä tunnen lasta kohtaan? Inhoa. Puhdasta inhoa joka vivahtaa vihaan. Jokainen pyyntö jonka lapsi minulle esittää kuulostaa minun korvissa raivostuttavalle. Jokainen katse jonka hän minuun luo niillä suurilla sinisillä silmillään saa minun kasvot vääntymään inhosta. Lapsi sanalla sanoen inhottaa minua. Hänen hoitaminen tuntuu pakolta. Mitään en voi hänelle tehdä niin, että nauttisin siitä. Ja ei hän ei ole tehnyt mitään ansaitaakseen tätä. Hän on vain ollut oma ihana itsensä.

Parisuhde kukoistaa ja meillä miehen kanssa menee hyvin, mutta lapsi tappaa kaiken. Jokainen hellyyden osoitus minulta miehelle tai toisin päin loppuu lapsen vaatimukseen päästä osalliseksi. Totta kai hän haluaa tulla mukaan kun me halaamme. Tulla katsomaan suukottelua. Lapsen kuuluu tehdä niin. Tottakai hän haluaa osansa meidän rakkaudestamme. Se on hänen hommansa rakastaa täysillä ja saada rakkautta. Ja voi luoja että se ärsyttää minua.

Taloudellinen tilanne on hyvä.. Eli rahahuolia ei ole joiden piikkiin tämän kaiken voisi laskea.

Fyysistä väkivaltaa meillä ei harrasteta mihinkään suuntaan. En edes minä kurita tuota lasta. Se on meidän perheessämme ehdottoman kiellettyä. Pahinta tässä on se että minä tiedostan tämän kaiken raastavan hyvin. Joskus minä toivon, että lapsi sairastuisi vaikka leukemiaan tai joutuisi auto-onnettomuuden uhriksi, jolloin minun pahuuteni ei paljastuisi. Vaan saisin rauhassa esittää surevaa äitiä ja sen jälkeen palata entiseen hyvään elämään. Elämään jossa olin vastuussa vain itsestäni. Joka kerta kun leikittelen tuolla ajatuksella. Rinnassa läiskähtää katumus. Pahaolo yltää joskus jopa fyysiseksi. Eli siis minä tiedostan myös sen ajatuksen vääryyden ja itsekeskeisyyteni.

Toivottavasti kenelläkään ei nyt herää pelko lapsen turvallisuuden puolesta. Koska voin vakuuttaa hänen olevan turvassa minun luonani. Leijona emo elää minussa kaikesta huolimatta. Haluaisin vain palan entistä elämääni takaisin. Aikaa joka on pyhitetty vain minulle. Aikaa jonka saan käyttää itselleni ajattelematta muita. Mä haluaisin taas elää. Nauraa ollla onnellinen.
Mikä tekee ihmisestä näin pahan? Mikä saa ihmisen ÄIDIN inhoamaan omaa lastaan.

Mä en uskalla mennä lääkäriin valittamaan masennusta tai muuten vaan selvittämään tilannetta, koska minua pelottaa miten siihen reagoidaan. Voidaanko minulta viedä tämä perhe. Koska syvällä sisälläni en sitä kuitenkaan halua. Mitä minä voin tehdä? Kenelle voin puhua? Ystäväni nauroi kun varovasti yritin kertoa olevani hieman masentunut. Onko se yleinen ajatus? Naurattaako masentuneisuus kaikkia? Menetänkö osan ihmisarvostani jos rehellisesti ja avoimesti myönnän olevani masentunut jha uupunut? Saako sillä leiman otsaan? Ja jos minulle aloitetaan lääkitys, niin vaikuttaako se minun persoonaani? Olenko enää se sama ihminen?

 

[Aaban]

Hommatkaa kahdenkeskistä aikaa väluillä miehenne kanssa. ilman lasta. Lapselle hoitaja ja menette rentoutumaan johonkin, vaikkapa kylpylään tai mitä vaan... Myös pienemmät kahdenkeskiset hetket olisivat ehkä paikallaan. Ehkä tuollaisen "reissun" jälkeen tuntuu taas mukavalle touhuta lapsen kanssa.

 

[sipuli]

Kyllä mä suosittelisin ihan ammattilaiselle puhumista.
Ystävät eivät loppujen lopuksi osaa kun kuunnella ja parhaansa mukaan lohduttaa mutta masennus on vakavasti otettava juttu joka täytyy hoitaa ennen kun se menee liian pahaksi ja kaikki rajat hämärtyvät.
Ei sun kellekkään siitä tarvitse puhua jos apua haet ja lääkkeet saat pahaan oloosi.
Kyllä se kannattaa tehdä, lapsesi ja läheistesi vuoksi.Tsemppiä!

 

[vieras]

Masentunut olet..

 

[TheUnforgiven]

ala varata jo aikaa lääkärille..sairas olet

 

[Kukkanen2]

Kuulostaa siltä että pelkkä kahdenkeskinen aika miehen kanssa ei tilanteeseen auta tai poista ongelmaa. Mene ihmeessä keskustelemaan jonnekin, lapsi nimittäin vaistoaa tosi herkästi tällaset asiat jossain vaiheessa vaikkei kokisi taholtasi koskaan fyysistä väkivaltaa. Ei lasta pois oteta silloin kun apua haetaan.

 

[Lissu]

Hae rohkeasti apua. Ei sinulta perhettä viedä, vaan annetaan keinoja selviytyä ja sopeutua. Se, että ystäväsi nauroi, kun kerroit masennuksestasi, oli hänen puoleltaan ehkä jonkin sortin itsepuolustus-mekanismi. Hän ei kenties ole kykenevä ymmärtämään asiaa eikä siksi osaisi auttaakaan. Minua tilanteesi ei naurata lainkaan. On surullista, että joudut käymään läpi noin ikäviä tunteita ja niistä aiheutuvaa syyllisyyttä. Yksikään lääkäri ei naura, jos näytät hänelle mitä olet kirjoittanut. Aivan varmasti sinua autetaan. Voimia.

 

[vieras]

Mulla oli tasan samoja fiiliksiä sillon kun vauva oli 0-3kk vanha. Muutos entiseen oli niin suuri ja raastava. Aikaa myöten helpotti, toki joskus vieläkin (1½ v kuluttua) kaipaan entiseen, mutta tämä on nyt näin ja näin mennään. Jotenkin sulle on kai jäänyt toi baby-blues päälle, et ole hyväksynyt etkä kai edes halua hyväksyä muuttuneita oloja ja tilannetta. Suosittelen myös ammattiapua. Ja en todella kauhistele ja väheksy tilannettasi, tiedän osittain miltä tuntuu

 

[pöppönen]

ihan eka varaa neuvolaan aika ja kerro miltä susta tuntuu! ne osaa auttaa alkuun jatkon suhteen. voimia ja jaksamista sulle! luulen että olet todella väsynyt arkeen ja tarviit omaa aikaa ja aikaa miehesi kanssa. lähtekää pieni muotoiselle matkalle kahdestaan. hommaa lapselle pph paikka jossa pidät vaikka parina päivänä viikossa. saat omaa aikaa ja lapsi saa tutustua toisiin lapsiin ja leikkiä heidän kanssaan.

 

[vieras79]

Ei mulla ainakan ole leimaa otsassa vaikka olen avoimesti myöntänyt olevani masentunut,päin vastoin.

Mutta hae ihmeessä apua,ei kukaan sulta perhettä vie kun haet apua enne kuin mitään sattuu.
Ja ystäväsi joka naurahti asialle ei varmaankaan osaa käsitellä tälläistä asiaa.
Minäkin osaan peittää masennukseni todella hyvin koska sitä on kestänyt jo vuosia,mutta silloin kun on oikeesti paha olla niin se näkyy.

 

[Taurus]

Ei terve ihminen tuollaista ajattele!! Hanki hoitoa itsellesi ja samaan syssyyn kerro miehellesi mitä ajattelet.... Miehesi varmasti haluaa kuulla!!!!!!

 

[vieras]

Mulla on poika alta kaksi vuotinen. Suloinen, terve, kaunis ja yleisen käsityksen mukaan ihana. MUTTA mitä minä tunnen lasta kohtaan? Inhoa. Puhdasta inhoa joka vivahtaa vihaan. Jokainen pyyntö jonka lapsi minulle esittää kuulostaa minun korvissa raivostuttavalle. Jokainen katse jonka hän minuun luo niillä suurilla sinisillä silmillään saa minun kasvot vääntymään inhosta. Lapsi sanalla sanoen inhottaa minua. Hänen hoitaminen tuntuu pakolta. Mitään en voi hänelle tehdä niin, että nauttisin siitä. Ja ei hän ei ole tehnyt mitään ansaitaakseen tätä. Hän on vain ollut oma ihana itsensä.

Parisuhde kukoistaa ja meillä miehen kanssa menee hyvin, mutta lapsi tappaa kaiken. Jokainen hellyyden osoitus minulta miehelle tai toisin päin loppuu lapsen vaatimukseen päästä osalliseksi. Totta kai hän haluaa tulla mukaan kun me halaamme. Tulla katsomaan suukottelua. Lapsen kuuluu tehdä niin. Tottakai hän haluaa osansa meidän rakkaudestamme. Se on hänen hommansa rakastaa täysillä ja saada rakkautta. Ja voi luoja että se ärsyttää minua.

Taloudellinen tilanne on hyvä.. Eli rahahuolia ei ole joiden piikkiin tämän kaiken voisi laskea.

Fyysistä väkivaltaa meillä ei harrasteta mihinkään suuntaan. En edes minä kurita tuota lasta. Se on meidän perheessämme ehdottoman kiellettyä. Pahinta tässä on se että minä tiedostan tämän kaiken raastavan hyvin. Joskus minä toivon, että lapsi sairastuisi vaikka leukemiaan tai joutuisi auto-onnettomuuden uhriksi, jolloin minun pahuuteni ei paljastuisi. Vaan saisin rauhassa esittää surevaa äitiä ja sen jälkeen palata entiseen hyvään elämään. Elämään jossa olin vastuussa vain itsestäni. Joka kerta kun leikittelen tuolla ajatuksella. Rinnassa läiskähtää katumus. Pahaolo yltää joskus jopa fyysiseksi. Eli siis minä tiedostan myös sen ajatuksen vääryyden ja itsekeskeisyyteni.

Toivottavasti kenelläkään ei nyt herää pelko lapsen turvallisuuden puolesta. Koska voin vakuuttaa hänen olevan turvassa minun luonani. Leijona emo elää minussa kaikesta huolimatta. Haluaisin vain palan entistä elämääni takaisin. Aikaa joka on pyhitetty vain minulle. Aikaa jonka saan käyttää itselleni ajattelematta muita. Mä haluaisin taas elää. Nauraa ollla onnellinen.
Mikä tekee ihmisestä näin pahan? Mikä saa ihmisen ÄIDIN inhoamaan omaa lastaan.

Mä en uskalla mennä lääkäriin valittamaan masennusta tai muuten vaan selvittämään tilannetta, koska minua pelottaa miten siihen reagoidaan. Voidaanko minulta viedä tämä perhe. Koska syvällä sisälläni en sitä kuitenkaan halua. Mitä minä voin tehdä? Kenelle voin puhua? Ystäväni nauroi kun varovasti yritin kertoa olevani hieman masentunut. Onko se yleinen ajatus? Naurattaako masentuneisuus kaikkia? Menetänkö osan ihmisarvostani jos rehellisesti ja avoimesti myönnän olevani masentunut jha uupunut? Saako sillä leiman otsaan? Ja jos minulle aloitetaan lääkitys, niin vaikuttaako se minun persoonaani? Olenko enää se sama ihminen?

Lääkitys ei muuta sua mihinkään,ainoastaan tasaa noita ajatuksia ja auttaa siinä että jaksat ajatella positiivisesti.Ja ne keskustelut psykologin kanssa ovat todella tärkeitä ja vapauttavia.saat olla ihan oma itsesi ja kertoa ihan kaiken mitään pois jättämättä!Ja kukaan ei huomaa että käytät masennuslääkkeitä.Niitä käyttää tosi iso osa ihmisistä ja sitä ei tosiaan huomaa että kuka käyttää ja kuka ei.Ja kellekkään ei psykologo kerro sun asioita.Nyt vaan varaat ajan mielenterveystoimistoon psykologille.Kyllä se siitä.Varmaan se äidinrakkaus sieltä tulee ja alat oikeesti rakastaa omaa lastasi.Mulla ainakin auttoi siihen.ei toki heti,vaan pikkuhiljaa rakennellaan tätä tässä..

 

[paloissaan]

Kuulostaa siltä että pelkkä kahdenkeskinen aika miehen kanssa ei tilanteeseen auta tai poista ongelmaa. Mene ihmeessä keskustelemaan jonnekin, lapsi nimittäin vaistoaa tosi herkästi tällaset asiat jossain vaiheessa vaikkei kokisi taholtasi koskaan fyysistä väkivaltaa. Ei lasta pois oteta silloin kun apua haetaan.

Tuo on juuri se mitä mä pelkään. Lapsi huomaa jos siitä ei välitetä. Ja jos se tuntuu pelottavalle, niin lapsi perääntyy. Mutta nyt kun kyseessä on oma äiti.. Ihminen keneen pitäisi pystyä nojautumaan kaikissa tilanteissa. Lapsi yrittää kaikkensa saadakseen minulta jotakin. Hän mielistelee, huutaa, raivoaa jna joskus katsoo surullisena. Mä en halua, että han kokee tulleensa hylätyksi. Mä en halua, että meidän suhde kehittyy kieroon. Ja eniten mä pelkään, että hän muistaa ne katseet joita häneen luon. Mä en itse halua sitä ja olen yrittänyt hillitä itseni. Mutta se ei auta. Tunteet ottavat minusta ylivallan ja nujertaa minut alleen. Lapsi parka pakenee itseensä.

 

[Keikas]

Mä oon edelleen niin lukemani kirjan pyörteissä, että tekstisi tuntui kuin sen päähenkilön kirjoittamalta. Luepa kirja nimeltä "Poikani Kevin", jos uskallat. Minä-kertojalla oli samoja ajatuksia. Toiseksi tuli mieleeni eräs entinen työkaverini, hänkin voisi ajatella samoin. No, tämä ei sinua auta, mutta tiedät varmaan itsekin tarvitsevasi ammattiapua.

 

[Yap]

Lueppa kirjoituksesi itse.

Tarvitset hoitoa sinulla ei ole vaihtoehtoja. Puhu miehesi kanssa jos teillä on parisuhde kunnossa hän voi ehkä auttaa.

 

[TheUnforgiven]

onko sulla ollut samoja ajatuksia ihan lapsesi syntymästä asti??

 

[aloittaja]

onko sulla ollut samoja ajatuksia ihan lapsesi syntymästä asti??

Ei ne on kehittyneet tässä loppukesän ja syksyn aikana.

 

[Ippu]

Annan pienen toivonkipinän: jotain rakkaudellisia tunteita sinulla on lastasi kohtaan, kun kirjoitat hänen suurista sinisistä silmistään! :hug: Ajattelepa jos sinulla olisi aikuinen "vihamies". Et kuvaisi hänen silmiään suuriksi ja sinisiksi, vaikka ne sellaiset olisivatkin. Tämä on tosi pieni juttu, mutta mielestäni tosi!
Sinä myös hoidat lastasi. Jos aidosti vihaisit, et huolehtisi hänestä. Jättäisit hänet päiviksi oman onnensa nojaan, tai ainakin jotenkin kohtelisit kaltoin. Mutta sinä hoidat! :hug:

Muutoin yhdyn toisten kirjoittajien sanoihin, että hae apua, ja näytä apua hakiessasi tuo kirjoituksesi, jos tuntuu, että puhuen et osaa tunteitasi yhtä hyvin kuvata. Haet apua, saat sitä, ja löydät taas rakkauden itsestäsi, lastasi kohtaan!
Voimia ja jaksuja! :hug:

 

[äiskä06]

Hanki hyvä ihminen ammatti apua. TUo kuulostaa pahalta masennukselta..

 

[Mielensä "loukannut" rakastava äiti]

Jos apua on saatavilla niin miksi sitä ei ota vastaan. Pitääkö asioiden mennä vielä pidemmälle jotta osaat tarttua puhelimeen ja varata ajan lääkärille jotta saat lähetteen terapiaan. Minä käyn mielihyvin hoidossa ja vaikka kuinka paha tilanne olisi itselläni niin siitä en ole luistanut. Olen kertonut asioitten totuuden ja miltä minusta tuntuu. Haluan parantua ja olla taas ihminen! Rakastan lapsiani ja he ovat minulle kaikki kaikessa.

 

[Panthera leo]

:hug: Kuulostaa tutulta.

Mulla oli samantapasia ajatuksia sillon ku esikot (kaksoset) oli alle 2 vuotiaita. Hae ihmeessä apua! Mä en hakenut, kun en tiennyt sellasesta. Mulla tosin nuo ajatukset on jo ollutta ja mennyttä.

 

[Kukkanen2]

Kuulostaa siltä että pelkkä kahdenkeskinen aika miehen kanssa ei tilanteeseen auta tai poista ongelmaa. Mene ihmeessä keskustelemaan jonnekin, lapsi nimittäin vaistoaa tosi herkästi tällaset asiat jossain vaiheessa vaikkei kokisi taholtasi koskaan fyysistä väkivaltaa. Ei lasta pois oteta silloin kun apua haetaan.

Tuo on juuri se mitä mä pelkään. Lapsi huomaa jos siitä ei välitetä. Ja jos se tuntuu pelottavalle, niin lapsi perääntyy. Mutta nyt kun kyseessä on oma äiti.. Ihminen keneen pitäisi pystyä nojautumaan kaikissa tilanteissa. Lapsi yrittää kaikkensa saadakseen minulta jotakin. Hän mielistelee, huutaa, raivoaa jna joskus katsoo surullisena. Mä en halua, että han kokee tulleensa hylätyksi. Mä en halua, että meidän suhde kehittyy kieroon. Ja eniten mä pelkään, että hän muistaa ne katseet joita häneen luon. Mä en itse halua sitä ja olen yrittänyt hillitä itseni. Mutta se ei auta. Tunteet ottavat minusta ylivallan ja nujertaa minut alleen. Lapsi parka pakenee itseensä.

Mitä jos kuitenkin rohkaiset itsesi ja soitat jo tänään mielenterveystoimistoon ja pyydät päästä psykolle juttelemaan? Et menetä lastasi, keneltäkään ei ole otettu lasta ajatusten takia pois. Sitä paitsi sinähän olet jo ottanut askeleen kohti paranemista kun ymmärrät tunteesi itse. Tee se ihan itsesikin takia. Se että olet masentunut, ei tee sinusta kamalaa äitiä. Se että haet apua, tekee sinusta vahvemman äidin.
Lapsi on vielä sen verran nuori, että nyt jos koskaan voit vielä saada luottamuksen puolin ja toisin pelaamaan.

 

[TheUnforgiven]

:hug: haethan ammatti apua? ihan omankin ja koko perheen hyvinvoinnin takia..mieti miltä lapsestasi tuntuu..

 

[Keikas]

Miten miehesi suhtautuu lapseen?

 

[aloittaja]

:hug: Kuulostaa tutulta.

Mulla oli samantapasia ajatuksia sillon ku esikot (kaksoset) oli alle 2 vuotiaita. Hae ihmeessä apua! Mä en hakenut, kun en tiennyt sellasesta. Mulla tosin nuo ajatukset on jo ollutta ja mennyttä.

Tätä minä toivon. Ajatukset katoavat itsestään, eikä minun tarvitsisi olla masentunut. Miehelleni en mielellään puhuisi. En tiedä miksi, mutta en vaan haluaisi.