Kamala olo, ero mielessä vaikka "kaikki hyvin". Kohtalotovereita?

["mouku"]

Nyt on pakko purkaa ajatuksia tänne, ja kysellä löytyykö kohtalotovereita..

Mulla on periaatteessa kaikki hyvin, ainakin ulkopuolisen silmin varmaankin. Kaksi ihanaa ja rakasta lasta, lapsilla maailman paras isä joka osaa olla myös hyvä avomies. Nyt varsinkin viimeiset n. puoli vuotta on ollut mun pääkopan sisällä aikalaista myllerrystä (on ollut ennenkin, muttei koskaan näin pahasti). En koe olevani onnellinen tässä parisuhteessa, itseasiassa en tiedä voiko tätä oikein edes parisuhteeksi kutsua, lähinnä ollaan lastemme äiti ja isä, sekä ystäviä. Rakastan miestä, mutta en sillä tavalla kuin puolisoa tulis rakastaa.
Jo meidän alkutaival oli sellaista enemmänkin ystävyyttä kuin palavaa intohimoa.. Ja nyt kun jälkeenpäin oon kunnolla asioita pohtinut, niin mä en koskaan ihastunut palavasti mieheen, vaan enemmänkin kiinnyin kun hänen seurassa oli alusta asti mukava olla. Suhde on siis aina ollut enemmän kaverillinen kuin sellainen mitä on rakastavaisilla.
Mua ahdistaa kamalasti kun mies puhuu tulevaisuudesta ym. ja myös (tai varsinkin) läheisyys ahdistaa. Seksiä meillä on niin harvoin, etten kehtaa melkein edes sanoa.. no okei, n. kerran kuussa, mut usein on harvemminkin. Mua ei oikeasti kiinnosta mies tippaakaan siinä mielessä. Ei vaan tee mieli, ei sitten yhtään! Joku varmaan nyt miettii, et oon ihan kauhee muija, kun en anna miehelle useammin. Mut mä en suostu sellaiseen, et väkisin tekisin jotain tuollaista jos ei tippaakaan huvita. Mies on kyllä tässäki asiassa niin mahtava, ei pahemmin valita, vaikka hän useammin haluiski puuhailla.

Mulla on nyt ollut aika vakavastikkin eroajatuksia, suurin osa mun päivistä (ja voimista) kuluu siihen, kun mietin ja pähkäilen asioita joka kantilta. En vaan millään osaa enää ajatella, että jatkettaisiin yhdessä. Tuntuu, että olen miehen kanssa vaan lasten takia, sekä sen takia etten enää osaisi olla yksin, ilman "turvaa". Ei oo oikein miestä(kään) kohtaan, ei todellakaan..
Miehen kanssa viimeks syksyllä oli suurempi kriisi ja silloin juteltiin tästä asiasta viimeksi vakavasti, ja ero oli puheissa, mutta asiat sitten jotenkin vain sovittiin, mutta mun päähän asiat on jäänyt kytemään koko ajaksi.. Jotenkin on nyt vaan tositositosi iso kynnys taas ottaa asiat puheeks. Pelkään niin loukata miestä, pelkään että hän on sen jälkeen ihan rikki..ja niin varmasti onkin.
Mä myös ihastun todella helposti muihin, kun ei oman kanssa ole asiat hyvin. Koskaan en oo pettänyt enkä pettäiskään, mutta ajatuksia on kyllä ollut. Esim. baarissa kun joku hyvännäköinen ja mukava mies on tullut "yrittelemään" niin kyllä siinä vaiheessa on mielessä käynyt jokin muu kuin kieltäytyminen, mutta ikinä en sitä miehelleni tekisi.

En kaipaisi nyt mitään moralisointia. Sitä on ihan tarpeeksi omastakin takaa, inhoan itteäni kun en voi vaan olla onnellinen!! Mutta ei kai tunteita voi pakottaa..? En haluaisi lapsillemme eronneita vanhempia, mutta kai lapsetkin aistii ettei kaikki oo äitin ja iskän välillä hyvin..? En tiedä, oon vaan jotenkin niin umpikujassa.

Kaipaisin nyt muiden kokemuksia vastaavanlaisista jutuista! Onko ero mielessä, vaik kaikki oliskin oikeastaan hyvin? Tai jos joku on joskus eronnut "vain" sen takia, ettei ole ollut onnellinen tai kun parisuhteesta on puuttunut "se jokin tärkeä juttu"?

Kiitos vastauksista.

 

["Piika-äiti"]

Kun tunteet lakkaa, mennään tahdon voimalla, eli olen vähän eri mieltä niiden tunteiden pakottamisesta.

Päätä puoli vuotta tehdä kaikkesi liiton eteen. Kehu miestä, halua häntä, järjestä kaikkea kivaa, yritä olla avoin elämälle, rakkaudelle ja kaikelle. Ja yritä pärjätä itsesi kanssa, tottua olemaan itsesi kanssa tässä maailmassa, sillä jos tämä ei toimi ei mikään parisuhdekaan ikinä toimi.

Jos puolen vuioden päästä olet yhtä pihalla ja oudoissa tunnelmissa, ota ero. Mutta sitä ennen yritä tahtoa täysillä liitollenne kaikkea parasta.

 

[Eevee]

Mä tein just aloituksen liittyen aiheeseen, eroamisen vaikeudesta.

Kirjoituksesi kuulostaa hyvin tutulle. Mutta kun en yrityksistä huolimatta vaan enää tunne sillai miestä kohtaan. Moni jäisi avioliittooni ihan hyvän miehen ja taloudellisen turvan vuoksi mutta mä kaipaan muuta. Todella kipeästi. Tahdon tuntea.

 

["alkup."]

Eevee, just vasta huomasin sun aloituksen.
Aika samoilla linjoilla siis mennään..

Piika-äiti, kyllä tässä on yritetty tahtoa, niin kauan. Oon yrittänyt monesti keksiä itselleni (ja miehellekin) tekosyitä, miksi ei haluta eikä huvita, mutta eipä ne syyt ole olleet oikeita, vaan oon tullut siihen tulokseen, ettei me vaan kuuluta yhteen. En koe, että väkisin pitäisi olla toisen kanssa, ellei ole onnellinen ja tuntuu, että se tietty tunne puuttuu, kokonaan. En kyllä ole tästä istumalta valmis eroonkaan, en siis voisi ilmoittaa miehelle kun hän pian tulee kotiin, että "mä haluan erota", en todellakaan. Mutta kyllä täytyisi ihan oikeasti ihme tapahtua, jos me tultaisiin olemaan aina yhdessä. Tuntuu pahalta edes kirjoittaa noin, mutta totta se on

 

[Rakkaus]

Rakkus vaatii tahtoa. Ei se pysy itsestään.

 

["vieras"]

Mä kopsaan tähän oman vastaukseni, jonka kirjoitin taannoin erääseen toiseen, samantapaiseen ketjuun.. ja tosiaan sanon tähän alkuunkin vielä, että mulla ei ollut siis tuolloin lapsia, ja saatoinkin ajatella asiaa pelkästään itseni kannalta.

Mä olen varmaan useimpien mielestä vastuuton ja huono ihminen, mutta mä kannustan ihmisiä eroamaan jos siltä tuntuu. Itse olin likemmäs 9 vuotta sellaisessa liitossa, jossa viimeisten 2-3 vuoden ajan arvelin rakastavani miestä, mutta mulla oli kuitenkin aina hänen kanssaan jotenkin epämääräisesti huono olla. Kaikkialta sain kuulla "suhteen suvantovaiheesta" ja siitä, miten ennemmin tai myöhemmin kaikki parisuhteet hiipuvat sellaisiksi, että tuntuu kuin kämppiksen kanssa eläisi. Pari, kolme vuotta tuota asiaa tosiaan märehdin, kunnes päätin, että en jää sellaiseen suhteeseen, missä tuntuu että elämä valuu hukkaan. Miehestä eroaminen oli paras mahdollinen päätös, ja jos jotain, niin enintään se olisi pitänyt tehdä aiemmin.

Joten mun kanta on se, että elämä on liian lyhyt murehtimiseen ja märehtimiseen, ja jos ero tuntuu hyvältä ajatukselta, niin silloin se todennäköisesti on sitä. (Täytyy kyllä vielä mainita, että mulla ei ollut tuossa liitossa lapsia mukana kuvioissa.)

 

["kohtalotoveri"]

Voi hyvänen aika. Aivan kuin omalta näppikseltäni. Olen tästä täällä kirjoitellut otsikon Platoninen avioliitto alla. (Löydät ehkä haulla). Meillä tilanne on tosin kestänyt jo pidempään. Minäkin koen ikään kuin olevani naimisissa veljeni kanssa. Olen kiintynyt mieheeni, mutta en ole tainnut koskaan palavasti rakastaa. Valitsin aikanaan lapsilleni isää, en itselleni miestä. Seksiä meillä on ollut viimeksi marraskuussa 2010. Eikä se ole mikään syy, seuraushan se on.

Itse tunnen suunnatonta syyllisyyttä lasteni vuoksi. En haluaisi rikkoa heidän perhettään. Ja meillä on toimiva arki, ei me riidellä, meillä kaikki toimii - paitsi parisuhde (tai siis sitä ei ole ollenkaan). Ei ole mitään syytä erota - paitsi se, että meidän välillämme ei ole rakkautta, ei läheisyyttä, ei parisuhdetta.

Ehkä vielä opin rakastamaan miestäni ja hän minua. Ehkä vielä löydämme sen palon ja läheisyyden. Tosin elämässähän ei voi saada kaikkea. Minä olen saanut jo paljon - päällimmäisenä kaksi ihanaa lasta, joita en olisi saanut ilman miestäni. Olisiko minun "tyytyminen" siihen, että saan nähdä lasteni kasvavan ehjässä kodissa, vaikka siellä ei vanhempien välillä mitään suurempia tunteita olisikaan?

En tiedä.