M
Mademoiselle
Vieras
Tarvitsisin nyt hiukan vertaistukea...
Ollan oltu miehen kanssa lähes 6vuotta kimpassa. Naimisissa ei olla, vaikka on sekin ollut suunnitelmissa "sitten joskus". Meillä on kaksi lasta, tyttö 2vuotta ja pieni poika 8kk.
Ollaan aina oltu todella erilaisia ihmisiä ja onkin varmaan kohtalon ivaa että ollaan ylipäänsä toisiimme törmätty.
Mies on luonteeltaan tyypillinen suomalainen "äijä" ja itse olen (kuulemma) hippi ja ties mitä. Riidellään paljon. Mistään väkivallasta ei ole koskaan ollut kyse, mutta sanaharkkaa syntyy päivittäin, välillä isompia juttuja ja välillä pienempiä. Sillon kun menee hyvin on kuitenkin todella ihanaa, enkä voisi kuvitella elämää ilman häntä!
Ollaan vuosikausia yritetty puhumalla setviä erimielisyyksiämme, mutta tuntuu että aina pari viikkoa vakavan keskustelun jälkeen, asiat palaavat vanhoille uomilleen. Nyt alkaa olo olla todella turhautunut ja vaikka viime aikoina onkin ollut melko seesteinen vaihe, on ero liikkunut omassa mielessäni.
Viime keväänä "heitin" ukon pariksi päiväksi äidilleen asumaan ja sanoin tarvitsevani miettimisaikaa. Siitä nousi aivan hirvittävä häly ja muutoin niin mukava anoppinikin kääntyi sekunnin murto-osassa mua vastaan. He olivat yhteistuumin vaikka valmiita lähtemään Käräjille, jotta mieheni saisi lapset ainakin joka toiseksi viikoksi ja vuosia sitten sairastamaani masennusta oltiin valmiita käyttämään mua vastaan vaikka missä huoltajuuskiistoissa! Saatiin sillon välimme selvitettyä, mutta jäi todella paha maku suuhun miehen reaktiosta ja ymmärrettävästi nyt pelottaa mitä seuraa jos sanon mietteeni julki...
Lisäksi vanhempainvapaa on loppusuoralla ja olen jo ilmoittanut töihin jääväni hoitovapaalle ensi syksyyn asti. Haaveissa olisi myös jatkaa vielä opintoja.
Olen ihan hajalla kun mietin näitä asioita, enkä voi kenellekään puhua! Miehelle en missään nimessä sano mitään ennen kuin olen aivan varma! Hänellä tuntuu nyt olevan sellainen käsitys että asiat ovat hyvin.
Rakastan häntä kyllä, mutten tiedä rakastanko tarpeeksi... Eikai tämä muuten kummittelisi mielessä jatkuvasti...
En oikein tiedä mitä odotan tänne kirjottamisella saavuttavani, mutta sainpahan purkaa tuntojani jonnekin...
Ollan oltu miehen kanssa lähes 6vuotta kimpassa. Naimisissa ei olla, vaikka on sekin ollut suunnitelmissa "sitten joskus". Meillä on kaksi lasta, tyttö 2vuotta ja pieni poika 8kk.
Ollaan aina oltu todella erilaisia ihmisiä ja onkin varmaan kohtalon ivaa että ollaan ylipäänsä toisiimme törmätty.
Mies on luonteeltaan tyypillinen suomalainen "äijä" ja itse olen (kuulemma) hippi ja ties mitä. Riidellään paljon. Mistään väkivallasta ei ole koskaan ollut kyse, mutta sanaharkkaa syntyy päivittäin, välillä isompia juttuja ja välillä pienempiä. Sillon kun menee hyvin on kuitenkin todella ihanaa, enkä voisi kuvitella elämää ilman häntä!Ollaan vuosikausia yritetty puhumalla setviä erimielisyyksiämme, mutta tuntuu että aina pari viikkoa vakavan keskustelun jälkeen, asiat palaavat vanhoille uomilleen. Nyt alkaa olo olla todella turhautunut ja vaikka viime aikoina onkin ollut melko seesteinen vaihe, on ero liikkunut omassa mielessäni.
Viime keväänä "heitin" ukon pariksi päiväksi äidilleen asumaan ja sanoin tarvitsevani miettimisaikaa. Siitä nousi aivan hirvittävä häly ja muutoin niin mukava anoppinikin kääntyi sekunnin murto-osassa mua vastaan. He olivat yhteistuumin vaikka valmiita lähtemään Käräjille, jotta mieheni saisi lapset ainakin joka toiseksi viikoksi ja vuosia sitten sairastamaani masennusta oltiin valmiita käyttämään mua vastaan vaikka missä huoltajuuskiistoissa! Saatiin sillon välimme selvitettyä, mutta jäi todella paha maku suuhun miehen reaktiosta ja ymmärrettävästi nyt pelottaa mitä seuraa jos sanon mietteeni julki...
Lisäksi vanhempainvapaa on loppusuoralla ja olen jo ilmoittanut töihin jääväni hoitovapaalle ensi syksyyn asti. Haaveissa olisi myös jatkaa vielä opintoja.
Olen ihan hajalla kun mietin näitä asioita, enkä voi kenellekään puhua! Miehelle en missään nimessä sano mitään ennen kuin olen aivan varma! Hänellä tuntuu nyt olevan sellainen käsitys että asiat ovat hyvin.
Rakastan häntä kyllä, mutten tiedä rakastanko tarpeeksi... Eikai tämä muuten kummittelisi mielessä jatkuvasti...
En oikein tiedä mitä odotan tänne kirjottamisella saavuttavani, mutta sainpahan purkaa tuntojani jonnekin...
