Ninnih:
Mutta edes sinä et saa poistettua sitä tosiasiaa, että vastasyntyneellä äiti on se tutumpi vanhempi. Ja sekin on tosiasia, että kaiken mennessä normaalisti se äidin ja vauvan symbioosi jatkuu imetyksen myötä ja isä tutustuu vauvaan pikkuhiljaa ja vauva isään.
Jos äiti ei ole kykenevä huolehtimaan vauvasta niin tottakai isä voi olla se parempi vaihtoehto.
KIRJOITAT TOSIASIANA, ETTÄ KAIKEN MENNESSÄ NORMAALISTI ÄIDIN JA VAUVAN SYMBIOOSI JATKUU JA VAUVAN JA ISÄN TUTUSTUMINEN TAPAHTUU PIKKUHILJAA. TÄMÄ VOI SINUN MIELESTÄSI OLLA NORMAALIA, EI KAIKKIEN, ESIM. MINUN.
MEILLÄ LAPSI OLI PULLORUOKINNALLA JA MOLEMMAT HOITIVAT HÄNTÄ IHAN YHTÄ PALJON ENSIMMÄISEN KUUKAUDEN, ISÄ SAIRAALASSA OLLESSAMME JOPA ENEMMÄN KUIN MINÄ, VUODEPOTILAS. ISÄN MENNESSÄ TÖIHIN VAUVA VIETTI ENEMMÄN AIKAA KANSSANI, MUTTA MOLEMMAT HOISIMME HÄNTÄ IHAN YHTÄ LAILLA JA ISÄ OLI IHAN SAMALLA VIIVALLA KUIN ÄITI. VAUVALLE SELVÄSTI MOLEMMAT OLIVAT YHTÄ TÄRKEITÄ HOIVAAJIA, HOITAJIA JA LOHDUN ANTAJIA.
ASIANTUNTIJOIDEN MUKAAN LAPSI ALKAA HETI SYNTYMÄSTÄÄN LUOMAAN SUHTEITA MOLEMPIIN HOIVAAJIINSA, JOS SIIHEN VAIN ANNETAAN MAHDOLLISUUS. MEILLÄ ISÄ HALUSI, ÄITI ANTOI MAHDOLLISUUDEN, JA LAPSI KERÄSI TÄMÄN HEDELMÄLLISEN YHTEISTYÖN SADON LUOMALLA TIIVIIN JA HYVÄN SUHTEEN MOLEMPIIN ALUSTA ALKAEN.
ninatt:
Isän näkökulmasta tietenkin, eikä sitä sovi sivuuttaa, mutta lapsen näkökulmasta isä ei ole kovinkaan ajankohtanen heti alussa. Mistä se lapsi tietää kuinka monta kertää isi on ollu neuvolassa mukana ja kuka leikkaa napanuoran? Vauva tietenkin aistii hellän sylin, mutta väittäisin, että aika moni ihminen haltioituu vastasyntyneestä lapsesta. Se on aikasisäänrakennettu juttu.
KS. YLLÄ. ISÄ ON YHTÄ TÄRKEÄ KUIN ÄITI, IHAN ALUSTA ASTI, JOS HÄNELLE SE MAHDOLLISUUS SUODAAN. VAUVA LUO AUTOMAATTISESTI (TÄMÄKIN ON BIOLOGIAA) SUHTEEN MOLEMPIIN HOIVAAJIINSA. LUONTO ON HOITANUT ASIAN NIIN, ETTÄ LAPSIA SAADAAN PAREITTAIN, EI YKSIN.
Kun se lapsi ei mitenkään voi nähdä tulevaisuuteen ja todeta, että tää ihminen tulee olemaan mun elämässä läsnä. Vauvalle vastasyntyneenä olemassa on oikeastaan vain äiti. Jos äitiä ei jostain syystä kiinnosta lapsensa, niin silloinhan isä tai joku muu lapsesta välittävä henkilö on paljon parempi vauvalle kun yksinäisyys.
MEILLÄ VAUVA JOUTUI TEHOHOITOON SYNNYTTYÄÄN JA ITSE OLIN VUODEPOTILAS. ISÄ KÄVI HOITAMASSA LASTA OSASTOLLA, MINÄ EN HÄNTÄ EDES NÄHNYT ENSIMMÄISEEN VUOROKAUTEEN. ONNEKSI OLI TOINENKIN VANHEMPI PAIKALLA. SE YHTÄ TÄRKEÄ ISÄ, JOKA PÄÄSI LAPSEN LUOKSE HÄNTÄ HOIVAAMAAN, TUTULLA ÄÄNELLÄÄN HELLITTELEMÄÄN. OLI TODELLA UPEAA HUOMATA, MITEN ISÄ JA POIKA LOIVAT YHTEYTTÄ HETI SYNTYMÄSTÄ ASTI.
KOTONA VAUVA, SIIS IHAN PARIVIIKKOINEN, TUNSI OLONSA IHAN YHTÄ HYVÄKSI JA TURVALLISEKSI MOLEMPIEN KAINALOSSA, RUOKITTAVANA, PUETTAVANA, KYLVETETTÄVÄNÄ JNE. MEILLÄ ITSE ASIASSA ALUN ONGELMISTA HUOLIMATTA OLI SUPERTYYTYVÄINEN JA HYVÄNTUULINEN VAUVA. TÄNÄ PÄIVÄNÄKIN TUO 4-VUOTIAS POIKA ON ITSE AURINKO, JOKA JAKAA RAKKAUTTA ISOLLA SYDÄMELLÄ, JA TIUKAN PAIKAN TULLEN TURVAA IHAN YHTÄ LAILLA ISÄÄN KUIN ÄITIIN.
MINÄ ÄITINÄ EN OLE OLLUT HÄNELLE SEN TÄRKEÄMPI KUIN ISÄ, JA OLEN SIITÄ YLPEÄ. ISÄLLÄ JA POJALLA ON NIIN HIENO SUHDE, ETTÄ IHAN ITKETTÄÄ KUN SITÄ AJATTELEN. POJALLA ON KAKSI MAAILMAN TÄRKEINTÄ IHMISTÄ, VOIKO ENEMPÄÄ ANTAA?
Mun mielestä edelleenkin se vasta on isyyden aliarvioimista ja mitätöimistä että joku masuvauvalle juttelu ja napanuoran leikkaaminen tekis isän. Sittenhän mun exä on/oli loistava isä. Mä olen sitä mieltä, että se vaatii pitempiaikasta sitoutumista ja työtä. Äiti taas on lapselle koko maailma. Kohdussaollessaan äiti ja lapsi ovat 100% symbioosissa. Syntyessään lapsi ottaa _yhden_ pienen askeleen pois tästä, mutta symbioosin kuuluisi vielä jatkua muilta osin sen jälkeenkin.
MISSÄÄN OPPAASSA TAI KIRJASSA EI SANOTA, ETTÄ ÄITI JA LAPSI ELÄVÄT SYMBIOOSISSA JA NÄIN KUULUU JATKUA PITKÄÄN. SYMBIOOSISSA ELÄVÄT LOINEN JA ISÄNTÄOLIO. VAUVA ON ITSENÄINEN, HYVIN NOPEASTI KEHITTYVÄ IHMINEN. ELINOLOSUHTEISTA RIIPPUU, MITEN HÄN KEHITTYY. VAINKO LUOTTAMAAN ÄITIIN, VAI MOLEMPIIN VANHEMPIIN.
Ilmeisesti jotkut äidit kokevat sen todella pelottavana kun eivät suostu sitä lapsillensa suomaan. Ehkä he pelkäävät epäonnistumista, etteivät pysty sitoutumaan ja kiintymään vauvaan, ja näkevät helpompana sivuuttaa se koko vaihe ja keskittyä neutraaliin "vanhemmuuteen" lapsen tarvitseman "äitiyden" sijaan.
MINÄ EN OLE VOINUT "SUODA" LAPSELLENI TÄTÄ SYMBIOOSIA. EN KYLLÄ OLISI SUONUT SITÄ SIITÄKÄÄN HUOLIMATTA, ETTÄ SE OLISI OLLUT FYYSISESTI MAHDOLLISTA. EIKÄ SE PELOTA YHTÄÄN. PÄINVASTOIN, PELOTTAA SE AJATUS, ETTEI KAIKKI ÄIDIT ANNA ISÄLLE MAHDOLLISUUTTA JA OIKEUTTA OLLA OMAN LAPSENSA KANSSA IHAN ALUSTA ASTI.
VANHEMMUUS EI OLE ÄITIYDESTÄ TAI ISYYDESTÄ LUOPUMISTA, VAAN RINNAKKAISET MÄÄRITELMÄT. ISÄ JA ÄITI OVAT VANHEMMAT.
.