Tässä sosiaalityöntekijän näkemyksiä perhesijoituksesta: 1) Suomessa biologisilla vanhemmilla on aivan liian suuret oikeudet; muissa länsimaissa ihmisoikeussopimuksia tulkitaan aivan toisin tavoin kuin suomalaisjuristit; muualla vanhemman on saatava asiansa kuntoon tietyn ajan sisällä tai lapsi annetaan adoptioon 3) Suomessa sijaisvanhempi voi vaikka kerran viikossa hakea huostaanoton purkua, jolloin lapsi ei koskaan uskalla kiintyä mihinkään ja kehenkään vaan on aina odotustilassa, tutkittavana, kuultavana jne -ts. biologisten vanhempien etu ja heidän juristinsa polkevat lapsen edun puhumalla yksilön oikeudesta perhe-elämään jne. 4) sijaisperheiksi haluavia hyviä perheitä on tarjolla yhä vähemmän, sillä yhä useammin sijaislapsia haluavat itsekin ongelmalliset perheet tai elämäntyyliltään liian boheemit hörhöilijät ja maailman parantajat, jotka eivät ymmärrä, mihin ovat oikeasti ryhtymässä ja joiden elämäntapa on aivan liian kaaottinen sijoitetuille lapsille; hyvillä perheillä viittaan tässä aivan tavallisiin tasapainoisiin perheisiin ja pariskuntiin 5) Lasten jatkuva pallottelu koti-sijaisperhe-koti-lastenkoti- sijaisperhe jne. ei mahdollista tavallisen perheen tai pariskunnan sitoutumista sijaisperhetyöhön, koska usein lasten tilanne vaatii toisen vanhemman kotiinjäämistä ja silti vaarana on juuri tyhjän päälle putoaminen - lapset haetaankin pois 6) Huostaanoton kynnys Suomessa on aivan liian suuri ja työyhteisöissä sosiaalityöntekijät ovat usein keskeneäänkin eri mielisiä lasten tilanteista ja siitä, milloin huostaanottoon tulee ryhtyä; avohuoltoon ei kunnissa panostesta eikä myöskään huostaanoton jälkeiseen työhön sijaisvanhempien kanssa 7) päteviä sosiaalityöntekijöitä on aivan liian vähän, noin 25% kuntia ei ole yhtään pätevää sosiaalityöntekijää, mikä heijastuu huostaanottojen toteuttamiseen. 8) Sijaisvanhemmille annettava tuki - sekä taloudellinen että muu - on surkealla tolalla, suorastaan hävettävällä tasolla.
Lähtisinkö sosiaalityöntekijänä itse sijaisvanhemmaksi? Rehellisesti sanottuna en. Kunnioitan ja arvostan suuresti niitä, jotka siihen haluavat ja ryhtyvät. Uskon kuitenkin, että lainsäädäntöä ja käytäntöjä muuttamalla sekä sosiaalityöhön panostamalla sijaisperhetyötä voitaisiin kehittää ja parantaa. Lapsen edun tulisi tässäkin olla lähtökohta eikä se, mikä miellyttää aikuisia.