doublelife
Herättelin keskustelua tuolla terveyspuolella, mutta hyvin harva viitsi kommentoida. En etsi puolustelua enkä tuomitsevia kommentteja vaan normaalia analysointia sekä miehiltä että naisilta.
En koe olevani sairas, mutta ehkä joku tunnistaa piirteeni sellaiseksi. Elääkö kukaan tällaista kaksoiselämää:
Olen avioliitossa (yli 10v takana), mulla on hyvä ja rakastava mies (melkein kadehdittavan ihana), mahtava työ, kiva koti, talous kunnossa ja kaksi ihanaa lasta. Mutta - mulla on myös rakastajia, joita olen tuntenut jopa 5 vuotta. Seksielämä oman miehen kanssa on antoisaa, mutta mulla on aina ollut tarve pitää yllä muitakin suhteita. Lapsuudesta ei ole jäänyt mitään traumoja millään tavalla.
Elän siis ns. kaksoiselämää. Olen iloinen ja pidetty ihminen kavereiden keskuudessa, mutta yksikään ei tiedä näistä mun omista seikkailuista. Rakastajiani tapailen harvakseltaan eli kiinnijäämisen pelko ei ole suuri. Kahdella rakastajallani on myös perhe.
Elän ikäänkuin sinkkuelämää, vaikka mulla on perhe. En ole koskaan potenut huonoa omaatuntoa elämäntavastani ja itsetuntonikin on varsin kohdallaan - en kadehdi ketään, olen tyytyväinen ulkonäkööni jne.
En usko koskaan "parantuvani" tästä. Pitäisikö? Vai paranenko vain, kun menetän kaiken? Sitäkään kun en lainkaan pelkää. Osaisiko joku analysoida tilannettani tai onko joku, jolla kokemusta vastaavasta?
Niin ja mainittakoon, että koskaan en ole saanut osakseni loukkaavaa käytöstä vastakkaiselta sukupuolelta, päinvastoin.
Tämä ei ole provo.
En koe olevani sairas, mutta ehkä joku tunnistaa piirteeni sellaiseksi. Elääkö kukaan tällaista kaksoiselämää:
Olen avioliitossa (yli 10v takana), mulla on hyvä ja rakastava mies (melkein kadehdittavan ihana), mahtava työ, kiva koti, talous kunnossa ja kaksi ihanaa lasta. Mutta - mulla on myös rakastajia, joita olen tuntenut jopa 5 vuotta. Seksielämä oman miehen kanssa on antoisaa, mutta mulla on aina ollut tarve pitää yllä muitakin suhteita. Lapsuudesta ei ole jäänyt mitään traumoja millään tavalla.
Elän siis ns. kaksoiselämää. Olen iloinen ja pidetty ihminen kavereiden keskuudessa, mutta yksikään ei tiedä näistä mun omista seikkailuista. Rakastajiani tapailen harvakseltaan eli kiinnijäämisen pelko ei ole suuri. Kahdella rakastajallani on myös perhe.
Elän ikäänkuin sinkkuelämää, vaikka mulla on perhe. En ole koskaan potenut huonoa omaatuntoa elämäntavastani ja itsetuntonikin on varsin kohdallaan - en kadehdi ketään, olen tyytyväinen ulkonäkööni jne.
En usko koskaan "parantuvani" tästä. Pitäisikö? Vai paranenko vain, kun menetän kaiken? Sitäkään kun en lainkaan pelkää. Osaisiko joku analysoida tilannettani tai onko joku, jolla kokemusta vastaavasta?
Niin ja mainittakoon, että koskaan en ole saanut osakseni loukkaavaa käytöstä vastakkaiselta sukupuolelta, päinvastoin.
Tämä ei ole provo.