Kaipuu kotiseudulle. Ikävä alkaa käydä mahdottomaksi!

Koti on siellä minne pääni lasken, ja missä mun perhe on. Eipä ole ikävää itäsuomen tuppukylään Venäjän rajalle. Joskus käyty siellä lähdön jälkeen ja tunnen edelleen myötähäpeää niitä kavereita kohtaan jotka siellä pyörii. Alkkiksia ja yks joka on vähän koulua käynyt ja sekin mäni päähän. Kun jaksavat kehua rivarinpätkällään ja toppavaatteillaan. Luonto on ainoa mitä sieltä kaipaan mutta ihmiset ovat kateellisia umpimielisiä kouluttamattomia #######. Lpasien ei tartte onneksi kasvaa samassa sonnassa missä mä kasvoin.

 

nnnn/okei, ymmärrän jos teillä on lapsi, että lähtö on tietysti sitten ihan eri asia

Mäkin ajattelen miestä ja lasta, en vaan voi tehdä sitä miehelle, että erottaisin heidät Mutta silloin kun hän on ollut viikon reissussa ja vko-loppuna on jotain menoa, mietin olisko sillä edes väliä jos asuttaisikin muualla...

 

Palaanpa vielä...kerroin tänään mun siskolle ikävästä takaisin ja jotenkin olo helpotti heti Hän kertoi miten siellä lopetellaan kaikkia kouluja ja meno on muutenkin muuttunut aika ankeaksi, ettei ymmärrä yhtään miksi sinne ikävöin takaisin Nooh, toki ikävä on edelleen, mutta sitä en voi kieltää etteikö kyseessä olisi aika kuoleva paikka

Mut ainakin nyt on jotenkin parempi fiilis...siltikin, jos saisin päättää palattaisi.
Onko täällä enää ketään muita kotipaikkakunnalle kaipaavia?

 

Itse muutin 15v sitten työn perässä tänne etelä-Suomeen ja vuosien varrella sain kaksi lasta. Lasten saannin jälkeen kaipuu takaisin on ollut kova. Välillä tunne laantuu mutta pääosin kuitenkin on voimakkaana. Olen saanut paljon ystäviä, mulla on vakityö ollut aina ja lapsilla paljon hyviä kavereita. Mutta isovanhemmat, sedät, tädit ja enot on kaikki siellä Kainuussa. Käydään siellä kesällä ja talvella eli lomilla. Sieltä päin käyvät joskus meillä. Aina kun käydään siellä niin tulee tunne, etten halua palata tänne enää. Mutta pakkohan se on. Muistelen aikoja kun olin lasten kans kotona ja olimme paljon siellä pohjoisessa. Nyt saa pääosin olla ilman turvaverkkoja, erosimmekin miehen kanssa. Onneksi on kivat työkaverit ja ystäviä

 

Kiva kuulla muiden tarinoita, kiitos kainuusta lähtöisin oleva
Mekin olemme ilman tukiverkkoja, siksi varmaan kaipaankin niin kovin takaisin. Tosiaan ennen lapsen tuloa ihan hyvin viihdyin täällä, mutta pojan myötä on mieli muuttunut :/

 

Niimpä, sama juttu. Ennen halusin olla täällä mutta lasten saannin myötä kaipaan vanhempiani ja perhettäni. Olen joskus jopa etsinyt töitä sieltä mutta ei siellä tahdo töitä olla. Joka paikasta supistetaan ja vähennetään väkeä. Ei ole tullut sitten lähdettyä takaisin. Ehkä joskus vielä, tai sitten ei. Luulen että ei lähdetä koska siellä ei työtilanne parane. Työttömäksikään en halua. Yksi ystäväni muutti juuri juurilleen Pohjois-Karjalaan ja on onnellisempi kuin moneen vuoteen. Sai sieltä vakityön ja lähti perheineen sinne.

 

Mulla ei sillä tavalla ole olemassa mitään lapsuudenkotia, johon olisin kiintynyt, kun ollaan vaihdettu paikkakuntaa ja asuntoa useamman kerran kun olin pieni, mutta olen itsekin alkanut kaivata takaisin niille seuduille. Jos en ihan sinne missä teini-ikäni ennen pois muuttoa vietin, ja missä vanhempani asuvat vielä, niin ainakin jonnekin lähikaupunkiin. Välimatka on nyt niin pitkä, ja aikataulut menee sillä tavalla ristiin, että nähdään pari kertaa vuodessa Lisäksi mua hieman nyppii se, että mies ja sukulaisensa haluavat, että kaikki juhlapyhät ym. vietetään yhdessä ja niin kuin heillä aina on ollut tapana, kun mä haluaisin että voitaisiin meidän perheen kanssa aloittaa jotain ihan omia juttuja.

 

Itse olen aina ollut vähän juureton, olen asunut 8 paikkakunnalla ympäri Suomea. Peruskoulun kävin yhdellä paikkakunnalla, jossa vanhempani asuvat edelleen. Sinne en kaipaa takaisin, se on tuppukylien tuppukylä, mitään hyvää en ole sieltä saanut, ilkeilyä ja pahoja puheita vaan. Ja sama meininki jatkuu, kun seuraan vanhojen kavereiden menoa...

Toisaalta on ollut hienoa aloittaa niin monta kertaa alusta. Opiskeluvuodet meni vähän ohi, en oikein tutustunut kunnolla opiskelukavereihin, enkä päässyt porukoihin. Pääsin onneksi irtautumaan toiseen ympäristöön toiselle paikkakunnalle, josta löysinkin rakkaita ystäviä näin aikuisiällä mm. työporukasta. Nyt taas muutin ja perustimme perheen pikkupaikkakunnalle, josta olen löytänyt taas uusia ystäviä ja yhteyksiä. Nyt myös nuo aikuisiän uudet ystävät on pysyneet matkassa mukana.

Toisaalta on rikkaus, että on ystäviä ja yhteyksiä ympäri maata. Työssäkin kohtaan paljon ihmisiä eri puolilta maata ja on helppo tulla toimeen, kun tuntee mielenlaadut eri puolilla Suomea .

Mun ohje on, että hae omat tukiverkot ja ystävät sieltä missä asut. Ei perheelliset ainakaan mieluusti lähde arkisin tai viikonloppuisinkaan pitkien matkojen päähän kyläilemään. Kohtalo on sut sinne heittänyt missä olet, kyllä siitä voi jotain hyvääkin seurata . Etsi uusia yhteyksiä ja rakkaita.

 

Muutettiin 10 v sitten työn perässä, ikinä en kotiutunut. Ei mieskään...kaksi vuotta sitten tehtiin päätös palata ja ostettiin mun vanhempien tontista puolet. Nyt on koti valmis ja toinenkin lapsi syntynyt enkä voi uskoa välillä tätä onnen määrää...tietty tämä ei kaikissa tilanteissa le mahdollistaja meillä oli niinpäin että muutettiin takaisin pk-seudulle ja töitä li suht helppo saada...menot kasvoi ja koti pienentyä mutta ei haittaa...ei neliöt tuonut meille onnea.

 

Ehdottelihan sitä ihmiset silloinkin, että "eläimet pois ja vanhukset vaan kirkonkylälle vuokra-asuntoon" mutta ei ei ei. Se ois ollut sama kuin oisin lyönyt naulan mummoni arkkuun. Onneksi mun mies on niin ymmärtäväinen ja joustava, että hänellekin sopi ratkaisuksi ostaa talo maalta ja siirtää mummola meille Nyt on mummola eläimineen meillä, ja voin olla apuna mummon hoidossa, ja sitten tulevaisuudessa oman äitini vanhetessa ei tarvitse miettiä miten hän pärjää.

Joo, se on kumma miten niin monet ehdottelee että vanhukset vaan palvelutaloihin tai mikä pahempaa, laitokseen. Koti on monelle tärkeä, etenkin muistisairaalle elinehto että saa olla tutussa ympäristössä mahdollisimman pitkään.

 

Lämpimästi kiitoksia kaikille vastanneille! Mitä neiti kirjoitit tukiverkoista ja ystävistä niin oikeassa olet,- mutta ei se ole vaan niin helppoa Etenkin nyt kun olen hoitovapaalla, enkä tapaa ystäviäni joka päivä töissä tuntuu aika orvolta. Onneksi minulla on täällä ystäviä mutta ketään ei ole ihan lähellä. Asutaan isomman paikan naapurikunnassa, landella. Ja vaikka minulla ystäviä onkin, ei ketään heistä tavallaan korvaa perhettä ja heidän tuomaa tukiverkostoa, joka nyt puuttuu täysin.

Ja onnea sinulle vieras joka kerroit miten olette päätyneet palaamaan kotiseudulle miehesi kanssa Rohkea päätös! Ja varmasti tuo onnea lisää kun sitä molemmat haluatte

Niin ja vieras joka kirjoitit noista pyhistä...meillä on toisinpäin Minä olen halunnut ja osittain pakottanutkin mieheni aina kotiseudullemme jouluksi (eihän hän nyt voi YKSIN jouluna olla :O), mutta lapsen myötä olen nyt antanut periksi ja kotona olemme, juurikin tehden meille ne omat jouluperinteet. Ja voi sitä miehen onnen määrää tästä Tänäkin jouluna "annan periksi" ja ollaan kotona. Mutta silti oma sydän särkyy aina vähän lisää kun en voi olla sen omankin toisen perheen kanssa ;( Ja itsekehuksi en tätä tarkoita, mutta tiedän, ettei heille joulu ole enää samanlainen kun me ei olla siellä :/ Se surettaa hurjasti!

 

Mut vei opiskelu ja työ nuorena pois kotiseudulta. Kymmenen vuotta poissa oltuani kokeilin palata, mutta kaikki oli toisin. Aika kultaa muistot Oli tietysti ihana olla oman suvun lähellä, mutta olin mielessäni romantisoinut asian siinä määrin, että todellisuus ei vastannut odotuksiani. Lähdin sitten toisen kerran maailmalle, ja vaikka aina välillä kaipaan kotiin ihan hirveästi, tiedän, etten saisi siellä sitä kuvitelmieni elämää, ja tämä nykyinen paikkakuntani on nyt Koti, jota en vaihtaisi pois. Sulla ap voisi tietysti olla toisin, mutta yksi asia pisti silmään aloitusviestistäsi: olet nyt hoitovapaalla. Voisiko se olla osasyy siihen, että tunnet tällä hetkellä olosi irralliseksi/yksinäiseksi? Vaikka nyt et pääsisikään muuttamaan takaisin, muista olla onnellinen siitä, että olet kasvanut ihanassa paikassa ja perheessä, jotka ovat kaipuun arvoisia.

 

[QUOTE="Neiti";29109288]Itse olen aina ollut vähän juureton, olen asunut 8 paikkakunnalla ympäri Suomea. Peruskoulun kävin yhdellä paikkakunnalla, jossa vanhempani asuvat edelleen. Sinne en kaipaa takaisin, se on tuppukylien tuppukylä, mitään hyvää en ole sieltä saanut, ilkeilyä ja pahoja puheita vaan. Ja sama meininki jatkuu, kun seuraan vanhojen kavereiden menoa...

Toisaalta on ollut hienoa aloittaa niin monta kertaa alusta. Opiskeluvuodet meni vähän ohi, en oikein tutustunut kunnolla opiskelukavereihin, enkä päässyt porukoihin. Pääsin onneksi irtautumaan toiseen ympäristöön toiselle paikkakunnalle, josta löysinkin rakkaita ystäviä näin aikuisiällä mm. työporukasta. Nyt taas muutin ja perustimme perheen pikkupaikkakunnalle, josta olen löytänyt taas uusia ystäviä ja yhteyksiä. Nyt myös nuo aikuisiän uudet ystävät on pysyneet matkassa mukana.

Toisaalta on rikkaus, että on ystäviä ja yhteyksiä ympäri maata. Työssäkin kohtaan paljon ihmisiä eri puolilta maata ja on helppo tulla toimeen, kun tuntee mielenlaadut eri puolilla Suomea .

Mun ohje on, että hae omat tukiverkot ja ystävät sieltä missä asut. Ei perheelliset ainakaan mieluusti lähde arkisin tai viikonloppuisinkaan pitkien matkojen päähän kyläilemään. Kohtalo on sut sinne heittänyt missä olet, kyllä siitä voi jotain hyvääkin seurata . Etsi uusia yhteyksiä ja rakkaita.[/QUOTE]

on mukava lukea positiivisia juttuja välillä. kiitos tästä.

 

[QUOTE="veera";29110954]Mut vei opiskelu ja työ nuorena pois kotiseudulta. Kymmenen vuotta poissa oltuani kokeilin palata, mutta kaikki oli toisin. Aika kultaa muistot Oli tietysti ihana olla oman suvun lähellä, mutta olin mielessäni romantisoinut asian siinä määrin, että todellisuus ei vastannut odotuksiani. Lähdin sitten toisen kerran maailmalle, ja vaikka aina välillä kaipaan kotiin ihan hirveästi, tiedän, etten saisi siellä sitä kuvitelmieni elämää, ja tämä nykyinen paikkakuntani on nyt Koti, jota en vaihtaisi pois. Sulla ap voisi tietysti olla toisin, mutta yksi asia pisti silmään aloitusviestistäsi: olet nyt hoitovapaalla. Voisiko se olla osasyy siihen, että tunnet tällä hetkellä olosi irralliseksi/yksinäiseksi? Vaikka nyt et pääsisikään muuttamaan takaisin, muista olla onnellinen siitä, että olet kasvanut ihanassa paikassa ja perheessä, jotka ovat kaipuun arvoisia. [/QUOTE]

Hoitovapaa ja lapsen tulo ovat varmasti suuri syy tähän ikävään Ja minäkin olen varmasti romantisoinut paluuta mielessäni Onhan minulla täällä aivan ihania ystäviä (toki tällä hetkellä näen heitä aivan liian vähän kun työn kautta ei nähdä). Paluuta olen miettinyt myös heitä ajatellen. Välit viilenisivät varmasti ja lopulta se olisi joulukorttien lähettämistä. Siltikin (tuntuu kamalalta sanoa näin), tällä hetkellä tärkeämmältä tuntuvat omat sukulaiset...

Yritän nyt nauttia tästä hoitovapaasta ja mahdollisuudesta viettää pidempiä aikoja kotipuolessa. Toisaalta, tuntuu, että kun siellä olen jo nyt niin paljon, on minulla aika todenmukainen kuva arjesta siellä. Tietysti nyt olen aina "toisten nurkissa" käymässä, ja usein siellä ollessanikin haaveilen siitä, että siellä olisikin oma koti johon illalla mennä...

Paluu ei tosiaan ole nyt vaihtoehto. Ehkä (toivottavasti!?) joskus vuosien päästä. Minustakin olisi ihana päästä auttamaan omia vanhempia ja miehen, kun he vanhenevat.

 

Muutitteko?

 

Onneksi ei ole tuota ongelmaa. Olen aina asunut kotipaikkani lähellä. Viimeiset 11v. olen asunut kotipaikkakunnan naapurissa. Ei tule ikävä.

Harmi että teillä on noin. :hug:

Et ole ainoa