Kaikki synnyttäneet kommentoikaa

Ensisynnyttäjänä jäi mieltäni vaivaamaan eräs vauvalehti missä olis kuvattu tarkoin synnytys. Mieleen jäi kuva missä vauvan pää on jo puoliksi ulkona. Oliko se ponnistus ihan hirveän kipeä? Siis se näyttää todella hurjalta. Alapää venyy ja paukkuu noin hirviästi. Ja sitten toinen, huusitteko? Kaikissa ohjelmissa ja leffoissahan synnyttäjät huutaa? :ashamed:
Supistuskipua en pelkää, mutta se ponnistus!?

 

Eka synnytyksessä itse ponnistus oli kyllä tuskallista, mutta eppari tehtiin kun paikat ei venyneet tarpeeksi ja sieltähän se vauva motkahti sitten.Toi´sessa synnytyksessä ponnistus oli jo ihan helppoa.

En ole koskaan huutanut.Jokaisella on tietysti omat tapansa reagoida, mä keksityn parhaiten olemalla hiljaa.Jos on kovin kipeetä käynyt, kyyneleet on valuneet, mutta ei muuta.Toka kerralla ihan hävetti kun viereisestä salista joku karjui täysillä "VOI P..KEL..V..TTU"..

 

Tuohon huutoihin mainitsen,että itse en "kyennyt"huutamaan,vain lähinnä puhkuin ja puhisin ja vaikeroin,kun koskee ja on paha olla miten päin vain.Kun taas naapuri salista kuului suoraa huutoa.(silloin onneksi oma vauva oli jo ulkona ja ajattelin että onneksi itsellä tuo kaikki on jo ohi)

 

Mulla ponnistusvaihe oli n. 13minuuttia. Mulle tehtiin empparileikkaus, kun poika piti saada vauhilla pihalle. Mua ei sattunut tai en enää muista. Hiukan tuli äänneltyä. Kätilö kyllä kannusti suuntaamaan "huudon" ponnistukseen. Eli kyllä aika hiljaa ähellettiin.

Musta ponnistusvaihe oli helpompi kuin avautumisvaihe vielä silloin kun ei ollut mitään lääkitystä. Ehkä mua ei sattunut silleen kun oli puudutettu alapää empparin takia. Epiduraali ei vaikuttanut enää.

 

no mä sanoisin omasta kokemuksesta, et jos et supistuskipuja pelkää niin suottapa sitäkään ponnistusta..kyl minusta supistukset ovat v..mäisempiä.

 

Minä olen sitä mieltä, että kyllä tähän maailmaan huutoa mahtuu jos siltä tuntuu, että pitää huutaa. Minä ainakin huusin niin lujaa, että varmaan kuului naapuri huoneeseen. En kylläkään kiroillut vaan karjuin vain että AAAAARGG! Ja kurkku oli sen jälkeen kipeä.

Minulle tulee aina verenmaku suuhun kun katson synnytys kuvia ja muutenkin hirveä olo. Siksi en niitä niin usein halua katsellakaan.

Jos kipu pelottaa, juttele siitä neuvolassa ja kun menet synnyttämään. En voi luvata etteikö ponnistus vaihe sattuisi, mutta itselläni ainakin auttoi kun sain spinaali puudutuksen sopivaan aikaan. Toista lasta kun olin tekemässä sain vain paraservikal puudutteen jonka vaikutus lakkasi nopeasti ja menin kivun takia paniikkiin. Kolmatta odotan nyt ja kyllähän se synnytys taas jännittää.

 

Vastasinkin jo tuolla "mitäs nyt"-puolella,mutta tässäpä uudestaan...

Mun mielestä ponnistusvaihe oli helpompi,kun sai tehdä jotain.En saanut puudutuksia(tai sit ku olisin halunnu ni ei enää ehtiny) ja ilokaasua vetelin.Kun aloin ponnistamaan,pääsi kyllä eka melkonen kiljasu mut kätilö käski keskittyä ja saikin rauhotettua.Siinä sit yritin rentoutua ponnistusten välissä ja hengittelin maskista happea ja aina kun tuntui että nyt tulee niin keräsin sukat käsiin ja annoin mennä.Kyllä musta kuulemma silti lähti ääntä vaikka suu olikin kiinni ja leuka tiukasti rinnassa... Kävi se tosi kipeää,en voi valehdella,mutta silti se huuto oli enemmän sitä kun ponnisti täysillä ja keskitty siihen,kuin tuskahuutoa.Mulle tehtiin myös eppari,mut en tienny siitä mitään,kyselin sit tyhmänä et mitä te ompelette...

Ja minä pelkäsin synnytystä etukäteen tosissaan,mutta siitä selviää :hug: Ja se ihana nyytti korvaa kaiken :heart: Jokaisella on erilainen kipukynnys,mutta pyydä rohkeasti lääkkeitä,se pudendaali esimerkiks on kuulemma aika hyvä ponnistusvaiheessa.

Ja vielä lisäys,mullekaan ei laitettu puudutusta ku eppari tehtiin...Eikä tosiaan mitään tietoa koko hommasta.

 

Olen synnyttänyt kaksi lasta ilman kipulääkitystä. Supistukset sattuivat eniten. Tietty se ponnistusvaihe on kamalaa, mutta ei ainakaan mulla mitään mahdotonta tuskaa ja molemmat olivat nopeasti ohi. Ponnistusvaiheessa ne alapään kudokset venyvät ja tavallaan luonnollisesti myös hiukan puutuvat. Ekassa synnytyksessäni lapsi tuli niin nopeasti, että kätilö teki välilihanleikkauksen ilman puudutusta. Silti en tuntenut sitä lainkaan, koska se tehtiin ponnistuksen ollessa huipussaan eli kudoksen ollessa mahdollisimman venyneenä. Kait se luonto hoitaa tuota kivunlievitystä aika tavalla itsekin.

Mä en ole huutanut kummallakaan kertaa ollenkaan, ei auta mulle. Pikemminkin tuntuu, että jos ponnistusvaiheessa huutaa, niin kaikki energia menee huutamiseen, kun se pitäis käyttää siihen muksun uloslykkäämiseen. Mutta jokainen tyylillään - siellähän saa kyllä huutaa ja mekastaa just niin paljon kun tykkää!

Ei se synnytys ole ollenkaan niin kamalaa, kun miltä se kuvissa ja videoilla näyttää. Ei kannata pelätä! Sitäpaitsi se lopputulos on kyllä vaivan arvoista!! :heart:

 

\

Eka synnytyksessä itse ponnistus oli kyllä tuskallista, mutta eppari tehtiin kun paikat ei venyneet tarpeeksi ja sieltähän se vauva motkahti sitten.Toi´sessa synnytyksessä ponnistus oli jo ihan helppoa.

En ole koskaan huutanut.Jokaisella on tietysti omat tapansa reagoida, mä keksityn parhaiten olemalla hiljaa.Jos on kovin kipeetä käynyt, kyyneleet on valuneet, mutta ei muuta.Toka kerralla ihan hävetti kun viereisestä salista joku karjui täysillä "VOI P..KEL..V..TTU"..

heh, se oon varmaan ollu minä joka oon karjunu..

nimittäin mä huusin ja lujaa, mä itkin ja mulla meni nenäkin niin tukkoon että en saanu enää happee kunnolla kun en muutenkaan osannu sitä hengitys taktiikkaa..ponnistusvaihe mun mielestä oli yhtä tuskaa, sain kyllä sen puudutuksen, ei spinaali vaan se toinen p:llä alkava, en nyt muista mikä sen nimi tarkalleen oli, mut se ei auttanu sitten yhtään. välilihakin leikattiin mut repesin vielä siitä leikkaushaavastakin jotenka sattu ja paljon.
epiduraali helpotti supituksiin tosi hyvin ja siksi avatumisvaihe ei tuntunut miltään. mutta se ponnistusvaihe...kauhulla muistelen vieläkin..
mut onneks on kipulääkkeet jotka toivottavasti tepsivät.

 

No kyllä musta se ponnistusvaihe oli aivan hirvittävä kipuineen päivineen. Ikävä sanoa näin ensisynnyttäjälle. Ekasta ponnistusvaihe kesti 37min ja tokasta 16 min, ja molemmat oli musta ihan kamalia. Kieltämättä tulee sellanen olo et repee kahtia, mut jotenkin sen sitten kestää kun on pakko.

Tosta huutamisesta. Ekassa synnytyksessä mä ehdin saada epiduraalin ja mä luulen et se vielä vaikutti siinä ponnistuksessa vähän. En muistaakseni huutanut yhtään. Toinen synnytys sit menikin ihan luomuna kun oli niin nopee ja aina kun ponnistin niin huusin. Musta tuntu et sain siitä jotenkin pontta siihen hommaan. Toisessa synnytyksessä tuli muutenkin käytettyä aika kamalaa kieltä kun eteni niin nopeesti et mulla meinas taju lähtee siinä vauhdissa...

 

olen synnyttänyt ensimmäisen lapseni 8kk:ta sitten ja synnytys oli paljon helpompi kuin luulin. Lehdissä olevat jutut lisää enempi pelkoa kuin helpottaa sitä, itse ajattelin että kaikilla on erilainen synnytys ja jätin lehtien jutut aika vähälle lukemiselle. minulla ponnistusvaihe kesti kaikkiaan 10min ja en ollut saanut mitään puudukkeita. Kipu oli juuri sellaista, että sen kesti kun keskittyi ponnistamaan ja supistusten välillä yritti rentoutua. Itse en kyennyt huutamaan, kun keskityin vain sietämään kivun ja odottamaan et se on kohta ohi. mielestäni synnyttämään kannattaa mennä positiivisella mielellä ja katsoa mitä vastaan tulee, ei pidä ajatella asioita yhtään eteenpäin. keskittyy vain siihen yhteen supistukseen, joka on jo pian ohi...onnea mahtavaan kokemukseen =)

 

Mul oli pitkä synnytys 19h45min. Supistukset oli ne kamalammat. Mäkin luulin et ne nyt viel kestää mut se ponnistus ja itse syntyminen pelotti. Kun ponnistus alkoi niin en mä huutanut yhtään. Puhisin vaan ja puristin reisistäni. Naapurihuoneessa ehti siinä ajassa syntyä 5 lasta ja kaikki huusivat ku sikaa tapettais ja mulle tarjottiin korvatulppia. Mut ei kaikki kivusta huuda vaan siitä voi saada myös lisää puhtia. Vaik ne paikat venyy ja paukkuu ja kuvissa näyttää kamalalle niin ei se sitä ole...sitä vartenhan on puudutuksia ja toden totta kipu unohtuu kun saa lapsen. Ainakin minun kohdallani.

 

mulla on ollu vaan yx synnytys, mutta ponnistusvaihe oli helppo, eikä sattunu, tuntu vaan sellasta jännää painetta tuolla alhaalla kun vaavi putkahti ulos, en huutanu ähisin kylläkin!!!

 

\

no mä sanoisin omasta kokemuksesta, et jos et supistuskipuja pelkää niin suottapa sitäkään ponnistusta..kyl minusta supistukset ovat v..mäisempiä.

joo, samaa mieltä, supparit pahempia.. ponnistus ei koskenut, vaan ennemmin tuntui venytys alapäässä, eli ei mua ainakaan koskenut =)

 

itse koin supistukset ehdottomasti kamalampina kuin ponnistuksen!
Supistukset varsinkin loppu vaiheessa tuntuivat ihan kuolettavilta verrattuna siihen maailman helpottavimpaan tunteeseen, ponnistamiseen.
Ponnistamisessa pääsee itsekin tekemään jotain syntymän hyväksi ja tietää että ihan pian tämä kaikki loppuu :hug:

Tokihan se sattuu mutta on paljon vähemmän aikaa kuin ne itse supistukset!
Ja minä huusin, tunsin saavani siitä voimaa työnnöille.

 

Mulla ei ponnistusvaihe sattunut ollenkaan, epiduraalin ansiosta. Sitä oli juuri lisätty ennen ku sain luvan alkaa ponnistaan, en tuntenut ees supistuksia aluksi vaan kätilön piti sanoa aina kun supistus tuli että nyt ponnistat.

 

Olen synnyttänyt kolme kertaa ja jokainen kerta on ollut erilainen. Kaikissa on supistukset tuntuneet enemmän kuin ponnistukset, kun silloin on jo synnytys ollut loppusuoralla on itse saanut tehdä jotain. Olen ajatellut aina että kyllä se lapsi on sen kaiken arvoinen.

 

\

no mä sanoisin omasta kokemuksesta, et jos et supistuskipuja pelkää niin suottapa sitäkään ponnistusta..kyl minusta supistukset ovat v..mäisempiä.

samat sanat. ja en huutanut. tai aluks kyllä, mutta sit kätilö sano että pidä suu kiinni nii on helpompaa ja niinhän se olikin.

 

Supistuskivut on niitä kaameimpia mielestäni. Ponnistusvaiheessa, varsinkin justiinsa siinä, missä vauvan pää on syntymässä, on tietty kipua, sellaista kirvelevää kipua ja tuntuu että sonta lentää vähintään vastapäiselle seinälle asti , mutta kun siinä vaiheessa saa jo tehdä jotain!! Eli ei vain tarvitse kärvistellä kivuissa ja odotella lupaa ponnistaa.

Mielestäni molemmissa synnytyksissä supistuskivut on olleet kamalampia.

 

\

Supistuskivut on niitä kaameimpia mielestäni. Ponnistusvaiheessa, varsinkin justiinsa siinä, missä vauvan pää on syntymässä, on tietty kipua, sellaista kirvelevää kipua ja tuntuu että sonta lentää vähintään vastapäiselle seinälle asti , mutta kun siinä vaiheessa saa jo tehdä jotain!! Eli ei vain tarvitse kärvistellä kivuissa ja odotella lupaa ponnistaa.

Mielestäni molemmissa synnytyksissä supistuskivut on olleet kamalampia.

Ja piti lisäämäni, että esikoista synnyttäessäni en huudellut, lähinnä ähistelin sen 41 min. mitä ponnistusvaihe kesti. Toista synnyttäessäni taisin joka kerta ennen ponnistusta huutaa "MÄ EN JAKSA!!!!!" Kiroillakin teki mieli, mutten kehdannut...

 

ei tarttenu ääntäkää päästää ku ei sattunu missään vaiheessa yhtään.. en tuntenu ainuttakaa supistusta.. välilihan leikkaus "kirpasi" pikkusen ku ei laitettu mitään puudutusta mutta ei sekään mikään kauhee ollu

 

Podin aika kovaa synnytyspelkoa ja harkitsin pitkään sektiota. Sitäkin kuitenkin pelkäsin ja ajattelin, että puutunko liikaa luonnon kulkuun? Kaikki lääkärit kun sanoivat, että rakenteellisesti jne. kaikki vaikuttaa tosi hyvältä kohdallani.

No, päädyin sitten alatiesynnytykseen, peloissani mutta kuitenkin.

Kaikki meni loppujen lopuksi tosi hyvin! Mikään kauhukuvitelmistani ei toteutunut. Synnytys kesti 10 h ja ponnistusvaihe vain 20 minuuttia.

Täytyy kyllä sanoa, että supistukset eli avautumisvaihe oli kaikkein tuskallisin. Sain epiduraalin ja ilokaasua. Yllättävintä oli, kuinka nopeasti supistuskipu siirtyi alavatsasta takapuolelle. Eli tosiaan tuska tuntui takapuolessa: ihan kuin olisi iso kakka tulossa eikä sitä saa ponnistaa ulos!

Ponnistusvaihe oli minulle helpotus. Kun kätilö sanoi, että pää näkyy jo ja kohta saat ponnistaa, tunsin ääretöntä helpotusta. Toki se sattui, mutta siinä vaiheessa paikat on venyneet niin, että sattuminen on oikeastaan "turtaa kipua". Ainakin minulla.

Kun pää luiskahti ulos, niin silloin parahdin. Mutta sitten koittikin ihana helpotuksen tunne! Loppuvauva liukui ulos ilman ponnistuksia. Ja vähän ajan kuluttua kömmin suihkuun ja noin tunnin kuluttua lykin omaa ihanaa vauvaani sängyssä huoneeseen!

Eli kohtasin pelkoni ja tunne oli jälkeenpäin mahtava. Minä tein sen! Se sattui kyllä paljonkin, mutta selvisin siitä.

Neuvoni on: harjoittele hengitystekniikkaa. Siis Lamaze-hengitystä, jota ei neuvoloissa enää opeteta. Supistusten aikana kevyttä, nopeaa pintahengitystä. Ponnistaessa sitten vedetään keuhkot täyteen ilmaa ja pidätetään hengitystä ja ponnistetaan (kuvittele, että puhaltaisit kynttilän sammuksiin paitsi ettet tietenkään puhalla ilmaa ulos).

Anna Wahlgrenin kirjasta luin ja opettelin hengitystekniikan, ja se auttoi minua enemmän kuin ilokaasu (heitin ilokaasun yhdessä vaiheessa pois kun tajusin, että itse asiassa hengitys auttaa paremmin).

Tsemppiä, kyllä sinä siitä selviät.

 

Ponnistusvaihe oli mielestäni kivuttomin ja helpottavin.Tehtiin eppari joka parani viikossa ja niin hyvin ettei jälkitarkastuksen koittaessa, edes lääkäri sitä löytänyt vaan kyseli että kun papereissa lukee niin onko tehty.
Odotan innolla että saisin taas testiin 2 viivaa ja pääsisin synnyttämään, itse raskausaika oli rankka (pelko ennenaikaisesta ja raskausmyrkytys)
Niin ja synnytykseni käynnistettiin juuri myrkytyksen vuoksi. Ja ne supistukset oli kyllä kamalia, ne avaavat (oli 5 päivän käynnistely takana, joten ei ollu ihme...)

Elämäni paras kokemus ja ehdottomasti teen /tekisin kaiken uudelleen Tsemppiä kovasti!

T:Neiti21+Nea 8,5kk

 

Ei kai mulla oo ollu koskaan ponnistus ollenkaan kipeä, tuntunu vaan et nyt se on ohi (kipu) kun ponnistamaan pääsee. Avautumisvaiheen loppu vie melkein tajun(ilman kivunlievitystä), mut positiivinen mieli on jäänyt.

 

Mulla on erittäin tuoreat muistikuvat synnytyksestä! Tuossa vieressä pötköttelee viikon ikäinen ihana tyttö! =)

En osannut pelätä synnytystä juuri lainkaan koko raskausaikana vaikka ensimmäinen kerta olikin edessä. Tottakai olin kuullut kaikenlaisia kauhujuttuja synnytyksistä mutta ajattelin että otan kivun vastaan sellaisena kuin se tulee.. Se on kyllä totta että sitä kipua ei voi verrata mihinkään aikaisemmin kokemaani... Mutta ehdottomasti pahemmat olivat supistukset kuin ponnistusvaihe! Viisi tuntia jouduin kärvistelemään kipujan kanssa kunnes sain epiduraalin. Ilokaasua tietysti sai ottaa sitä ennen mutta ei siitä suurta apua ollut.. Epiduraalin jälkeen helpotti niin paljon että sain levättyä noin kolmisen tuntia ja vaan rauhassa odotella avautumista. Kipua ei tuntunu juuri missään! Selässä hiukan juili supistuksen aikana mutta hieronta auttoi siihen! Sit jouduttiin epiduraali ottamaan pois kun alkoi ponnistusvaihe. Ei kuulemma tule muuten ponnistamisen tarvetta. Sit alkoi taas supistukset tuntumaan.. Helpotti kun pääsi ponnistamaan vaikka kyllä sekin sattui mutta kipu oli aivan erilaista. Mielestäni paljon siedettävämpää kuin supistus kivut!

Mulle ei ainakaan jäänyt minkäänlaista pelkoa ettenkö voisi uudestaankin sitä tehdä! Oli se niin mahtava kokemus! Kiitos aivan ihanien kätilöiden sekä mieheni! =) Älä suotta pelkää kyllä säkin siitä selviät kun minäkin! =)