Kaikki synnyttäneet kommentoikaa

Ensimmäisen kohdalla ponnistamistarvetta ei tullut ja vauva vain punnerrettiin jotenkin ulos. Jälkeenpäin totesin, että ääni joka minusta lähti oli oikeasti eläimellistä murinaa. Joten tuossa tilanteessa joutuu toteamaan, että elämää eikä synnytystä voi hallita. Eläimiä ollaan mekin loppujen lopuksi

Toisen kanssa taisin vähän kiljaista ponnistaessa. Muuten varmaankin vain ähellettiin.

Ja tässä odotellaan kolmatta, että josko lähtis tästä kohtapuoliin supistukset muuttumaan säännöllisiksi. Useana päivänä on jo oltu lähtökuopissa sairaalaan...

 

Ja kammosin ajatusta ponnistamisesta, se tuntui jotenkin ihan kamalan pelottavalta. Synnytin viime marraskuussa.
No, ensinnäkin mulle oli juuri laitettu puolikas epiduraalin lisäys eli se saattoi osaltaan poistaa kipua ponnistusvaiheessa. Normaalistihan epiduraalia ei enää laiteta lähellä ponnistusvaihetta, mutta mulla kävi niin että sen epiduraalin laiton jälkeen aukesin 5cm parissa minuutissa joten päästiin ponnistamaan epiduraalin vaikutuksessa.

Eli, mulla ponnistus ei sattunut. Ainoastaan se sattui kun kätilö venytteli emättimen aukkoa ja sanoin että sattuu. Välilihaa sitten leikattiin vähän (se ei tuntunut miltään, vain pieni pistos kun puudutus laitettiin) ja pari repeämää tuli mutta niitäkään en tuntenut. Itse ponnistaminen tuntui siltä että vauva ei sieltä tule ja että ponnistan ihan turhaan. Mutta tuli se sieltä koko ajan, 19 min ponnistin eli ei kovin kauaakaan, koska sain välissä odotellakin jonkun aikaa aina seuraavaa supistusta. En huutanut ponnistusvaiheessa, en tosiaan kokenut mitään tarvetta huutaa koska ei oikeastaan sattunut (vain sellainen paineen tunne), tietty siinä jotain ähinää tuli pidettyä kun piti voimiensa takaa ponnistaa.
Mulla siis ponnistusvaihe oli yllättävän helppo, siis olin pelännyt sitä mielestäni ihan liikaa. En tiedä kuinka suuri oli tuon puolikkaan epiduraalin vaikutus, mutta uskon että se vähän saattoi kyllä auttaa siinä ettei ponnistus sattunut.

 

Olen synnyttänyt alakautta 3 kertaa. Pnnistusvaihetta minäkin pelkäsin ja pelkään edelleenkin eniten, vaikka kokemusta on jo kolmesta synnytyksestä. Yksi lapsista syntyi syöksyllä, muutaman kerran ehdin ponnistaa ja hän syntyi, se kerta oli ok ponnistamisen suhteen. Ensimmäinen kerta oli ehkä pahin, silloin tehtiin eppari. Viimeisellä kerralla ponnistusvaihe tuntui maailmanlopulta. Vaikka muuten synnytys oli helppo. Repeämiä ei kuitenkaan onneksi tullut.

Huutanut olen joka kerta ponnistaessani, eniten silloin kun toinen lapsi syntyi syöksyllä ja sattui niin maan vietävästi (en ehtinyt saada mitään kivunlievitystä). Seuraavana päivänä oli ääni ihan pois!

 

\

Tuohon huutoihin mainitsen,että itse en "kyennyt"huutamaan,vain lähinnä puhkuin ja puhisin ja vaikeroin,kun koskee ja on paha olla miten päin vain.Kun taas naapuri salista kuului suoraa huutoa.(silloin onneksi oma vauva oli jo ulkona ja ajattelin että onneksi itsellä tuo kaikki on jo ohi)

taisin olla minä naapurihuoneessa :wave:

 

minulla ponnistusvaihe oli pahin, mutta kovin erilainen kuin olin kuvitellut sen olevan. Tuntui siltä kuin olisi sektiota tehty ilman puudutusta \|O ja minä kun olin kuvitellut että siinä vaiheessa sattuu lähinnä jalkoväliin Eipäs se sinne minulla sattunutkaan. Edes imukupin laittamista en huomannut enkä epparia.

 

´Haluaisin vielä kommentoida kysymystäsi...
Mun esikoinen syntyi 8.11-04.. Itse en halunut tietää en kuulla synnytyksestä mitään raskauden aikana...
Mun mielestä supistukset olivat kaikkista kauheammat ja kivuliaammat... Sain epiduraali puudutuksen ja se auttoi heti.. Nukuin sen jälkeen 3tuntia.. Ponnistus vaihe ei ollut niin kivulias kun supistukset, mutta kyllä sekin sattui.... Mulla ponnistus vaihe kesti 30min, koska vauva ei ollut laskeutunut vielä silloinkaan lähtö kuoppiin, joten sain ponnistaa paljon kovemmin.. Voimat ei meinannut riittää...
Kun vauvan pää oli ulkona, niin muu osa vauvasta vaan luiskahti ulos.. kun vaavi tuli rinnan päälle kaikki kipu oli unohtunut.. Vielä parin viikon päästä aattelin etten toista lasta hanki, mutta nyt ne ajatukset on jo unohtunut...
Vaavi syntyi päivä lasketun ajan jälkeen.. =)
Onnea synnytykseen :hug: Kyllä kaikki hyvin menee, eikä se loppujen lopuksi niin kauheaa ole... Kaikki ne on ulos tullut jollain tavalla...

 

Itse en kokenut synnytystä ollenkaan kamalaksi puuhaksi. Sain seitsemän tuntia supisteluja tunnettuani epiduraalipuudutuksen (aiemmin en kokenut supistuksia mitenkään kivuliaksi), joka vei tuntemukset kokonaan-supistuksia ei enää tuntunut. Lopulta tuntui vaan pakottava paine peräaukon seudulla ja sitten kätilö jo sanoikin että pitäisi alkaa ponnistamaan. Itse ponnistuskaan ei tuntunut miltään enkä tuntenut ollenkaan missä vaiheessa vauvan pää oli ulkona...lopulta kätilö sanoi, että katsopa mikä täältä tuli.

En siis tuntenut minkäänlaista kipua epiduraalin vuoksi ja näin ollen synnytys oli positiivinen kokemus. Tuntui todella oudolta kun ei tuntenut missä vaiheessa vauva oli minkäkin verran ulkona. Sitä sai keskittyä ihan rauhassa ponnistamiseen kun ei tarvinnut kärvistellä kivuissaan. Tosin ponnistaminen ja hengityksen ajoittaminen tuntui vaikealta yhtälöltä..

 

ponnistus ei tuntunut missään, mut ne supistuskivut oli tuskaa hetkellisesti - olisin karannut paikalta jos olisin juoksemaan päässyt.
sit kun se pää on ulkona ollaan jo homma hoidettu, muutama ponnistus ja vauvva pulpahtaa kokonaan maailmaan. on se rankkaa omalla tavallaan, mut jotain niin ainutkertaista et sitä kokemusta ei pois antais. ja kun sen nyytin saa rinnalle-kaikki kivut hävii. onnea tulevaan. älä turhaan pelkää kun et tiedä mitä se synnytys oikeesti on. sitä odottaa lopulta jo kuin kuuta nousevaa ja odottaa et jossain supistais.

 

Oikeastaan nautin niistä avautumissupistuksista ja ponnistusvaihekin on varsin mukava ja haastava. Olen synnyttänyt kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla avautumisvaihe kesti 23 tuntia ja ponnistusvaihe 7 minuuttia. En ehtinyt saada kivunlievitystä, koska tulimme sairaalaan (asuimme silloin ulkomailla) vasta tuntia ennen vauvan syntymää ja kohdunsuun tilanne tarkastettiin ensimmäinen kerran vasta 10 min ennen kuin vauva syntyi!! Toisella kerralla avautumisvaihe kesti vain 9 tuntia ja ponnistusvaihe 3 minuuttia. Silloinkaan en saanut kivunlievitystä, koska saavuimme sairaalaan 20 min ennen synnytystä.

Toisinsanoen kestän avautumisvaiheen supistukset erittäin hyvin ja pystyn hallitsemaan kivun vokaalilaululla ja liikkumalla. Ponnistusvaiheet minulla ovat olleet erittäin lyhyitä ja kummallakin kerralla voin sanoa vajonneeni jonkinlaiseen synnytysregressioon ja huusin molepien synnytysten ponnistusvaiheessa ja ääni tulee tosi syvältä ja voimakkaasti (mies sanoi että ääni on samanlainen kuin saksanhirven soidinhuuto =) ). Minulla äänenkäyttö nimenomaan vie synnytystä eteenpäin ja kummallakin kerralla kätilöt ovat ymmärtäneet olla hiljaa ja antaa minun hoitaa hommani =)

Pahinta ensimmäissessä synnytyksessä oli se kun vauvan pää oli tulossa ja kätilö käski olla ponnistamatta että kudokset saavat aikaa venyä...toisessa synnytyksessä pahinta oli se kun istukan tulon päätteeksi kätilö painoi voimakkaasti mahaani, että sieltä tulee varmasti kaikki pihalle.

Repesin molemmissa synnytyksissä .

Lähtisin vaikka heti uudelleen synnyttämään!! Se on oikeasti ihanaa ja miten ihanan palkkion siitä saakaan

 

Mun synnytys kaikkiaan oli niin hirvee etteä en oikeen muista tuota ponnistusta...mutta huusin kyllä, sen muistan \|O :snotty: Poika oli iso ja oli kaikkia ongelmia. Mutta tavallisessa ns perus synnytyksessä jossa ei ole ongelmia..kuulemma se ponnistu on se helpoin! Siinä alapään hermot purituu niin että alapää osittain puutuu ilman lääkkeitäkin!

 

Kyllä huusin, supistusten aikana. Minulla oli sitten lopussa paracervikaalipuudutus ja ponnistus tuntui vain siltä kuin vatsa olisi itse työntänyt lapsen ulos, toki voiman määrä oli suuri ja olin ihan totaalisen poikki rätti väsynyt, mutta kipua en tuntenut. Kätilö teki epparin ilman puudutusta ja siinä huusin EI ja olin vetää turpaan kätilöä ja olin niin hirvittävän raivoissani, että lapsikin samalla syntyi :ashamed: .

 

Kaksi lasta olen synnyttänyt ja kumpikin kerta oli tosi helppoja. Eka kerralla tehtiin välilihaleikkaus ja se haava oli aika pitkään kipeä, vaikka itse synnytys oli helppo. Toka kerralla poika vain putkahti maailmaan, kun käännyin kyljeltä selälle. Kätilökin oli aivan ihmeissään, että kuinkas se jo tuli ja vaikka heti olisin voinut lähteä kotiin.

 

Itse koin molemmilla kerroilla avautumisvaiheen kivuliaammaksi kuin itse ponnistamisen.Oli ihanaa ,kun kätilö antoi vihdoin luvan ponnistaa!Ekan kanssa olin aivan hiljaa ja tämän toisen,joka syntyi kuukausi sitten,kanssa karjaisin kuulemma kerran kuin kuulanpukkaaja

 

Mielestäni ei kannata kuunnella kauheasti muiden synnytyskokemuksia. Hanki tietoa mieluummin lukemalla ja juttele peloistasi neuvolassa.

Synnytykseen kannattaa suhtautua aika avoimesti koska jokaisella se on joka tapauksessa erilainen. Kivun lievitykset ovat nykyään hyviä ja niitä saa jos haluaa. Itse ehdin supistuksiin saada esikoiselta epiduraalin joka oli aivan taivaallinen..vei kivut kokonaan noin tunniksi...sinä aikana synnytys edistyikin nopeasti, kun osasin olla ihan rentona.
Ponnistusvaihe oli itselläni nopea ja sitä myöten hieman rajumpi, mutta kyllä sen kestää. Ja voin sanoa että sen unohtaa heti kun lapsi on ulkona ja kuulet sen ihanan ensimmäisen rääkäisyn

Usko pois kaikki menee hyvin. Onnea ja tsemppiä synnytykseen ja odotukseen. Voima hali :hug:

 

Kyllä sattui ja huusin, mutta kaikesta huolimatta elämäni hienoin kokemus jota en vaihtaisi pois. Palkintokin oli parasta mahdollista luokkaa.

 

Minäkin olen synnyttänyt...


...sektiolla.

Kuvia en uskaltanut katsella odotusaikana, synnytysvalmennuksen videokin teki tiukkaa. Vähän oli kammoa odotellessa tulevaa....
Mielessäni hiljaa jo melkein toivoin, että josko leikkaamalla pääsisi synnyttämään; no vauveli ilmeisesti omasi telepaattisia kykyjä kun oli ja pysyi perätilassa loppuun asti. Ja ensisynnyttäjänä päädyttiin sektioon.
Toisaalta toipuminen olisi ollut varmasti nopeampaa jos olisi synnyttänyt alateitse mutta toisaalta ei sitten taas tiedä, oltaisiinko kumpikin tässä näin hyvässä kunnossa jos näin olisi tehty. Sitäpä ei voi koskaan tietää mutta tyytyväisiä on isukin kanssa oltu tähän ratkaisuun...

...ja onpahan ne paikat paremmassa kunnossa kuin monella muulla
(vaikkakaan se ei ollut syynä sektioon)

 

Huomenia...

Monen mielestä ponnistusvaihe oli helpoin ja kivuttomin. En voi omien kokemusteni perusteella sanoa aivan samaa. Ehkä olen sen mallinen ettei synnyttäminen ole ihan leipälajini. Lantio on kapea ja kun kuopuksen synnytys (esikoinenkin käynnistettiin) oli sellainen raju rutistus Sytotec-lääkkeen räjähtävällä käyntivoimalla ilman kivunlievitystä, kymmenen minuutin ponnistaminen ja neljäkiloinen poika tuli, minä itse koin aika kovia varsinkin loppuvaiheessa. Ensin ponnistin pari kertaa päälläni, koska alapäällä en uskaltanut. Kasvoihin tuli verenpurkaumia ja tajusin onneksi lopettaa hyödyttömän ja voimia syövän ähellyksen ja suunnata voimani oikeaan paikkaan. Poika tuli vauhdilla niin että jälkeen päin epäiltiin häntäluun murtuneen. Kipu, joka ponnistusvaiheessa repi alavartaloani, oli aivan käsittämätön. En kuitenkaan kauheasti huutanut, lähinnä murisin kuin karhu ja työnsin vain. Vieressä aviomies puristi vasenta kämmentäni niin lujaa kuin jaksoi - se mielestäni lievitti kipuja vähän. Kun pää oli syntynyt, minun käskettiin lopettaa työntäminen, sillä pojalta piti löysätä napanuora kaulan ympäriltä ja tämän toimenpiteen jälkeen kätilö vain kiskaisi lapsen ulos. Huh. Ponnistusvaiheessa multa leikattiin reippaasti välilihaa mutta taisin revetä siitä huolimatta. Ensimmäisellä vessareissulla vielä synnytyssalissa pyörryin ja seuraavat kaksi päivää olin synnyttäiden osastolla pyörätuolinaisena: jaloissa ei ollut yhtään pitoa - aivan kuin ne olisi kiskaistu väkivalloin ulospäin johonkin väärään asentoon.
Mainittakoon, että avautumisvaihe taas oli suorastaan kiva. Vaikka käynnistyslääke sai lopulta aikaan helvetillisen supistuskivut, ne kivut kestivät lyhyen ajan. Pääosa avautumisesta oli reipasta ja hyvävoimaista aikaa; kävelin pitkin sairaalan pitkiä käytäviä käynnistämistä jouduttaakseni, katsoin telkkaria, luin, söin ja lepäilin ja supistukset eivät haitanneet olemista.
Nyt odotan kolmatta lastani ja mietin kesän synnytystä hieman pelolla. Tiedän, mitä synnyttäminen on, mutta kun on kyseessä taas uusi masulainen, pelkään lähinnä hänen kokoaan ja omien rakenteideni kestämistä. Valitettavan todennäköistä on, että tämä kolmaskin käynnistetään, jos ei tapahdu ihmettä tai tule komennus sektioon. Mulla ei elimistö taida saada omaa käynnistystä ja riittävän voimakkaita supistuksia aikaiseksi, vaan pitää antaa vauhtia. Tiedän myös, että käynnistetty synnytys on usein kivuliaampi ja rajumpi kuin luonnon itsensä käynnistämä. Saa nähdä, miten tässä käy.
Lähde sinä aikanasi synnyttämään avoimin mielin. Pelko on ihan luonnollinen tunto, mutta älä kuitenkaan anna sille ylivaltaa. Tai, kun ekan kerran koskee kovasti, älä päästä paniikkia lyömään ylitsesi, niin kuin minä tein esikoista maailmaan pungertaessani. Ja muista, synnytyssalissa sinä et ole mikään potilas, vaan aktiivinen toimija, jolla on oikeus tulla kuulluksi toiveineen ja oikeus ennen muuta saada riittävää helpotusta oloon ja lievitystä kipuihin.

 

Mun mielestä supistukset oli kivuliaampia.. siinä ponnistaessa kipu on erilaista.. Se on jännä miten sitä kuitenkin jaksaa ja pelko on ihan turhaa. Eikä kipukaan tunnu siinä niin pahalta kun tietää mitä on tulossa. Ponnistaakin jaksaa kun tietää, että enää loppusuora ja saa vauvan syliinsä. Ja kipu loppuu heti kun lapsi syntyy.
Kyllä mä karjuin, että sattuu ja en jaksa ja pinnistin kaikin äänivoimin varmaan.. mutta se on silti erilaista kuin jos sattuisi jostain muusta syystä. Ne karjumiset oli lähinnä voimaa antavia eikä sitä pysty hallitsemaan itseään ja omaa käytöstään.
Mutta ei synnytystä kannata pelätä, vaikka mäkin kyllä pelkäsin ja pelkään varmaan seuraavaakin. Mutta siellä saa olla ihan oma itsensä eikä tarvitse miettiä mitä muut ajattelevat. Ympärillä olevat ajattelevat vain miten urhea olet ja kannustavat loppuun asti. Ja kivun unohtaa heti kun lapsen saa syliin. :heart:

(Niin ja epiduraali on jumalainen.. kaikki kivut katosivat sen saman tien)

 

mua sattui eniten ponnistusvaihe(tuntui kuin ois oikeasti revennyt kahtia,heh).mutta useimmat ihmiset on kyllä puhuneet että supistukset on kivuliaammat..minä aukesin niin nopeasti(tunnissa)etten kauhean kauaa joutunut niitä kestämään,tosin sen tunnin olinkin yhtä suurta supistusta .ponnistusvaihe kesto 11min ja eppari tuli .nyt tässä kauhulla odotan seuraavaa synnytystä että ehdinkö kunnolla sairaalaan edes,onneksi se on tuossa lähellä =)