Kai tästä selviää....

[enkelin siiven alla]

Pikkuveli on ollut kuopassa jo jonkun aikaa. Nyt tuntuu jo vähän paremmalta. Edessä kai tämä väistämättä oli.

Joku täällä on ehkä seurannut kirjoitteluani. Olen iloinen täältä virtuaalimaailmasta saamastani myötätunnosta, koska paljon sitä ei ole herunut irl. Kukaan ei oikeen osaa suhtautua minuun mitenkään. Olen sureva omainen, pikkuveljensä menettänyt isosisko. mua ei halaa eikä kukaan juttele mulle muuta kuin kohteliaisuuksia. Ei kukaan. Mutta kaikki silti soittaa mulle koko ajan. Olen kiitollinen siitä. Kumpa joku niistä joku päivä halaisi mua ja kysyisi mitä mulle ihan oikeasti kuuluu.

Ja kunpa saisin heittää ton vitun puhelimen seinään.

Ja kaikki jeesustelijat kaivoon.

Vauvani voi hyvin. Hän ottaa ensi konttauksiaan. Ruoka maistuu, toisin kuin äidille...olen laihtunut lähes luurangoksi. En tiedä miksi laihdun koko ajan vaikka syön kuitenkin jotain. Aivotkin vie sitten kai oman osansa ruumiin kulutuksesta, koska liikkunut en ole yhtään. En uskalla vielä mennä tuonne ulos hymyilevien äitien ja isien keskelle. Suunnittelen sitä vielä.

Auttaisipa mun oloa jokin..! Mitä mun pitäisi tehdä... ;(

 

[Nanna1980]

ensiksi halaus.ihan oikeasti nyt ihmisten ilmoille, saat muuta ajateltavaa, käyt vaikka vauvan kanssa lähikaupassa., tai käytte kävelyllä kevätilmassa vauvan kanssa. päivä kerrallaan,pikkuhiljaa alat taas löytää pieniä onnenaiheita, lapsen hymyn, auringonpaisteen ja ajatuksen siitä että elämän on jatkuttava. Surra toki saa ja pitää, mutta ei koko ajan.

 

[anceliq]

Pikku hiljaa otat askelia eteenpäin... Omaan tahtiin, eikä kenekään painostuksesta!
Suru pitää surra pois, ei ole tarvetta esittää teko pirteää!
Aurinko jossain vaiheessa paistaa vielä.... Vaikka nyt tuntuukin kaukaiselta ajatukselta!
Siihen vaan voi mennä aikaa....
Katsele lapsesi kontauksia, oppimisia, ekoja sanoja odottele, sen voin taata piristävän..... Ja se hymy minkä sinulle antaa....



:hug:

 

[Nanna1980]

...tai kun katselet pientä nukkuvaa lasta kun menee yöunille, mikä vois olla suloisempaa, lapset eivät osaa murehtia, elävät tätä hetkeä, otetaan oppia heistä =)

 

[suzyco]

Nanna kirjotti hyvin, eipä tohon ole paljoa lisättävää. Sun läheiset ei varmasti oikeen tajua taikka osaa toimia,se on tää suomalaisten tapa et kauheesti ei halailla tai muutakaan... Ikäväkyllä. Mun mielestä sun kannattais ihan suoraan sanoo niille sun läheisille et mitä sä kaipaat, varmasti ne mielellään sua auttaa kunhan ne vaan tajuaa et miten. :hug: Koita jaksaa... :hug: ja nauti vauvastas ja syö. :hug:

 

[Saraldo]

Suuri osa ihmisistä ei osaa puhua sellaiselle ihmiselle, joka on menettänyt läheisensä. Aihetta kierrellään ja kaarrellaan. Ajatellaan, että jos nyt mainitsen jotain, niin hajoaako tuo palasiksi. Mitä jos se vaikka rupeaa itkemään?

Muistelen edellisistä kirjoituksistasi, että pikkuveljelläsi oli kaikenlaisia ongelmia? Jospa ihmiset ajattelee niistä asioista jotain sellaista, etteivät uskalla kohdata sinua, jotteivät heidän ajatuksensa tule julki? Meni vähän sekavaksi, mutta ehkä ymmärsit, mitä tarkoitin.

Suru vie aikansa, mutta älä anna sen viedä sinua. Keskity ihanaan lapseesi, kerro hänelle veljestäsi kaikki ne hyvät puolet, mitä hänessä näit. Ota lapsi kainaloon ja lähde kävelylle, puistoon... Ja yritä edes syödä. Ihan pieniäkin annoksia päivässä.

:hug:

 

[vieras]

Halaus. Toisten on vaikea ottaa sinuun tai vanhempiisi yhteyttä jos ei ole esim. ennen kokenut tuommoista tilannetta. Niin oli minunkin kun ekaa kertaa mulle kävi niin että kaverin lapsi riisti hengensä. Heiltä sitten loppujen lopuksi opin heidän surua vierestä seuranneena että he tahtoivat lapsesta puhua ym muuta mutta se milleen se tapahtui ylipäätään se ei ole tärkein näissä. Ja kun kaverin mies kuoli yllättäen yritin ja olin tukena omana ittenäni ja yritin olla mahdollisimman normaali tilanteen mukaan ja kiitosta siitä ainakin sain jälkikäteen että semmoista kohtelua hän koki et oli hyvä ja pari muuta näin tekikin mun lisäkseni.

Sitä en sitten tiedä miten on kun mun äiti kuolee. Se on siellä alitajunnassa että näin voi seuraavat soitot kuulua.

 

[enkelin siiven alla]

Kiitos teille taas

On tää niin hiton vaikeaa. Olen koittanu tajuta asiaa niin että jos kyseessä olis mun puoliso tai tuo minun lapsi. Mutta ei helpota ei ollenkaan. Pikkuveljen menetys tuntuu ihan ylittämättömältä.

Yritän antaa itselleni aikaa. Sitä aikaa ei vaan siedä kun sitä on tunnista toiseen, liikaa. Ja silti liian vähän, kun joku taas soittaa ja tulis käymään niin päähän ottaa. Mä en jaksa keitellä kahvia kaikki päivät!!!!

Vauva on ainoa asia miksi nousen aamuisin. Hän on edelleen kuin pieni aurinko joka aamu. Nyt hän osaa jo halata mua, äitiä. Sitä joka aamuista hymyä en osaa tässä kertoa. Ja kovasti hän touhuaa jo muutakin. Jokainen vanhempi varmasti ymmärtää vaikken sanoin osaa kuvailla.

 

[sisko]

Halaus sinulle.
Minun isoveljen kuolemasta on juurikin 2 vuotta. Arki sujuu tietenkin, mutta aina välillä se suru, viha ja elämän vääryys nostaa päätään. Miksi pitikään veljeni kuolla niin yllättäin, sairaalassa, mutta mitään hätää ei pitänyt olla. Tänne me jäätiin, lapset, puoliso, omaiset, eikä voida ymmärtää.
Kyllä aika parantaa ja helpottaa, mutta kokonaan suru ei häviä.

 

[muuttanut]

Suuri osa ihmisistä ei osaa puhua sellaiselle ihmiselle, joka on menettänyt läheisensä. Aihetta kierrellään ja kaarrellaan. Ajatellaan, että jos nyt mainitsen jotain, niin hajoaako tuo palasiksi. Mitä jos se vaikka rupeaa itkemään?

Muistelen edellisistä kirjoituksistasi, että pikkuveljelläsi oli kaikenlaisia ongelmia? Jospa ihmiset ajattelee niistä asioista jotain sellaista, etteivät uskalla kohdata sinua, jotteivät heidän ajatuksensa tule julki? Meni vähän sekavaksi, mutta ehkä ymmärsit, mitä tarkoitin.

Suru vie aikansa, mutta älä anna sen viedä sinua. Keskity ihanaan lapseesi, kerro hänelle veljestäsi kaikki ne hyvät puolet, mitä hänessä näit. Ota lapsi kainaloon ja lähde kävelylle, puistoon... Ja yritä edes syödä. Ihan pieniäkin annoksia päivässä.

:hug:

Mä mietein vähän samaa. Monella on sanat hukassa noin kamalan menetyksen edessä. Ei tiedetä mitä pitäs sanoo tai tehdä ja siks sitten ladellaan niitä latteuksia ja ollaan kankeita. Pelätään et tehdään tai sanotaan jotain väärää.

Oletko saanut mitään masennuslääkitystä? Joskus se on tarpeen, että pääseen yli pahimmasta hetkestä. Muistan kanssa aiemmin lukeneeni sinun kirjoituksiasi ja itkeneeni kanssasi. Voimia sinulle jatkaa. Latteus kait tämäkin, mutta varmaan pikkuveljesi olisi halunnut että yrität päästä takasin elämään kiinni vaikka pienen lapsesi takia *halaus*

 

[Elämänlanka]

:hug: Ihana, että huomaat lapsesi hymyn ja nautit halauksista. Siitä se toipuminen pikku hiljaa alkaa. Hetki kerrallaan. Älä vaadi itseltäsi liikoja. Yritä nauttia ihan niistä pienistä arjen asioista. Joku päivä huomatt, että olet pienen hetken mennyt eteenpäin. Älä tunne syyllisyyttä hyvistä hetkistä lapsesi kanssa. Minä muistan tyttäreni kuoleman jälkeen kuinka ajattelin, etten ikinä enää voi olla onnellinen, nauraa. Kun sitten ensimmäinen nauru joskus tuli, oli heti kauhean syyllinen olo. Miten minä voin nauraa, kun lapseni on kuollut? Elämä jatkuu. Ihmisille on usein vaikea kohdata läheisensä menettänyt. Mulle kävi usein niin, että se olinkin minä, joka jouduin lohduttajan rooliin. Joskus tuntui, että ihmiset pelkää kuoleman, menetyksen, surun tarttuvan. Sano rohkeasti läheisillesi, että tuntuisi hyvälle, kun nämä halaisivat, pitäisivät kädestä, sylissä. Minua ne auttoivat sata kertaa paremmin kuin mitkään hienot, latteilta tuntuvat sanat. Anna surulle aikaa. Tosi paljon voimia ja jaksamista sinulle :heart:

 

[tasamaan tallaaja]

Surun kanssa oppii elämään pikkuhiljaa. Joskus vain havahdut siihet, ettet ole ajatellut kuolemaa hetkeen. Se on ensimmäinen toivonkipinä siitä, että taistelu on voitettavissa. Vähitellen nämä hetket pidentyvät ja tietenkin ilon joukkoon tulee syyllisyyyttä, kun ei olekaan muistanut kuollutta läheistään.

Monenlaista tunyeiden vuoristorataa tulee käytyä läpi. Minun ensimmäisen mieheni kuolemasta on aikaa 12 vuotta. Kyllä eka vuosi oli vaikea, eikä se toinenkaan helppo ollut. Vieläkin kerran pari vuoteen saatan havahtua yöllä ajatukseen, että hän on todellakin kuollut... Veljeni kuolemsta tulee kaksi vuotta. Kuolema oli odotettavissa, mutta silti kapinoin vieläkin välillä hänen poismenoaan.

Ensimmäisen miehen kuoleman myllerryksissä otin tavoitteeksi sem että tulee hetki, jolloin minulla on hyvä olla. Saatoin jopa synkimpään hetkeen mietiskellä miltä se tuntuisi. Se toi minulle lohtua ja antoi voimaa jatkaa.