Kaduttaako...

Nyt tulee aika provosoiva kysymys, mutta älkää provosoituko, ainakaan liikaa
Ensin johdattelua siihen, miksi kysymykseni esitän:
Mä olen itse ainoa lapsi ja meillä on nyt yksi lapsi, kovin vilkas ja (aina ollut) vähäuninen 1½-vuotias. Olen 33-vuotias ja tottunut ainoana lapsena omaan rauhaan. Silloinkin kun oltiin miehen kanssa vielä kahdestaan ja miehellä oli menoja, viihdyin silloinkin hyvin yksin kotona omassa seurassani. Lueskelen ja haaveilen... Ei sillä, että olisin joku erakko, mutta kaipaan paljon omaa rauhaa ja omaa aikaa.
Haluaisimme lapsellemme sisaruksen, mutta pelkään, etten jaksa hoitaa kahta lasta (älkää naurako te viiden lapsen äidit ). Tai että kahden lapsen aikaansaama työ ja unen vähyys on minulle liikaa. Haluaisin jo hyvinkin alle 5-kymppisenä alkaa esim. matkustella, koska minulla ei ole sellaiseen ollut tähän asti paljonkaan mahdollisuuksia. Rahasta on ollut aina sen verran pulaa.
Te, joilla on ollut samansuuntaisia ajatuksia, onko kaduttanut toisen lapsen tekeminen? Ei tietenkään kukaan kadu lapsiaan, mutta jos siis voisi palata aikaan yhden lapsen kanssa, kuinka moni jättäisi homman siihen. Mä en ole kärsinyt siitä, kun ei ole ollut sisaruksia. Enhän mä tiedä, millaista on kun niitä on. Kyllä varmasti sisarus on lapsen kannalta rikkaus, mutta minkä verran äiti saa ajatella omaa jaksamistaan... Tai sitä, miten HALUAA elämänsä viettää; palvellen muita vai tekemällä omia juttujaankin.
Villi veikkaus on, että mekin se toinen lapsi yritetään saada joskus alulle, mutta hirveästi houkuttelee se, että jos jättäis tähän, pääsis varmaankin helpommalla. Onhan lapsista seuraa toisilleen, mutta kyllä äidin työmäärä kasvaa silti.
Mun hirveään epävarmuuteen vaikuttaa suuresti se, että tämä ainokainen on vauvasta saakka nukkunut pieniä pätkiä päivin öin. Nykyään sentään jo yöt menee ihan hyvin, mutta aamulla noustaan aikaisin, mikä kanssa hirvittää, jos vauvan kanssa joutuisi yöllä valvomaan.
Paljon mietteitä ajatustensa kanssa painiskelevalta äidiltä. Kertoisitteko omianne.. Ja ihanaa tulevaa Äitienpäivää kaikille! :flower:

 

Itse ainakin ajattelen niin että en jaksaisi ainakaan kahta pientä lasta hoitaa.

Tarvin unta ja en osaa edes kuvitella miten olisin nostellut taaperon syöttötuoliin, kantanut ja kylvettänyt häntä jos olisin ollut perään raskaana uudelleen.
Raskaana ollessa selkä oli niin kipeä että hyvä kun jaksoin istua.
En voinut kuvitellakaan toista lasta. Tai tavallaan olisi mieli tehnyt työntää kahta pientä kärrryssä mutta fyysiset voimani eivät olis kerta kaikkiaan riitäneet.

Olen myös tarkka kaikesta, siisteydestä jne. Olisin kärsinyt kun en olisi voinut hoitaa lastani niin hyvin kuin haluaisin. Siis aika ei vain riitä useammalle lapselle...riittävästi minun mielestäni.

Lisäksi lapsen saaminen on mielestäni niin suuri LAHJA että halusin nauttia aivan täysin siitä esikoisesta joka siis on ainoa.

Mielestäni äidin velvollisuus on ajatella omaa jaksamistaan ja sitä mitä haluaa elämältä. Jos tuntuu että ei jaksa niin miksi yrittää hampaat irvessä sosiaaliset paineet niskassa toista? Suomi on täynnä äitejä jotka eivät jaksa hoitaa lastaan. Miksi altistaa itsensä samaan tilanteeseen?
Miksi ottaa riski? Jos on yhden kanssa onnellinen.

 

Heippa !

Oli aivan pakko vastata tähän kysymykseen ja TSEMPATA sinua siihen, että innostuisit toisesta lapsesta !!! Itselläni on kohta 8-vuotias poika ja 10 kk ikäinen tyttö. Poika nukkui todella huonosti vauvasta asti, oli koliikkia ja milloin mitäkin, että valvoi öisin ja piti meitä vanhempia hereillä. Olimme molemmat todella väsyneitä. Molemmat meistä ajatteli, että EI ENÄÄ KOSKAAN lapsia. Olemme aika mukavuudenhaluisia ja väliin vähän itsekkäitäkin.

No aikaa kului ja poika kasvoi ja elämä helpottui, jolloin pieneen mieleeni tulikin ajatus, että taidanpas sittenkin haluta sitä toista lasta ja niin onnellisesti kävikin, että saimme hänet, vaikka minullakin ikää jo yli 30. En ole katunut päivääkään, olen todella onneni kukkuloilla !! Tottakai välillä väsyttää, mutta aika menee tosi nopeasti eikä ole aikaakaan, kun vauva kasvaa ja elämä helpottuu.

Olen ajatellut myös sitä, että kuinka ihanaa se sitten on, kun omat lapsemme käy katsomassa meitä vanhuksia sitten kolmenkymmenen vuoden kuluttua omine lapsineen. Ja onhan heillä myös tukea toisistaan sitten, kun meistä vanhemmista aika jättää.

Sehän on toki totta, että jos on kaksi vaippaikäistä lasta, niin siinä on kyllä varmasti aika tiukilla, mutta MUISTA KUITENKIN, ETTÄ AIKA MENEE LOPPUJEN LOPUKSI TOSI NOPEESTI, (vaikkakin just silloin kun väsyttää maailman eniten, niin aika tuntuu ikuisuudelta)!!!! Toisaalta vauvalle on paljon seuraa siitä toisesta lapsesta, jota hän mielellään seurailee. Ja siinä mielessä pieni ikäero on hyväksi, että sitten vähän myöhemmin heistä tulee leikkikavereita keskenään ja siten viihtyvät paremmin ( ei tarvitse itse olla koko ajan keksimässä virikkeitä ja tekemisiä ). Meillä ei leikkikaveria pojalle tullut, mutta mieluinen on vauva hänellekin, vaikka ikäero onkin 7v

Tässäpä joitakin minun ajatuksia, toivottavasti ei ollut kovin sekavasti kirjoitettu !! Asia kiteytettynä siis: TOIVOTTAVASTI SAAT TOISEN LAPSEN, ET TULE KATUMAAN :hug:

 

Myos meidan esikoinen oli vauvana ( ja edelleen ) vaativa ja vahauninen. Siksi siirsimme toisen lapsen tuloa, kunnes esikoinen oli 4v. Meille oli kuitenkin selvaa, etta haluamme enemman kuin yhden lapsen, vaikkemme oikein olisi jaksaneetkaan aloittaa vauvarumbaa uudelleen. Toinen lapsi osoittautui , onneksi, todella helppohoitoiseksi. Meille olisi hyvin riittanyt kaksi lasta, mutta kuopus ilmoitti yllattaen tulostaan keskimmaisen ollessa 1v. Nykyaan olemme erittain onnellisia kolmen lapsen vanhempia, emmeka osaa kuvitella elamaa ilman heita :heart:
EIKA TOSIAAN KADUTA TIPPAAKAAN ! =) <br><br>

 

Hyvä ap. Olen kuten sinä ja meillä on vain yksi kouluikäinen lapsi. matkustamme ja nautimme rennosta elämästämme täysin rinnoin. Lapsi on aina mukanamme ja kokenut/kultivoitunut reissunainen. Meidän kolmikko koisii mielellään ja pikkumukuloiden kitinä ja vitinä ei meitä houkuta. Suosittelen.

 

Alkutilanne aika sama kuin sinulla hyvä ap.

Esikoinen oli reilun neljän vanha, kun vauvakuumeilu alkoi ja eikä vähiten mun iän puolesta. Eli ajatus kuitenkin, että jos joskus toinen meille tulisi niin mieluummin sitten nyt yritetään kuin harmitellaan sitten joskus, että jos ois kuitenkin pitänyt. Vaikka etukäteen hankaluudet jännitti eli se, miten jaksaa.

Ihme juttu, mutta tokan kanssa se kaikki oli helpompaa.
Siis oliko vauva "helpompi"?

Jaa, en tiedä onko vauva yhtään "kummoisempi" kuin esikoinen,mutta äiti on lungimpi kaikissa tilanteissa.

Ja ihmehän se näköjään on, että rakkaus kasvaa, mitä enemmän sitä on viljellä. Tai siis meillä se toimi ainakin niin. Tällä pitkällä ikäerolla meidän kohdalla. Esikoinen 6, kun vauva syntyi.

Mutta samalla tavalla on kavereiden kohdalla kuulemma käynyt, vaikka ikäeroa on vähemmänkin.

Kuuntele itseäsi, vastaus löytyy sieltä.

Ja on matkustettu, mitä on haluttu. Tai siis tehty, mitä on haluttu eikä ole olo, että elämä olisi muualla tai olisi itse jäänyt jostain paitsi.

 

EI kaduta, vaikka välillä sanonkin että jos olisin tiennyt että vauvat on tämmöisiä en olisi toista hankkinut.
Esikoinen oli sellainen "helppo" vauva, ei kitissyt tai muutenkaan ollut tyytymätön, ei uhmia ennen kouluikää ja yöt nukkui 3 viikonikäisestä.
Tää kakkonen on sitten ollut KAIKKEA muuta ja lisäksi tosi vilkas ja vikkelä (päiväkodissa tätit valittaa etteivät pärjää hänen kanssaa ) :\| , mutta toisaalta :heart:
Kakkonen antaa myös tavallaan enemmän ensinkin kaikki turha hötkyily on jäänyt, uskaltaa enemmän luottaa omiin tuntemuksiin ja yksikään lapsi ei ole niin hirveä kuin tämä toisaalta en tiedä yhtään ihanampaa lasta kuin hän silloin kun on hyvällä tuulella.
Itselläni oli ikää just ton 33 kun toisen sain ja mielestäni olen silti "lapsista vapaa" jo viisikymppisenä

 

\

Mielestäni äidin velvollisuus on ajatella omaa jaksamistaan ja sitä mitä haluaa elämältä. Jos tuntuu että ei jaksa niin miksi yrittää hampaat irvessä sosiaaliset paineet niskassa toista? Suomi on täynnä äitejä jotka eivät jaksa hoitaa lastaan. Miksi altistaa itsensä samaan tilanteeseen?
Miksi ottaa riski? Jos on yhden kanssa onnellinen.

Peesi tähän! Lisäksi vielä sellainen pointti, että ei ole olemassa ohjesääntöä jonka mukaan lapset pitäisi tehdä putkeen mahd. pienillä ikäeroilla =) Jos susta tuntuu, ettet jaksa kahta pientä yhtä aikaa niin anna ajan kulua. Ehdit vielä oikein hyvin saada toisenkin lapsen vaikka kolmen - neljän vuoden päästä, jos ajatus alkaa tuntua hyvältä ja oikealta.

Pienissä ikäeroissa on varmasti puolensa, mutta niin on pidemmissäkin. Eikä pitkä ikäero välttämättä merkitse sitä, että sisaruksista ei tulisi keskenään läheisiä. Siskoni ilmaisi asian mielestäni hyvin kun sanoi, että vaikka heillä lapset on tulleet tipoittain (kahdella ekalla kolme vuotta ikäeroa, tokalla ja kuopuksella peräti kuusi) niin ovat silti todella läheisiä keskenään.

 

Meillä on neljä lasta aika pitkillä ikäeroilla, ovat nyt 12, 9, 6 ja 2,5 vuotta. Ei siis ole kokemusta pienestä ikäerosta. KAIKISTA HELPOIN vaihe oli se, kun oli kaksi lasta; heillä oli aina toisissaan leikkikaveri ja olivatkin kuin paita ja peppu vielä silloinkin, kun esikoinen oli jo koululainen, vaikka ovatkin eri sukupuolta.

Ihan selvästi kolmas lapsi oli sitten ulkopuolinen isompien jutuissa, mutta neljännestä tuli sitten hänelle kaveri. Suurin vaikeus useamman lapsen kasvatuksessa on olla tasapuolinen, kun joku lapsista saa aina enemmän tai uudempia tavaroita /vaatteita pakostakin ja jollekin ei tarvitse ostaa juuri mitään.

Siisvvominen ja ruoanlaitto ei varmasti ole sen vaikeampaa yhdelle kuin kahdellekaan. Ainoastaan vauva-aikana pitää ajatella ruoanlaittoa tarkemmin, että samasta ruoasta mitä isommalle lapselle tekee voi erottaa vauvan ruoka. Pyykkikin tietysti lisääntyy, mutta ei merkittävästi. Enemmän eron huomasi kolmannen synnyttyä.

Olen lukenut paljon haastatteluja, missä katkerat aikuiset, ainoat lapset kertovat kokemuksistaan. Esim. se on suuri asia, että he joutuvat yksin vastaamaan ikääntyvistä vanhemmistaan. Heillä ei ole myöskään ketään, kenen kanssa jakaa kokemuksiaan, kun kukaan muu ei ole elänyt samassa tilanteessa, saman perheen lapsena. Varmasti kaikki ihmiset kaipaavat silloin tällöin hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja rauhaa, oli omia sisaruksia sitten yksi tai useampi. Tämä on kyllä lähinnä luonnekysymys.

Ja sitten vielä : luokanopettajana ja useampaan erilaiseen perheeseen tutustuneena voin sanoa, että vanhemmat, joilla on vain yksi lapsi ovat yleensä ääripäitä kasvatuksessa. He ovat joko todella ankaria (vrt. kaikki vanhemmat vaativat ensin esikoiselta liikoja, kun eivät vielä osaa suhteuttaa asioita, mutta kun syntyy lisää lapsia, osaa ottaa rennommin. Ainoan lapsen vanhemmat eivät sitten koskaan kohtaa sitä tilannetta, että miten ottaa rennommin, eikä vaatia liikaa)

Toinen ääripää on se, että ei välitetä lapsesta juuri ollenkaan, ajatellaan sen pärjäävän itsekseen ja kasvavan nopeasti. Samat lapset ovat kaikki lomamatkansa ym aina vain aikuisten seurassa ja joutuvat esittämään pikkuaikuisia. Normaali lapsen elämä jää vajavaiseksi.

Minä ihan oikeasti olen jollakin tasolla joutunut vähän säälimään jokaista perheen ainoaa lasta, jonka olen tuntenut.

 

Minäkään en malta olla vastaamatta ja tsemppaamatta sinua toiseen lapseen. Meillä kaksi lasta 3v 3kk poika ja 1v5kk tyttö eli ikäeroa 1v 10 kk. Itse olen "jo" 38 v eli joidenkin mielestä varmaan vanha äiti ja myöhään lapseni saanut Itselläni on yksi veli joka on 10v vanha. Harmittelin aina kun minulla ei ollut sisaruksia ja olin aika yksinäinen lapsi (asuin kauempana koulusta kuin muut jne). Lapsena en ollut mitenkään läheinen veljeni kanssa, nyt aikuisena kylläkin. Kuten skorppiooni ketjun alussa kirjoitti, rankkaa on aluksi (meillä oli vuosi tosi rankaaa kun esikolla mustasukkaisuus ja uhma yhtäaikaa). Lisäksi kuopus nukkui todella vähän ja huonosti reilun vuoden (ei siis pitkiä päiväunia yhtään eikä kokonaisia öitä toisin kuin veljensä vauvana). Välillä tuntui etten jaksa ja selviä, mutta suurempi tunne oli kuitenkin kiitollisuus ja onni kahdesta suloisesta lapsesta. Mutta nyt kuopus nukkuu kokoöitä ja on ihanaa seurata sisarusten touhuja ja aitoa iloa toisistaan. Sitä ei pysty millään muulla korvaamaan, kyllä ovat jo nyt niin kiintyneitä toisiinsa.Äidilläkin on paljon helpompaa kun heillä on yhteisiä leikkejä jne. Tottahan toki mustasukkaisuuttakin on, mutta sehän kuuluu asiaan. Eli uskon, että myöhemmin elämä helpottaa ja pikku kakkonen oppii paljon nopeammin uusia asioita, sosiaalisuutta ja viihtyy ihan erilailla kuin esikoinen. Eli lainaan myös edellä olevia, että en usko että kadut. Ja ehdit kyllä vielä nauttia elämästäkin, aika menee lasten kanssa niin nopeasti. Meidän neiti on jo niin omatoiminen, tarmokas taapero että tuntuu että pikkulapsi vaihe meni vähän liiankin nopeasti... :/ Mutta päätös on sinun ja kun rauhassa pohdiskelet asiaa tiedät varmaan mikä on oikea ratkaisu juuri teidän perheelle. Hyvää kevättä! :flower:

 

<Ja ehdit kyllä vielä nauttia elämästäkin, aika menee lasten kanssa niin nopeasti. >
Heh, kirjoitin niin nopeasti että tuli ihan mottipäisiä naputeltua! Kyllä elämästä nauttii aidosti nimenomaan lasten kanssa =). Tarkoitin tietenkin, että kasvavat niin äkkiä että pian jo kirmaavat ulkona kavereiden kanssa ja omissa harrastuksissaan...

 

En usko,että kukaan katuu sitä,että on tehnyt toisen lapsen.Enemmänkin toisinpäin.Itsekään en olisi koskaan uskonut miten mukavaa on kolmen lapsen kanssa.En ole mikään "emo-tyyppi" ja kaipaan omaa rauhaa edelleen .No,omaa aikaa saan tarvittaessa.

Sisaruksista on iloa ja seuraa toisilleen.Ihanaa katsella kuinka tärkeitä ovat toisilleen.Olen ollut ainoa lapsi ja kärsinyt siitä.Siksi halusin ehdottomasti ainakin 2 lasta.Äitiys tuntuu aina vain helpommalta mitä enemmän on lapsia,sitä on ehkä vaikeaa ymmärtää .Osaa suhtautua asioihin rennommin,eikä stressaa joka asiasta.Sitäpaitsi mulla on enemmän omaa aikaa nyt,kuin esikoisen kanssa.

Meille on tullut kolme lasta 6 vuodessa.Tykkään että lapsilla on suht samat intressit ja seuraa toisistaan.Enkä jaksaa aloittaa vauva-aikaa aina uudestaan,vaan haluan elää nyt tämän vaiheen.10 vuoden päästä tehdään muita juttuja,ei enää vaipparallia kiitos .Mutta nämä on makuasioita.

 

Olen niinkuin sinäkin ainut lapsi ja itselläni on kaksi pientä lasta (ikäeroa alle 2 vee). Ei kaduta, kun huomaan, ettei minun tarvitse olla se toinen leikkijä, vaan voin vaikka juoda kahvikupposen sillä aikaa, kun lapset leikkivät keskenään. Äitini kertoi, että "hankalinta" yhden lapsen kanssa oli juuri se seikka, että "piti jaksaa" leikkiä raskaan työpäivän pääteeksi ja muulloinkin minun kaverina. Siis itseasiassa kahden lapsen kanssa ainakin tässä asiassa saa enemmän ns. omaa aikaa.

Minä pidän myös siitä, että saa olla rauhassa ja yksinkin. Sekin aika on järjestynyt, kun isovanhemmat hoitavat lapsia ja mies ottaa etenkin esikoisen mukaansa mielellään omiin menoihinsa. =)

 

Ja sitten vielä : luokanopettajana ja useampaan erilaiseen perheeseen tutustuneena voin sanoa, että vanhemmat, joilla on vain yksi lapsi ovat yleensä ääripäitä kasvatuksessa. He ovat joko todella ankaria (vrt. kaikki vanhemmat vaativat ensin esikoiselta liikoja, kun eivät vielä osaa suhteuttaa asioita, mutta kun syntyy lisää lapsia, osaa ottaa rennommin. Ainoan lapsen vanhemmat eivät sitten koskaan kohtaa sitä tilannetta, että miten ottaa rennommin, eikä vaatia liikaa)

Toinen ääripää on se, että ei välitetä lapsesta juuri ollenkaan, ajatellaan sen pärjäävän itsekseen ja kasvavan nopeasti. Samat lapset ovat kaikki lomamatkansa ym aina vain aikuisten seurassa ja joutuvat esittämään pikkuaikuisia. Normaali lapsen elämä jää vajavaiseksi.

Minä ihan oikeasti olen jollakin tasolla joutunut vähän säälimään jokaista perheen ainoaa lasta, jonka olen tuntenut.

HUHHUH! Onpa yleistystä! Olen itse opetusalalla (lehtori) ja en voi kyllä tätä "teoriaa" allekirjoittaa!

 

\

Ja sitten vielä : luokanopettajana ja useampaan erilaiseen perheeseen tutustuneena voin sanoa, että vanhemmat, joilla on vain yksi lapsi ovat yleensä ääripäitä kasvatuksessa. He ovat joko todella ankaria (vrt. kaikki vanhemmat vaativat ensin esikoiselta liikoja, kun eivät vielä osaa suhteuttaa asioita, mutta kun syntyy lisää lapsia, osaa ottaa rennommin. Ainoan lapsen vanhemmat eivät sitten koskaan kohtaa sitä tilannetta, että miten ottaa rennommin, eikä vaatia liikaa)

Toinen ääripää on se, että ei välitetä lapsesta juuri ollenkaan, ajatellaan sen pärjäävän itsekseen ja kasvavan nopeasti. Samat lapset ovat kaikki lomamatkansa ym aina vain aikuisten seurassa ja joutuvat esittämään pikkuaikuisia. Normaali lapsen elämä jää vajavaiseksi.

Minä ihan oikeasti olen jollakin tasolla joutunut vähän säälimään jokaista perheen ainoaa lasta, jonka olen tuntenut.

HUHHUH! Onpa yleistystä! Olen itse opetusalalla (lehtori) ja en voi kyllä tätä "teoriaa" allekirjoittaa!

Minä taas voin täysin allekirjottaa ko. teorian, ja olen opettaja itsekin. Täysin samat havainnot tehnyt kun ekaksi kirjoittanut opekin.
Mieheni on ainut lapsi ja hänellä nyt vanhat vanhemmat. Kyllä mieheni on monesti ollut pahoillaan, ettei ole sisaruksia jakamassa vastuuta vanhenevista vanhemmista. Hänelle itselleen oli selvää, että jos meille vaan suodaan, niin useampi lapsi saa tulla. Näin siitäkin huolimatta, ettei hn omien sanojensa mukaan erityisesti "kärsinyt" ainokaisen asemastaan. Mutta yksinäinen oli välillä....

 

Minulla on monta sisarusta ja saman rikkauden halusin suoda omille lapsilleni. Meillä on nyt kolme lasta viiden vuoden sisään. On ihan liikuttavaa katsoa, miten tärkeitä sisarukset ovat toisilleen alusta lähtien. Eipä ole tarvinnut olla esikoista leikittämässä sen jälkeen, kun kakkosesta alkoi vuosikkaana olla hänelle seuraa. Koskaan eivät lapseni ole valittaneet tekemisen puutetta. Oma aika on nyt toki kortilla eikä huusholli aina ole esittelykunnossa, mutta tämä on ELÄMÄÄ.

 

Meillä on kaksi lasta ja itsestäni on paljon helpompaa olla kahden lapsen äiti kuin yhden. Lapsista osaa nauttia eri tavoin. Ikäeroa näillä vajaa 2v. Itse voisin harkitta jopa kolmatta lasta, mutta mieheni on toista mieltä.

Silloin kun oli vain yksi lapsi, sitä stressasi monen asian kanssa aivan liikaa. Ja toisaalta sitä sitä kahden lapsen äitinä ei tarvitse puuttua lasten leikkeihin ja aina on seuraa omasta takaa. Yksi lapsi on aika yksinäinen :/ Mutta tosiaa tärkeää on oma jaksaminen ja mitä haluaa. Voihan lapsilla olla pidempi ikäerokin, mutta toisaalta helpompi "kestää" kahta vaippaikäistä hetken aikaa, kun aloittaa kaikki vuosienjälkeen jälleen uudestaan...Itse en jaksaisi vielä sitä kolmatta tai no ehkä psykologista, kun mies ei halua sitä koskaan...

 

Onpas mielenkiintoinen aihe ja liippaa minuakin läheltä. Olen itsekin miettinyt samoja kysymyksiä kuin Ap. Olen 32 vuotias ja minulla on vajaa kaksi vuotias poika. Minäkään en ole mikään äitihahmo ja vauva-aika tuntui aika raskaalta pojan nukkumisvaikeuksineen kaikkineen.

Olemme miehen kanssa päätyneet sellaiseen ratkaisuun, että meille toinen lapsi on tervetullut vähän myöhemmässä ajankohdassa. Poika saa ensin kasvaa ainokaisenamme ainakin kolme tai neljä vuotiaaksi ja sitten katsotaan tilannetta uudestaan.

Täällä on paljon pohdittu sitä kärsiikö lapsi siitä, että on ainokainen. Minulla on yksi yhdeksän vuotta vanhempi sisko, josta ei ole ollut minulle seuraa tai apua lapsena sen kummemmin kuin aikuisenakaan. Yksin olen kantanut äidin sairauden ja kuoleman kuten myös isän vanhenemisen ja sairastelut. Eli ei sisaruksista välttämättä aina tukea ole. Päinvastoin olen huolehtinut siskonikin hullutuksista ja silotellut hänen törkeyksiään vanhempiani kohtaan.

Toivoisin silti saavani vielä toisen lapsen jos Luoja suo. Minun hermoillani ei kuitenkaan hoideta kahta aivan pientä lasta. Ajattelin olla nyt jonkun aikaa rauhassa työelämässä ja odotella milloin aika toiselle lapselle alkaa tuntua sopivalta. Kovin monta vuotta en tietenkään voi lapsen hankintaa pitkittää ikäni vuoksi, mutta katsotaan nyt rauhassa.

 

Kiitos ihanista vastauksista! Sain tosi paljon tsemppiä siihen, että ehkä minä sittenkin haluan ja jaksan... Mutta ei ihan vielä. Vauvakuumetta mulla ei ole enkä ole niin vauvojen perään, mutta haluaisin niin kovasti antaa ihanalle tyttärellemme leikkikaverin. Varsinkin kun olemme näillä näkymin muuttamassa maalle, missä ei välttämättä ole kavereita joka nurkalla.
Mies on sitä mieltä, että olisi rikos olla tekemättä toista lasta, kun ensimmäinenkin on niin huipputyyppi
Lisää mielipiteitäkin luen mielelläni, jos joku vielä haluaa kommentoida.

 

Meillä on kolme lasta, enkä nyt voi sanoa että kaduttaa, kyllähän lapset ihania ovat. KOlmannen ajoitus olisi voinut olla vähän parempi, sillä hän on erittäin huono nukkuja, ja näin vanhempana en ole itse oikein kestänyt yövalvomisia. SUoraan sanoen välillä oikein viiraa päästä kun kuluu viikokausia ilman unta. Meillä kaksi isompaa on jo kouluikäistä, joten he eivät sillä lailla vaadi enää hoitoa, mutta pienempi on vielä tarvinnyt saattoapua kouluun, eli käytännössä olen sitten herännyt joka aamu aikaisin hänen takiaan. ELi kun vauva on valvonut yöt, en ole voinut nukkua aamulla pitkään. Tämä on tavallaan pikkuseikka, mutta vaikuttanut minun elämääni todella paljon. Yövalvominen on toki ohimenevä juttu, mutta kannattaa ottaa tosissaan, sillä ihmiset kestävät sitä eri tavoin. MItä enemmän tulee ikää, sen huonommin sitä kestää - minun kokemukseni.

 

Hei "myös ope"!

Olen murmelin kanssa samaa mieltä, että yleistykset ovat typerää ajanvietettä. Toki ainut lapsi on yksin vastuussa vanhenevista vanhemmistaan, mutta siitä ei ollutkaan puhetta, vaan siitä, että ainoan lapsen vanhemmat joko jättävät lapsensa oman onnen nojaan tai sitten pitävät armeijakurissa! Kumpaan joukkoon miehesi kuuluu. :attn:

 

Nyt sitten sählään oikein kunnolla! Nimimerkki tyttihän se oli, jonka kanssa olen samaa miltä eikä murmeli... :wave:

 

Mun silmiini pisti tuolta vastausten joukosta ajatus, joka esiintyi muutamissa vastauksissa. Nimittäin halu pitää koti siistinä. Sitä en ole ikinä ymmärtänyt vaikka puhdas ja siisti koti tosin onkin mukavampi asua kuin likainen ja rähjäinen.

Mutta, minä ajattelen asiaa aina mieluummin niin päin, että kun olen 80 vuotias mummeli ja keinun keinutuolissani ja muistelen vanhoja hyviä aikoja, niin kumpaa muistelen mieluummin: sitäkö, että "olipa mulla kiiltävät ja pölyttömät lasivitriinit ja aina joka pyykkipinkka ojennuksessa" vaiko kaikkia niitä hulluja ja älyttömiä tempauksia, mitä leikki-ikäiset muksut voivatkaan saada päähänsä tai kuinka pieni, väsynyt ihmisenalku nuukahtaa syliin ja alkaa tuhista kun uni tulee tai kuinka peuhasin sängyllä kaksi vaahtosammuttimen kokoista nappulaa hyppimässä kimpussani ja nauraa käkättivät niin, että saivat hikan jne... Ymmärrätte varmaan pointin!

Eli kun tätä pikkulapsi-aikaa kestää vaan tää muutama vuosi, niin mieluummin minä vietän sen vaikka sekasotkun keskellä kun saan nauttia ihan meidän omasta arjesta ja touhuta rauhassa kersojeni kanssa kuin kiillotan hikipäässä nurkkapieliä ja sitten olen vihainen ja komennan lapsia etteivät he sotkisi sitä, minkä juuri siivosin.

 

En kadu kakkosta. Nyt kuitenkin joskus on käynyt mielessä, että ehkä 4 vuoden sijasta 2 vuotta olisi ollut parempi ikäero. Olisi ehkä mukavampi lapsille, että olisivat enemmän samalla tasolla. Varsinkin esikoinen tuskastuu usein, kun pienempi ei vielä osaa eikä tajua...

Vaikka onhan toki nuorempi lapsista kehittynyt nopeammin joltain osin, ja matkii isompaa ja osaa paljon.

Kun se pikkulapsiaika on tosi lyhyt, ja sitten on se loppu lapsuus, ja olisi kiva, jos he olisivat "bestikset". vaikka eihän se ole mahdotonta nytkään. Hyvin leikkivät nytkin, ajoittain.

En osaa katua aivan hurmaavaa ihanaa valloittavaa kuopusta, jota hoiti paljon varmemmin ottein ja kokeneemmin kuin esikoista. Kuunteli omaa itseään, eikä vauvalehtien neuvoja tai muidenkaan. Ehkä kuitenkin esikoista tuli pidettyä liian isona liian pian.

 

Olis kiva kuulla mitä aiot tehdä

Mä en koskaan kuvitellut itseäni kahden pienen äitinä, mutta niin vain tein kaksi lasta peräkkäin. Olen myös "itsekäs" ja mukavuudenhaluinen ja mielelläni vaan istuisin lukemassa, mutta siitä huolimatta rakastan tätä elämää ja jopa kolmannesta haaveilen. Pari ekaa vuotta oli meillä rankkoja, mutta nyt kun lapset 3 ja 4 niin tuntuu että on vaan yhden lapsen "vaiva". Parilla ystävällä on yksi lapsi ja heillä tuntuu olevan rasittavampaa, koska heillä on se viihdytysvastuu. Meillä lapset jo aina keskenään, jopa pihalla. Tässä tietysti eroja lasten välillä. Viihdytyksessä nimittäin. Jotkut lapset jaksavat itsekseen puuhailla, mutta ei ainakaan minun ystävieni.


Mutta itsellä on kokemusta ainoana lapsena olemisesta. En minäkään muista siitä kärsineeni kamalasti, mutta kun sain sisaruksia ollessani 8, niin kateus alkoi . Sisaruksillani oli ikäeroa 1,5 v ja he olivat ja ovat paita ja peppu. Pyysin aina että minulle adoptoidaan samanikäinen sisko . Sen vuoksi en halunnut samaa lapsilleni.
Samaa olen huomannut tuttavapiirissäni. Ne jotka ovat ainoita ovat suht tyytyväisiä. Toki muistavat että juhlapyhinä oli tylsää kun ei voinut kavereitakaan tavata, mutta muuten ei kummempia kärsimyksiä lapsena. Ja ne, jotka ovat olleet minun laillani "ainoita", joilla iso ikäero kahteen läheiseen sisarukseen, he ovat kateellisia ja haluavat ainakin kaksi lasta.

Mutta toki, jokainen miettiköön omaa jaksamistaan ensin. Vaikka lapsenkin etu on tärkeä, niin ei sen vuoksi ole pakko tehdä toista, että lapsi ei ole yksinäinen,
Jos pelkää tulevansa huonoksi ja katkeraksi, niin yksi on hyvä luku
Mutta tähän lapsijuttuun voi myös hurahtaa