Kaduttaako, että teit toisen lapsen?

[Samaa mieltä.]

En ymmärrä minäkään, tuolla menttaliteetilla "aikuinen on itse lapset hankkinut, joten hoitakoon itse", ei lapsille voi antaa muutakaan vastuuta, kotitöitä jne.., sillä eihän se ole heidän tehtävänsä, eivät ole itse sitä halunneetkaan, joten äiti siivotkoon, vieköön roskat ja tehköön vielä läksytkin, sehän on äidin tehtävä, kun on lapsensa halunnut. Lapsihan voi saada traumoja jos hänet pakotetaan tekemään hänelle epämieluisiakin asioita.
Traumaattisia aikuisia on siis maailma täynnä, sillä kukapa isompisisar ei olisi koskaan katsonut pienempien perään?

 

[Rollepa]

Hei,

odotan nyt itse 2.lastamme, ikäeroa tulee olemaan 1v10kk.
Minulle oli aina itsestäänselvyys, että haluan useamman kuin yhden lapsen.

Olen itse ainoa lapsi, ja se on välillä helkkarin rankkaa. En kokenut lapsuuttani rankaksi, sillä olihan minulla ystäviä ja isovanhemmat yms. leikkikavereina. Isäni kuoltua ja äitini sairastuttua olen kuitenkin joutunut tilanteeseen, jossa koen joutuvani yksin hirvittävän isoon vastuuseen oman äitini hyvinvoinnista. Tiedän, että se ei "teknisesti" ole minun vastuullani mutta en voisi kuvitella että äitini joutuis viettämään joulun, synttärit yms. yksin ja näissä tilanteissa olen monesti miettinyt kuinka mahtavaa ois, jos olisi joku toinen jakamassa tätä kunniaa/velvollisuutta.

Mitä tulee särkymiseen, niin ymmärrän myös tuon pointin. Paras ystäväni oli äitinsä ainoa lapsi ja kuoli tapaturmaisesti alle 3-kymppisenä. Suru on hänen äidilleen aivan mahdoton käsitellä, hän jäi todella yksin. Samalla meni haaveet lapsenlapsista jne. Jokainen lapsi on varmasti vanhemmalleen yhtä tärkeä eikä toinen korvaa toista, mutta jos ystävälläni olisi ollut sisar, olisi hänen äidilleen jäänyt vielä hän..

Samaan hengenvetoon jatkan kuitenkin, että nämä ovat omia kokemuksiani ja ajatuksiani asiasta ja mielestäni nämä ei ole riittäviä perusteita toisen lapsen hankkimiselle, jos ensimmäisenkin kanssa kokee asiat rankaksi ja taakaksi. Eli tärkeämpää kuin esim. ym. pointit on se, että vanhemmat ovat onnellisia ja läsnä - jos toisen lapsen kanssa jaksamista epäilee, kannattaa miettiä tosi tarkkaan. Joku joskus on sanonut, että perheeseen sopiva lapsiluku on se, kun tuntee että vielä olisi halu saada yksi lisää

 

[Minni::]

Mun serkkuni on vanhin kuudesta sisaruksesta, ja hän ei halua ikinä omia lapsia.
Syy: se että sai hoitaa kaikkia nuorempia sisaruksiaan kun oli pakko auttaa äitiä välillä. Sai siis tarpeekseen lastenhoidosta.

 

[maijjjja]

En ymmärrä ajattelutapaa, "Sitten alkaa oma elämä kun lapset kasvaa". Kenen elämää sinä nyt elät? Olisikohan kannattanut elää sitä omaa elämää ennen kun tekee lapsia. Itse sain lapseni yli 30-vuotiaana ja kaikkia tuli nähtyä ja koettua.

Minusta on ihan yhtä hyvä idea tehdä lapset tieten tahtoen nuorena ja mennä taas menoissaan sitten vanhempana kun lapset ovat jo isoja (ja itse vielä nuori). Ne menot voivat olla ulkomaanmatoja ja olemista kahden miehen kanssa - sitä mitä lasten kanssa ei voi tehdä. Jos sinun ajattelumalliasi käyttää, sinulla ei ole elämää enää lainkaan...

Muuten, itsekin olen "nähnyt ja kokenut", vaikka olenkin huomattavasti sunua nuorempi äiti, tai olin ekan saadessani.

 

[zirpzirp]

Ne menot voivat olla ulkomaanmatoja ja olemista kahden miehen kanssa -

Ihania kirjoitusvirheitä! Sori, oli pakko lainata tähän kun pisti naurattamaan. "Ulkomaanmatoja" ja kahden miehen kanssa olemista.

Tässä on kyllä keskustelu aika lailla mennyt ohi aiheen. Itse olen nyt yhden äidin lapsena sillä linjalla, että toinen tulee jos on tullakseen. Mitään hirveää hinkua itsellä ei ole aloittamaan kaikkea taas alusta, mutta toisaalta kyllä sisarus lapselle olisi kiva siksi, että hänellä tosiaan olisi aikuisena joku kun minusta ja miehestäni aika jättää. Olettaen tietysti että heillä sisaruksina olisi hyvät välit aikuisena...

 

[ei ymmärrä ei]

En ymmärrä ajattelutapaa, "Sitten alkaa oma elämä kun lapset kasvaa". Kenen elämää sinä nyt elät? Olisikohan kannattanut elää sitä omaa elämää ennen kun tekee lapsia. Itse sain lapseni yli 30-vuotiaana ja kaikkia tuli nähtyä ja koettua.

Minusta on ihan yhtä hyvä idea tehdä lapset tieten tahtoen nuorena ja mennä taas menoissaan sitten vanhempana kun lapset ovat jo isoja (ja itse vielä nuori). Ne menot voivat olla ulkomaanmatoja ja olemista kahden miehen kanssa - sitä mitä lasten kanssa ei voi tehdä. Jos sinun ajattelumalliasi käyttää, sinulla ei ole elämää enää lainkaan...

Muuten, itsekin olen "nähnyt ja kokenut", vaikka olenkin huomattavasti sunua nuorempi äiti, tai olin ekan saadessani.

Minun pointtinihan oli se, että elämä on tässä ja nyt. Ei minun tarvitse laskea vuosia milloin "oma elämä alkaa" sillä koen eläväni sitä juuri nyt. "Vanhan" ikäni vuoksi olen kiertänyt ympäri maailmaa ja elänyt elämäntyylillä, mikä ei lapsiperheelle ole mahdollista - tai toivottavaa. Entiseen elämään ei ole kaipuuta, se oli sitä aikaa. Nyt nautin elämästä lapsen kanssa, enkä laske vuosia milloin pääsen taas "vapaaksi". Toki jotkut naiset ovat nuorena jo valmiita äidiksi, eivätkä kaipaa vapautta - minä en olisi ollut. Mutta kaikki tekee kuten parhaaksi katsoo, eikö vain Ja matkustamista emme kyllä ole lapsen tulonkaan jälkeen lopettaneet, nyt mennään vaan hieman erilaisiin kohteisiin kun aikaisemmin.

 

[maijjjjalle]

Kyllä lasten kanssa voi tehdä ulkomaanmatkoja. Outo ajatus että elämä jotenkin olisi tauolla tai loppuisi lasten saamisen jälkeen. Omassa tapauksessani kärjistettynä voisi sanoa että elämä alkoi kun tulin äidiksi, ainakin elämänlaatu parani huomattavasti ja saan oikeasti keskittyä minulle olennaiseen. Ja teemme kaksi ulkomaanmatkaa vuodessa, koko perheen kanssa.

 

[Ed. jatkaa]

Minäkään en aio pyytää lastani hoitamaan mahdollisia pikkusisaruksia. Olen kuullut riittävän monta varoittavaa esimerkkiä. Roskien vienti ja muut kotihommat on ihan eri asia, niihin osallistuu jokainen. Vanhemmat hoitakoot lapset, ja yhdessä hoidetaan koti. Mutta jokainen tavallaan.

 

[isosisko-78]

Minäkään en aio pyytää lastani hoitamaan mahdollisia pikkusisaruksia. Olen kuullut riittävän monta varoittavaa esimerkkiä. Roskien vienti ja muut kotihommat on ihan eri asia, niihin osallistuu jokainen. Vanhemmat hoitakoot lapset, ja yhdessä hoidetaan koti. Mutta jokainen tavallaan.

Ja ne varoittavat esimerkit ovat?
Huom, ei sitten mitään esimerkkejä ala-aste ikäisitä sisaruksista, jotka ovat hoitaneet nuorempia sisaruksiaan, vaan teini-ikäisistä/aikuisista.

 

[kerminen]

Minut yllätti se, miten elämä muuttui kakkosen myötä. Kuvittelin että siinä kaksi menee missä yksikin, mutta se oli ihan harhaluulo. Yhden lapsen kanssa on yleensä vähintään yksi käsipari per lapsi ja lomalla yleensä kaksi aikuista vastaan yksi lapsi, mutta kahden kanssa kaikki muuttuu. Yhtäkkiä sekä isällä että äidillä on oma lapsi eikä ole enää yhtään ylimääräistä käsiparia hoitamassa muita asioita. Tämä tekee sen, että kahden pienen kanssa on paljon vaikeampaa lähteä mihinkään kuin yhden kanssa. Samoin omaa aikaa jää kahden kanssa huomattavasti vähemmän kuin yhden, varsinkin alussa, kun isompi ja pienempi lapsi ovat vielä ihan eri vuorokausirytmeissä. En silti yhtään kadu toista lasta, päinvastoin, hän on parasta mitä voin kuvitella (esikoisen lisäksi tietysti

Jostain muuten luin, että eniten avioeroja tapahtuu silloin, kun toinen lapsi on n. vuoden ikäinen. Johtuu varmaan siitä, että tuo ensimmäinen vuosi voi olla aika rankka ja parisuhteelle jää usein tosi vähän aikaa.

Ja olisi tietysti mielenkiintoista kuulla, että miten kolmas lapsi muuttaa tätä kuviota. Muuttuuko elämä vielä kolmosen jälkeenkin kovasti? Ja katuuko joku kolmannen lapsen tekemistä?

 

[höpö höpö]

kahden kanssa, 3v ja 5kk menty jo ympäri maailmaa - emme elä sitku elämää vaan nytky elämää!!!

 

[ap.]

Kiitos vastauksista! Tässä kesän loma-aikana on tullut esille, että kahden suvun ainoa lapsenlapsi, ja lapsirakkaiden (lapsettomien) kummien ainoa kummilapsi saa aivan käsittämättömästi huomiota, ja tulevaisuudessa hän saa heiltä kyllä kaiken mitä keksii pyytää. Tuli mieleen, ettei lapsen kasvulle ja kehitykselle välttämättä ole hyvä olla aina huomion keskipiste. Toisaalta olin myös tosi yllättynyt, kun ystäväni, perheen ainoa lapsi, sanoi kiivaasti että toinen lapsi on pakko tehdä, koska ainona lapsena eläminen on niin rankkaa, jos vanhemmat on kunnianhimoisia; virheitä ei saa tehdä, kun ainoaan lapseen on panostettu niin paljon.

No joo, onhan tässä aikaa vielä tätä asiaa pähkiä..

 

[leenukka2]

Minulla on monta sisarusta. 50/60 luvulla maalla se oli hyvin yleistä. Rahaa meillä ei ollut koskaan, eikä uusia vaatteita, mutta ruokaa oli kyllä kaikille riittävästi. Isäni ja äitini ovat aina sanoneet, ettei suuri lapsilauma ole ollut koskaan taakka vaan siunaus. Kaikki pullat, hedelmät,myöhemmin karkit jne, jaettiin aina tasapuolisesti yhtä monta kpl jokaiselle. Jokainen meistä teki lapsena työtä perheen eteen kykynsä mukaan. Tehtiin heinätöitä, kasvimaan kitkentää, mustikoiden keräämistä, hoidimme toisiamme jne. Vanhemmat olivat niin fiksuja että tehtävät "myytiin" meille kehumalla, ei käskyttämällä. Ne pienet tehtävät kasvattivat, toivat itselle sellaisen ylpeyden ja onnistumisen tunteen, että minä olen jo iso, osaan tämän ja tämän. Mallia otettiin aina isommista sisaruksista. Isommat puolustivat aina pienempiä, kiusaamista meillä ei ollut, pieniä nahisteluita silloin tällöin tietysti.
Mikä parasta kaikki se lähensi ja sitoi meitä tiiviimmin yhteen.
Aikusenakin tapaamme useita kertoja vuodessa ja soittelemme keskenämme usein.
Itselläni on kaksi lasta, jo aikuisia. Heille pyrimme miehen kanssa siirtämään sitä samaa sisarusrakkautta ja tasapuolisuutta mitä molemmat olimme lapsuuskotonamme saaneet. Syvään juurtuneita tapoja on ollut vaikea muuttaa. En pysty vieläkään antamaan toiselle, jos en anna jotain samanarvoista toiselle .
Mielestäni nimenomaan vanhemmat vaikuttavat paljon sisarusten välisiin suhteisiin.

Jos teidän elämänne ja parisuhteenne mahdollistaa toisen lapsen ja hän olisi toivottu lisä perheeseenne, siitä vain, mutta älä tee sitä kaveriksi vanhemmalle.
Mielestäni jokaisen lapsen pitää saada kokea olevansa hyväksytty ja haluttu.

 

[Äiti-72 jatkaa]

Olen mielenkiinnolla seurannut keskustelua ja monia hyviä pointteja onkin tullut esiin. Olen myöskin miettinyt tuota samaa kuin ap - miten lapseen vaikuttaa se, että saa niin paljon jakamatonta huomiota osakseen? Onko se hyväksi vai pahaksi? Kenenkään kanssa ei tarvitse jakaa mitään ja isovanhemmat + kummit pitävät lasta todellakin kaiken keskipisteenä. Ihanaa tietysti, että on rakastavia ihmisiä ympärillä, mutta sitten toisaalta...

Mekin haluamme elää nytky elämää - tykkäämme matkustella perheenä, harrastaa kaikenlaista ja joskus käydä konserteissa/ulkona syömässä ihan vain kahdestaankin miehen kanssa. Tuntuu, että tässä vaiheessa toinen lapsi sekoittaisi elämää ehkä liikaakin. Ja tosiaan, nyt kun on vain se yksi lapsi, niin minusta ainoastaan TUNTUU tältä - enhän minä voi tietää, mikä se todellisuus olisi. Jotenkin kuitenkin päällimmäisenä on ajatus siitä, etten halua vielä kokeillakaan, mitä toinen lapsi tekisi tälle nyt vallitsevalle elämän tasapainolle ja parisuhteellemme. Ehkä joskus vielä ajatukset muuttuu ...Edellinen kirjoittaja ilmaisi mielestäni asian hienosti - toisen lapsen pitäisi olla toivottu lisä perheeseen.

 

[ap.]

Olen sitä mieltä, että vaikka toinen lapsi tehdäänkin järkiperustein, ei se millään lailla vähennä lasta kohtaan tuntemaamme rakkauden määrää. Eihän vähentänyt esikoisenkaan kohdalla. Lapsen hankintaan johtavat syyt on omalla kohdallani aina itsekkäät, enkä edes yritä tässä teeskennellä muuta. Lapsen kannalta on ihan sama, onko syntynyt siksi, että vanhemmat haluavat lapsen, tai sen lisäksi siksi, että näillä molemmilla lapsilla on turvaa ja seuraa toisistaan.

 

[hyviä syitä]

se minkätakia sitä muksua aletaan alunalkujaan tekemään on sinäänsä samantekevä. Pääasiahan on että rakastaa lasta sen syntymän jälkeen.
Minulla on isoveli , mutta en juuri ole häneen yhteydessä. Asutaan kaukana, paljon ikäeroa, erilainen ajatusmaailma tms. mutta onhan se mukava tietää että hän on olemassa ja välillä pitää yhteyttä näin aikuisena.
Meillä ajatuksen kakkosesta antoi esikoinen pyytäessään siskoa tai veljeä.