Kadun lapsen saantia,elämä on jatkuvaa vaatimusta

Ehkä jotkut asettaa liian kovia vaatimuksia itselleen, siksi väsyvät ja ovatkin kyvyttömiä antamaan kaikkein tärkeimpia asioita lapselleen. Täytyyhän sitä syödä ja siivota vaikka ei olisi lapsiakaan. Jos on aiemminkin syönyt kohtuullisen terveellisesti eikä ihan sikolätiksi päästänyt kotiaan, ei lasten myötä näihin asioihin tarvitse tehdä mitään muutoksia. Jos on aiemmin syönyt pelkästään eineksiä ja pikaruokaa, toki sen suhteen täytyy vähän tsempata, mutta sen voi ajatella panostuksena omaankin hyvinvointiinsa. Eikä lapset mene rikki, vaikka välillä haettaisiinkin entiseen tapaan pitsat tai hampurilaiset.

Tuota vieraus-/samuusteemaa olen joskus vähän miettinyt. Minua kyllä vanhemmuudessa auttaa se, että koen lapseni melko samankaltaiseksi, siis luonteenpiirteiltään. Muistan myös omasta lapsuudestani paljon asioita, paitsi konkreettisia tapahtumia, myös sitä miltä mikäkin asia tuntui. Siis millaista oli olla lapsi. Tämän vuoksi koen ymmärtäväni lasta hyvin ja hyväksyn hänen tunteensa, myös negatiiviset. En hermostu lapsen kiukusta ja harmista, kuten tuntuu melko monille vanhemmille käyvän, vaan pystyn suhtautumaan niihin tyynesti ja ymmärtäen.

Lapsen asemaan samaistuminen tuntuu olevan monille vaikeaa, kiukku otetaan vain kapinointina vanhempia vastaan, joten se ahdistaa ja se yritetään karsia pois. Sille ei voi mitään, jos ei omasta lapsuudestaan enää mitään muista, mutta kai ilman muistikuviakin voi koittaa miettiä, miltä tuntuu, kun ei ole tasa-arvoinen muiden perheenjäsenten kanssa vaan alisteinen muiden päätöksille, joita ei voi edes ymmärtää. Tottakai se harmittaa, jos yhtään omaa tahtoa on. Vanhempien onkin tärkeää perustella päätöksensä ja välttää mielivaltaa, eikä lapsen kiukuttelusta kannata hermostua. Se on aivan luonnollista ja vähenee sitä mukaa, kun lapsi alkaa itsekin ymmärtää syyt vanhempien päätöksille. Toinen tie on alistaa lapsen tahto vanhempien taskuun, jota en tietenkään missään tapauksessa suosittelisi eikä sillä tavalla ikinä saavuteta tasapainoista ihmissuhdetta vanhempien ja lasten välillä. Eikä lapsia niin helposti alisteta, ainakaan laillisen keinoin, joten keskusteleva ja lapsen tunteita kunnioittava tie on sitä paitsi todennäköisesti nopeampi ja varmempi tapa.

Hmm... eksyin vähän aiheesta. Enkä oikeastaan ole varma, päteekö ajatukseni kaikkiin lapsiin, sillä usein kuulee myös väitettävän, että jopa perustelemattomat rajat luo turvaa ja pieni lapsi niitä kaipaa. Mutta itse en lapsena ainakaan näin kokenut, vaan kaikenlainen mielivalta (eli aikuisten päätökset, joita en ymmärtänyt/joita ei perusteltu) sekä kuulematta jääminen tuntui ainoastaan hirvittävän epäreilulta ja kasvatti kapinahenkeä. Ehkä jotkut lapset silti hyväksyy rajat sen enempää miettimättä, mutta omalla lapsellani perustelu ja keskustelu on ollut oikea keino saada yhteistyöstä sujuvaa ja kaikkien osapuolten kiukku ja harmi minimoitua. Minun olisi kyllä tosi vaikea kasvattaa lasta, joka ei ole kiinnostunut kuuntelemaan ja keskustelemaan, vaan kaahottaisi vaan ympäriinsä pää kolmantena jalkana mitään sen pidempää miettimättä. Joten kai tämä siihen samankaltaisuuteen palautui kuitenkin. Onneksi biologiset lapset ovat useimmiten luonteenpiirteiltään edes suurinpiirteen samantapaisia kuin vanhempansa.

 

^järkipuhetta!

 

lapsesi. jos ruoka on pahaa, voi poistua pöydästä ja tulla seúraavaan ruokailuun, jos kiukutellaan, että halutaan jotain, sano, että kiukuttelemalla et saa mitään. toista niin kauan, että menee perille, älä palvele, opeta omatoimisiksi. jos lapsi o rasittava ja vinkuu, on sillä nälkä/jano/kylmä/märkä vaippa/ väsy. jos nämä asiat kunnossa, niin laita toiseen huoneesee rauhoittumaan kunnes osaa käyttäytyä. (tietty riippuu lpapsen iästä).
ei äitiys tarkoita orjuutta eikä sylkykuppina oloa. kun olet kasvattanut lapssei ok, nautit heistä aivan eri tavalla.

ihmiset kehuvat, kuinka olet onnistuut kasvatuksessa ja inua kutsutaan kylään kun ei tarvitse pelätä huonosti käyttäytyviä ipanoita.

jos arki tuntuu noin raskaalta, voit olla masentunut tai lapsesi erityinen. hae apua neuvolasta/terveyskeskuksesta.

elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.

 

Eikö lapsissa ole mitään hyvää? Miksi lapsia sitten tehdään? Suurin osa ihmiskunnasta kuitenkin valitsee tehdä lapsen sen sijaan että haluaisi jäädä lapsettomaksi. Ja moni haluaa vielä enemmän kuin sen yhden. Miksiköhän näin on? Kuulostaa suorastaan järjenvastaiselta että ihmiset haluavat vaikeuttaa elämäänsä ja luopua mukavuuksista.

Aika moni saa lapsen puolivahingossa tai on epärealistisia oletuksia siitä, millaista se elämä lapsen jälkeen on. Sitten kun totuus valkenee, että ns. oma elämä on ohi niin saattaahan sitä katua. Myöhäistä tietenkin, mutta kuitenkin.

 

[QUOTE="M33";30219333]Sinulta ja muutamalta muulta kirjoittajalta jää huomiotta, että tätä palstaa luetaan paljon enemmän kuin mitä tänne kirjoitetaan. Lukijoiden joukossa on paljon sellaisia, jotka vasta miettivät, haluavatko he hankkia lapsia vai eivät. Vaikka jotkut kommentit olisivat hyödyttömiä ketjun aloittajalle, ne voivat saada lukijan ymmärtämään, että lapsia ei tosiaan ole mikään pakko hankkia ja että vaihtohdot lapsiperhearjelle ovat erittäin hyviä.[/QUOTE]

Ohhoh. Sulla ja miesykkösellä on yhteistä ainakin suuruudenhulluus - ihan kuin joku random nettisurffailija tekisi loppuelämäänsä koskevia päätöksiä kun lukee täältä, että lapsia ei olekaan pakko hankkia. Lapsiluku per perhe on Suomessa jo valmiiksi sen verran pieni, että mahdollisuus on tainnut tulla mieleen ilman palstaakin

 

Kun hän kasvaa hän kietoo kätensä kaulallesi, painaa poskensa sinua vasten.
Hän rakastaa sinua, vilpittömästi, vain koska olet hänen vanhempansa.

Hah! Lapsen rakkaus on kaikista vilpillisintä mahdollista rakkautta. Lapsen elämä kun on täysin kiinni vanhemman hoivasta, niin lapsen on "pakko" rakastaa vanhempaansa. Toisinsanoen, pakko näyttää rakastavalta, jotta vanhempi kiintyisi lapseen enemmän ja hoivaisi sitä, eikä jättäisi kuolemaan. Ihan silkkaa biologiaa, jolla on varmistettu jälkeläisten henkiinjäämistä. Samalla lailla hyväksikäyttävän alkoholistin lapsi "rakastaa" vanhempaansa, eli toisinsanoen on vanhemmasta riippuvainen ja yrittää parhaansa mukaan näyttää vanhemmalle rakkautta saadakseen hoivaa. En vaan millään voi pitää tuollaista pakkorakkautta vilpittömänä - vilpitön rakkaus on sitä, kun rakastaa ja välittää toisesta vapaaehtoisesti.

Ilmiö on vähän sama kuin ns. tukholmasyndroomassa, jossa ihminen kiintyy pahoinpitelijäänsä joka pitää häntä panttivankina. Hänen elämänsä kun on kiinni siitä, antaako pahoinpitelijä hänen elää, jolloin biologinen suojamekanismi saa uhrin näyttämään kiintymystä, pienentääkseen tappamisen mahdollisuutta.

 

Ehkä jotkut asettaa liian kovia vaatimuksia itselleen, siksi väsyvät ja ovatkin kyvyttömiä antamaan kaikkein tärkeimpia asioita lapselleen. Täytyyhän sitä syödä ja siivota vaikka ei olisi lapsiakaan. Jos on aiemminkin syönyt kohtuullisen terveellisesti eikä ihan sikolätiksi päästänyt kotiaan, ei lasten myötä näihin asioihin tarvitse tehdä mitään muutoksia.

Nyt murjaisit päivän vitsin. Väitätkö tosissasi, että lapsettomassa ja lapsiperheessä on kotitöitä saman verran? Lapset eivät lisää yhtään siivoamisen tarvetta, eivät tuota yhtään lisää pyykkiä ja tiskiä, eivätkä ole huomattavasti vaativampia terveellisen ravinnon suhteen? Lapsiperheessäkin riittää että imuroi kerran viikossa ja pesee viikottain pari koneellista pyykkiä ja pyöräyttää kerran astianpesukoneen? Kukaan ei levittele leluja ympäriinsä ja syöminenkin sujuu ilman sotkua?

Minkä ihmeen takia lapsiperheen vanhemmat sitten niin usein valittaa kotitöiden raskaudesta, jos heilläkin niihin menee maksimissaan vartti päivässä ja ehkä yhteensä tunti viikonloppuisin, niinkuin minulla lapsettomana? Ja lapsetkin syö ilomielin aamulla terveellisen rahkapurkkiaamiaisen, sen kun tunkee purnukan käteen ja antaa syödä?

Melkisia tyhjän valittajia sitten ne, jotka menee valehtelemaan että pyykkiä pitää pestä joka päivä ja lapset muka sotkee ja ihan niinkuin niillä jotain leluja vielä olisi...

 

En allekirjoita äidin blogin sanomaa kaikkivoivasta ja ihmeellisestä äidinrakkaudesta, saati sitten isänrakkaudesta.

Asia on tabu, mutta kyllä osa vanhemmista katuu lapsiaan ja vielä suurempi osa katuu joskus hetkittäin.
Tuo asia ei silti poista rakkautta ja halua huolehtia jälkeläisestään, vaikka (hetkittäin) katuisikin.

Itse en ole toistaiseksi koskaan nähnyt lapsessa itseäni, en omia piirteitäni.
Viimeksi tänään katsoin häntä ja tunsin oloni oudoksi ja mietin "kuka tuo ihminen on?", näyttää ja tuntuu vieraalta.
Ei nuo tunteet rakkautta poista, älytön hoivavietti on ollut lapsen syntymästä saakka.

Isällä ei aina todellakaan herää mitään tunteita lastansa kohtaan. Joskus jopa vihaa ja raivoa vain.
Minusta näistä asioista pitäisi puhua avoimemmin, kuitenkin olemassa olevia asioita, jotka saattavat helpottaa puhumalla.

Kaikki ei myöskään tunne rakkautta tai hoivaviettiä. Tämänhän pitäisi olla itsestäänselvyys, kun tietää kuinka paljon maailmassa on hylättyjä, laiminlyötyjä, pahoinpideltyjä ja jopa tapettuja lapsia. Miksi sitä ei saa sanoa ääneen: kaikilla ei niitä tunteita vaan tule, koskaan. Se on todella ikävää, mutta on jo askel eteenpäin jos vanhempi sen itse tunnistaa ja toimii sitten niin, että lapsi saisi paremman ja oikeasti rakastavan kodin. Siihen pitäisi kannustaa enemmän, eikä pitää sitä tabuna ja vaieta ongelmaa kuoliaaksi.

 

[QUOTE="Realisti";30219760]Nyt murjaisit päivän vitsin. Väitätkö tosissasi, että lapsettomassa ja lapsiperheessä on kotitöitä saman verran? Lapset eivät lisää yhtään siivoamisen tarvetta, eivät tuota yhtään lisää pyykkiä ja tiskiä, eivätkä ole huomattavasti vaativampia terveellisen ravinnon suhteen? Lapsiperheessäkin riittää että imuroi kerran viikossa ja pesee viikottain pari koneellista pyykkiä ja pyöräyttää kerran astianpesukoneen? Kukaan ei levittele leluja ympäriinsä ja syöminenkin sujuu ilman sotkua?

Minkä ihmeen takia lapsiperheen vanhemmat sitten niin usein valittaa kotitöiden raskaudesta, jos heilläkin niihin menee maksimissaan vartti päivässä ja ehkä yhteensä tunti viikonloppuisin, niinkuin minulla lapsettomana? Ja lapsetkin syö ilomielin aamulla terveellisen rahkapurkkiaamiaisen, sen kun tunkee purnukan käteen ja antaa syödä?

Melkisia tyhjän valittajia sitten ne, jotka menee valehtelemaan että pyykkiä pitää pestä joka päivä ja lapset muka sotkee ja ihan niinkuin niillä jotain leluja vielä olisi...[/QUOTE]

Ei minusta mitään merkittävää eroa ole. Lapsen vaatteet on pieniä, ei ne kovin paljon pyykkimäärää lisää. Keskimäärin viikossa tarvitsee pyykkiä pestä 2 kertaa, tiskikone pyörii suurinpiirtein yhtä usein. Lapsen osuus näistä on pienempi kuin meidän aikuisten, joten ei hän "tuota" edes yhtä extrakoneellista sen enempää pyykkiä kuin tiskiäkään viikossa. Imuroida ei tarvitse aiempaa enempää, tosin meillä on koira joka tuottaa huomattavasti lasta enemmän roskaa ja karvaa lattialle, joten tarvitsee joka tapauksessa päivittäin suurimmat lakaista, jotta on ei ole mustia karvakasoja nurkissa. Koirasta tosin on se ilo, että se puolestaan imuroi lattialta lapselta tippuneen ruuan (siis joskus taaperovaiheessa, ei lapsi nykyään syödessään juuri ruokaa tiputtele).

Terveellisen ruuan suhteen lapsi ei mielestäni ole sen vaativampi, en tosin ole mikään terveysintoilija, vaan ihan perusruoka käy lapselle ja aikuisille. Silloin kun lapsi oli pieni, hän söi usein kaupan purkkiruokaa. Myös yli vuoden ikäisenä, jos itse söimme sellaista ruokaa, joka ei olisi lapselle maistunut (esim. pihvit tai kovin mausteinen ruoka) tai olisi ollut turhan epäterveellistä. Mutta nykyään saa kiinalaista tai hampurilaisaterian silloin kun me aikuisetkin sellaista syödään. Pääosin kuitenkin syödään tavallista kotiruokaa, kuten myös ennen lasta, joten aivan hyvällä omatunnolla annan lapsen syödä jotain pikaruokaa pari kertaa kuussa.

Levällään olevat lelut ei minua häiritse, tarvittaessa ne kyllä kerää laatikkoihinsa alle 10 minuutissa. Tietysti lapsikin sen osaa tehdä, mutta jos haluan nopeasti siistiä osallistun siihen myös itse. Päivittäin ei niitä kuitenkaan siivota.

Voishan sitä enemmänkin pingottaa, mutta näin kaikki voi hyvin, joten miksi tavoitellla täydellisyyttä. Mutta varmasti monilla on niin kovat vaatimukset, että lapsiperhearki tuntuu juuri niiden takia raskaalta. Jos jaksaa ilomielin väsätä vauvan soseet itse, imuroida ja pestä lattian joka päivä ja tehdä aina alusta alkaen tarkalleen kaikki terveysnäkökohdat huomioivaa ruokaa, niin mikäs siinä. Mutta siinä ei minusta ole mitään järkeä, jos näiden itse asettamiensa vaatimusten takia uupuu eikä pystykään antamaan lapsille kaikista tärkeimpiä asioita eli rakkautta ja huomiota. Kaikkien perheenjäsenten henkinen hyvinvointi on vähintään yhtä tärkeää, se ei saa jäädä ulkoisten vaatimusten jalkoihin.

 

Ymmärrän ap:ta siinä että lapsen kasvatuksesta on tehty melkoinen ryppyotsainen esterata Suomessa. Ainut plussa on mielestäni se että lapselle pitää olla rakastava, tämä maa on sen verran kylmä että se tulee tarpeeseen. Mutta noin muuten se kuulostaa aika stressaavalle näin lapsettomasta.

Enkä nyt tarkoita televisiolla kasvatusta, mutta "relaamista" eli läsnäoloa enemmän kuin "aktiviteettisarjoja". Elämässä ei tarvitse tapahtua koko ajan jotain konkreettista.

 

Ymmärrän ap:ta siinä että lapsen kasvatuksesta on tehty melkoinen ryppyotsainen esterata Suomessa. Ainut plussa on mielestäni se että lapselle pitää olla rakastava, tämä maa on sen verran kylmä että se tulee tarpeeseen. Mutta noin muuten se kuulostaa aika stressaavalle näin lapsettomasta.

Enkä nyt tarkoita televisiolla kasvatusta, mutta "relaamista" eli läsnäoloa enemmän kuin "aktiviteettisarjoja". Elämässä ei tarvitse tapahtua koko ajan jotain konkreettista.

Iso kysymys on: minkälainen vanhempi haluat olla, mitä tarjottavaa sinulla on.

Jos lähtökohta on se, ettei minussa ole mitään hyvää, kokee, ettei ole mitään annettavaa.

Vanhempana olo on vaativaa, mutta ei mitään se ihmeellisempää kuin eläminen lapsen kanssa.

Se kainalo johon voi tulla, se hetki kun yhdessä ihmetellään mihin ne muuttolinnut menee.. Tai ollaan kalassa, käydään metsässä...ollaan saunassa ja lauletaan jaakkokultaaaaaa...

Siksi olen surullinen, että lapsia kohtaan olla kylmiä ja jätetään heidät yksin.

Yksinkertaine kuva vanhemmuudesta on se, että kun minä lapsena kaadun, tulle äiti tai isä joka suutelee kipuni pois.

 

Iso kysymys on: minkälainen vanhempi haluat olla, mitä tarjottavaa sinulla on.

Jos lähtökohta on se, ettei minussa ole mitään hyvää, kokee, ettei ole mitään annettavaa.

Vanhempana olo on vaativaa, mutta ei mitään se ihmeellisempää kuin eläminen lapsen kanssa.

Se kainalo johon voi tulla, se hetki kun yhdessä ihmetellään mihin ne muuttolinnut menee.. Tai ollaan kalassa, käydään metsässä...ollaan saunassa ja lauletaan jaakkokultaaaaaa...

Siksi olen surullinen, että lapsia kohtaan olla kylmiä ja jätetään heidät yksin.

Yksinkertaine kuva vanhemmuudesta on se, että kun minä lapsena kaadun, tulle äiti tai isä joka suutelee kipuni pois.

Totta, juuri näin. Isoimmiksi vioiksi näen yhtäältä liian suorittamisen hetken sijaan ja toisaalta liian itsenäisyyden ja järkevyyden vaatimisen riippuvuuden, turvan ja mielikuvien sijaan. Jos kasvatamme lapsistamme mielikuvituksettomia, siis itse asiassa ei-ihmisiä, löytyy se varmasti edestä.

Aikuisetkin tarvitsevat myyttejä ja haaveita, lapset vielä paljon enemmän. Psykopaatin ja narsistin keskeinen tunnusmerkki on kyvyttömyys olla "pehmeä", savea.

 

Ole mies1. Ole lapseton mies. Anna ohjeita naisena olemisesta ja vanhempana olemisesta.

Kukapa olisi parempi neuvomaan.

 

Ole mies1. Ole lapseton mies. Anna ohjeita naisena olemisesta ja vanhempana olemisesta.

Kukapa olisi parempi neuvomaan.

No, sanotaan että tunnen hieman näitä aiheita.

 

Taas kerran huonoakin huonompi provo. YRITTÄKÄÄ EDES !!

Eikös taas tähänkin ketjuun pitänyt ilmestyä yksi provonhuutelija. Painu sinne, minne auringon valo ei ulotu.

 

No, sanotaan että tunnen hieman näitä aiheita.

Et ole asiantuntija, etkä pätevä neuvomaan muita, kun et ole itse näitä asioita kokenut.

 

No, sanotaan että tunnen hieman näitä aiheita.

Ihminen joka olet ennen lastesi syntymää, olet sitä myös syntymän jälkeen. Ainut asia mikä muuttuu on se, että menettämisen pelko muuttuu todelliseksi.

Kun on lapsi, ymmärrät, että kaikki millä on merkitystä elämässä on lapsessa ja puolisossa. Jos tapahtuu jotakin, aikuinen kantaa oman surunsa lisäksi lapsen surua.

Ajatus siitä, miten lapset voivat perheessä saa minut takemään parhaani suhteessa.
En väitä ettenkö voisi erota, eroaisin, jos onni on vaarassa.
Vain onnella on merkitystä, että kaikki ovat onnellisia..

Ja sitä ollaankin miehen ja naisen roolissa

Mikään ei ole yksittäinen asia..kaikki ovat sidoksissa toisiinsa ja reagoivat toistensa reagointiin.
Syy - ja seuraus.

 

Tämän takia mie en tee lapsia paljon mukavampaa mennä ja tehdä omia juttua ja käyttää omat rahat miten haluaa. Onneks kukaan ei pakota lisääntymään.

 

Ei minusta mitään merkittävää eroa ole [kotitöiden määrässä].

Osaatko sitten sanoa, miksi niin moni lapsiperheellinen valittaa että kotitöihin menee niin paljon aikaa, jos tuo kerran on totta? Kenenkään lapsettoman en ole koskaan kuullut valittavan kotitöiden määrästä, lapsiperheellisten sitäkin enemmän. Osaankin sitten jatkossa sanoa näille valittajille että älä valehtele, ei lapsi mitään vaikuta kotitöihin...

Kannattaisi muutes myös muistaa, että se lapsi ei ole pieni kovin pitkään. Katsotaan sitten kun se on 10 tai 15 vuotias että lisääntyykö pyykin ja tiskin määrä ja voiko sitä elättää pelkillä pilttipurkeilla .

 

[QUOTE="hey";30220135]Tämän takia mie en tee lapsia paljon mukavampaa mennä ja tehdä omia juttua ja käyttää omat rahat miten haluaa. Onneks kukaan ei pakota lisääntymään.[/QUOTE]

Kyllä. Pysy päätöksessäsi, jos koet ettet siihen vastuuseen ole valmis.

Tosin en ollut minäkään valmis. Vielä kun nyytti oli rinnoillani ihmettelin ajattelin että nyt tämä on peruuttamatonta.

En edes rakastanut minuutin ikäistä lastani..olin vaan niin väsynyt.

Yöllä, kaksi tuntia syntymästä älysin että hän on minun vaiton, arvokas lapseni.


Hän on opettanut minulle tärkeimmät asiat elämässä. Olen kiitollinen hänestä ja iloinen siitä, että sain vahinkolapsen.

Hän oli vahinko, paras ikinä.
Ja elämä sitten opettikin kovalla kädellä, ettei ihminen ole päättämässä elämästä, eikä kuolemasta.

Vanhemmuus ei minulle ole itsestäänselvyys.


Arvostan päätöstäsi.

 

[QUOTE="Realisti";30220137]Osaatko sitten sanoa, miksi niin moni lapsiperheellinen valittaa että kotitöihin menee niin paljon aikaa, jos tuo kerran on totta? Kenenkään lapsettoman en ole koskaan kuullut valittavan kotitöiden määrästä, lapsiperheellisten sitäkin enemmän. Osaankin sitten jatkossa sanoa näille valittajille että älä valehtele, ei lapsi mitään vaikuta kotitöihin...

Kannattaisi muutes myös muistaa, että se lapsi ei ole pieni kovin pitkään. Katsotaan sitten kun se on 10 tai 15 vuotias että lisääntyykö pyykin ja tiskin määrä ja voiko sitä elättää pelkillä pilttipurkeilla .[/QUOTE]

Sanoinhan jo, että uskon monilla olevan ylisuuret vaatimukset noiden kotitöiden osalta. Ja siisteysintoilijoilla on sopeutumista siihen, ettei koti pienten lasten kanssa millään pysy jatkuvasti järjestyksessä, vaan leluja tosiaan leviää sinne sun tänne. Toisaalta jos lähtötilanne on ollut sellainen, että eletään vaan eineksillä ja pikaruualla, on muutos tietysti suurempi. Itse tein kotiruokaa myös sinkkuna opiskelijana, silloin lähinnä kustannussyistä.

Eikä varmasti asiat vaikeudu lapsen kasvamisen myötä, sillä isommat lapset voivat tehdä osansa kotitöistä. Ja pienemmätkin voivat ainakin omat lelunsa siivota. Olen ollut toistaiseksi melko lepsu, mutta aikomuksena ei ole teiniä passata, ei varsinkaan, jos kotityöt alkaa tuntumaan itsestä rankoilta.

Minä olen kuullut kavereilta monenlaista valitusta lapsiperhearkeen liittyen, mutta en kyllä kotitöistä, joten oikeasti en usko niiden olevan suuri ongelma tavallisissa 1-2 lapsen perheissä. Kaverini eivät kyllä olekaan siivousfriikkejä tai terveysintoilijoita, joten varmaankin ottavat nämä asiat yhtä rennosti kuin minäkin.

 

Muista: huumorin kautta!

Reklamaatio Haikaralle | Vanhemmuus | yle.fi

 

M33 onko sun elämäntehtävä olla kyynisyyden, negatiivisuuden, epäempaattisuuden puolestapuhuja? Terapia voisi tehdä hyvää. Tämä kommentti siis ihan kaikella hyvällä kun mietin vaan oonko ollut yhdessäkään ketjussa jossa m33 olisi sanonut mitään kivaa, inhimillistä, arvostelematonta. Mielipiteitä tietty saa olla ja ihmiset on erilaisia mutta jotenkin ikävää kun yksi
on koko ajan niin kuin m33 nyt tapaa olla.

 

[QUOTE="Realisti";30220137]Osaatko sitten sanoa, miksi niin moni lapsiperheellinen valittaa että kotitöihin menee niin paljon aikaa, jos tuo kerran on totta? Kenenkään lapsettoman en ole koskaan kuullut valittavan kotitöiden määrästä, lapsiperheellisten sitäkin enemmän. Osaankin sitten jatkossa sanoa näille valittajille että älä valehtele, ei lapsi mitään vaikuta kotitöihin...

Kannattaisi muutes myös muistaa, että se lapsi ei ole pieni kovin pitkään. Katsotaan sitten kun se on 10 tai 15 vuotias että lisääntyykö pyykin ja tiskin määrä ja voiko sitä elättää pelkillä pilttipurkeilla .[/QUOTE]

Kotitöiden määrä kasvaa kyllä jonkin verran, mutta samaan aikaan niihin käytettävissä oleva aika pienenee - tämä ajan uudelleen jako lienee merkittävämpi syy. Koska aika usein lapsiperheessä myös jätetään vähemmän tärkeitä kotitöitä väliin - se joka aiemmin pesi vuosittain kaikki kaapit ja imuroi katon, skippaa tällaiset turhat hommat lasten tultua kuvioihin. Myös toleranssi lievään epäjärjestykseen usein lisääntyy. Eli lapsiperheessä ei enää tehdä kaikkia kotitöitä, mitä ehkä tehtiin ennen lapsia.

 

Tämä kommentti siis ihan kaikella hyvällä kun mietin vaan oonko ollut yhdessäkään ketjussa jossa m33 olisi sanonut mitään kivaa, inhimillistä, arvostelematonta.

Voi ei, toivottavasti en ole kovasti pahoittanut mieltäsi sanomisillani. En kyllä allekirjoita arviotasi ollenkaan. Minusta kantani ovat hyvin inhimillisiä, ja kyynisyydestä minua ei kyllä saa kiinni. Kirjoitustyylini ei ole kovin tunteellinen enkä ole arvoiltani pronatalistinen, mutta älä sekoita järkiperäisyyttä kyynisyyteen.