U
"Uskomatonta"
Vieras
Ihan sitten totaalista pään purkua tiedossa. Kiitos jo etukäteen niille, jotka jaksoivat lukea ja sitä kautta eehkä ymmärtää edes hieman.
Olen 32- vuotias, mieheni on 47-vuotias. Meillä siis reipas ikäero. Se ei ole haitannut meitä, eikä ajatukseen totuttuaan muitakaan. Itse olen sitä mieltä, ettei se ikäero sano mitään. Mutta, kuinkas sitten kävikään... Tämän jälkeen tutut saattavat tunnistaa, mutta se ei haittaa, sillä ehkä se olisi hyväkin. Tietäisivät todelliset ajatukseni.
Mieheni sairastui reilu vuosi sitten sairauteen joka tässä vaiheessa sairautta on vienyt hänen muistinsa, ja kävely todella huonoa, kaatuilee jne. Päivittäin kaatumisia, kymmeniä horjahduksia, häntä pitää taluttaa. Hän on ihan sekaisin asioista, ei muista 5 min takaisia asioita, välillä ei muista lapsemme tai lemmikkimme nimeä... Minut vielä aina muistanut. Tässä vain pieni otanta siitä, mikä on tilanne. Pärjään hänen kanssaan kotona, vuoteen hän ei ole töissä ollut, eikä mene.
Mutta se, että nyt 32-vuotiaana naisena, pienen lapsen äitinä joudun alkaa miettimään miehelleni laitoshoitopaikkaa. Se jos mikä on ihan hirveää. Kukaan ei tiedä mitä koen juuri nyt. Se oma rakkaani, jota olen jo kauan rakastanut on siinä kunnossa, että tulevaisuutemme alkaa olemaan vaakalaudalla. Hän joutunee laitokseen ainakin ajoittain ja jossain vaiheessa lähitulevaisuutta kokonaan. Minä, nuori nainen käyn katsomassa häntä. Voin vain kuvitella kuinka hän tulee käytävällä vastaan rollaattorin kanssa ja olisi lähdössä mukaani. Tuntuu niin pahalta. Joudun sysäämään hänen muiden hoitoon, koska vaikka kuinka yrittäisin, en tule kauaa pystymään häntä yksin hoitamaan. Tilanne etenee jatkuvasti ja sairaus vie häntä heikommaksi. Mutta, kauanko hän on sitten laitoshoidossa, sitä ei tiedä kukaan. Kukaan ei tiedä mistä edes on kyse. Pianko hän jo makaa vain sängyssä vihanneksena? Joudun hylkäämään rakastamani miehen ja kerta toisensa jälkeen jättämään hänet laitokseen, katsomaan kun hän katsoo meitä kun lapsen kanssa poistumme paikalta. Miltä hänestä tuntuu, minusta ainakin äärettömän pahalta.
En olisi ikinä kuvitellut, että minä nuori ihminen joudun tekemään tällaisia päätöksiä. Jatkuuko elämäni millaisena, tai millaisena meidän elämämme jatkuu. Kaikki onnellisuus ja yhdessä elämisen ihanuus on jo takana. Arki on taistelua tulevaa vastaan. Minulla piti olla hänen kanssaan vielä vuosia jäljellä ja jos tarkoiutus olisi ollut että kaikki loppuu syystä tai toisesta aiemmin, niin ei kai näin?
Olen 32- vuotias, mieheni on 47-vuotias. Meillä siis reipas ikäero. Se ei ole haitannut meitä, eikä ajatukseen totuttuaan muitakaan. Itse olen sitä mieltä, ettei se ikäero sano mitään. Mutta, kuinkas sitten kävikään... Tämän jälkeen tutut saattavat tunnistaa, mutta se ei haittaa, sillä ehkä se olisi hyväkin. Tietäisivät todelliset ajatukseni.
Mieheni sairastui reilu vuosi sitten sairauteen joka tässä vaiheessa sairautta on vienyt hänen muistinsa, ja kävely todella huonoa, kaatuilee jne. Päivittäin kaatumisia, kymmeniä horjahduksia, häntä pitää taluttaa. Hän on ihan sekaisin asioista, ei muista 5 min takaisia asioita, välillä ei muista lapsemme tai lemmikkimme nimeä... Minut vielä aina muistanut. Tässä vain pieni otanta siitä, mikä on tilanne. Pärjään hänen kanssaan kotona, vuoteen hän ei ole töissä ollut, eikä mene.
Mutta se, että nyt 32-vuotiaana naisena, pienen lapsen äitinä joudun alkaa miettimään miehelleni laitoshoitopaikkaa. Se jos mikä on ihan hirveää. Kukaan ei tiedä mitä koen juuri nyt. Se oma rakkaani, jota olen jo kauan rakastanut on siinä kunnossa, että tulevaisuutemme alkaa olemaan vaakalaudalla. Hän joutunee laitokseen ainakin ajoittain ja jossain vaiheessa lähitulevaisuutta kokonaan. Minä, nuori nainen käyn katsomassa häntä. Voin vain kuvitella kuinka hän tulee käytävällä vastaan rollaattorin kanssa ja olisi lähdössä mukaani. Tuntuu niin pahalta. Joudun sysäämään hänen muiden hoitoon, koska vaikka kuinka yrittäisin, en tule kauaa pystymään häntä yksin hoitamaan. Tilanne etenee jatkuvasti ja sairaus vie häntä heikommaksi. Mutta, kauanko hän on sitten laitoshoidossa, sitä ei tiedä kukaan. Kukaan ei tiedä mistä edes on kyse. Pianko hän jo makaa vain sängyssä vihanneksena? Joudun hylkäämään rakastamani miehen ja kerta toisensa jälkeen jättämään hänet laitokseen, katsomaan kun hän katsoo meitä kun lapsen kanssa poistumme paikalta. Miltä hänestä tuntuu, minusta ainakin äärettömän pahalta.
En olisi ikinä kuvitellut, että minä nuori ihminen joudun tekemään tällaisia päätöksiä. Jatkuuko elämäni millaisena, tai millaisena meidän elämämme jatkuu. Kaikki onnellisuus ja yhdessä elämisen ihanuus on jo takana. Arki on taistelua tulevaa vastaan. Minulla piti olla hänen kanssaan vielä vuosia jäljellä ja jos tarkoiutus olisi ollut että kaikki loppuu syystä tai toisesta aiemmin, niin ei kai näin?