Jos saisit tietää lapsesi olevan vammainen?

Haluaisin kertoa oman tarinani ja osoittaa eli kaikesta selviää.

Olen itse syntynyt keskosena, muistaakseni rv27 ja painoin kilon. Minulla oli myös kaksonen, joka myöhemmin kuoli kätkytkuolemaan. Äitini oli tällöin 20-vuotias ja isosiskoni hän oli saanut minun ikäisenäni, eli 19-vuotiaana. Elin ensimmäiset kuukaudet sairaalassa ja myöhemmin lastenlinnassa osastojaksoilla ja niin eteenpäin. Minulla diagnosoitiin melko vaikea Cp-vamma(celebral palsy), jonka takia tarvitsin jatkuvasti erityistukea. En osannut istua, käyttää käsiäni tai puhua. Liikuin vetämällä itseäni lattialla käsien varassa. Ennuste oli, että en koskaan kävele, puhu kunnolla tai tule pärjäämään itse. Äidilleni jopa ehdotettiin että minut luovutettaisiin laitokseen.

Äitini kuitenkin päätti että selviämme yhdessä ja hänen ansiostaan olen tässä, terveenä ja omatoimisena. Matka on ollut rankka. Mutta nyt asun yksin kissan kanssa, harrastan urheilua kilpatasolla, olen hakemassa jatko-opiskelemaan ja elämä on kaikinpuolin mallillaan. Nyt kun olen saman ikäinen ku äitini oli saadessaan minut, olen alkanut miettiä myös millaista olisi olla äiti. Kaikista rajoitteista huolimatta perheenperustaminen on aina ollut minulle itsestäänselvää.
Haluan tässä myös kiittää ihanaa äitiäni, jonka poissamenosta tulee pian kuluneeksi 3 vuotta. Kiitos äiti. Kiitos että uskoit minuun.

Elämäni varrella olen kokenut paljon surua sitä, miten mustavalkoinen maailma on ja miten tietämätön ihmismieli voikaan olla. Kun kortit jaetaan niillä on pärjättävä ja on ikävää, että on myös ihmisiä jotka ajattelevat vammaisuuden olevan henkilön oma syy tai kohtuuton rasite. Olen kuitenkin huomannut että tällainen vieroksuva käytös johtuu tietämättömyydestä. tiedän, että ainakin tulevat lapseni näkevät maailman hieman eri kulmasta..

Olen jutellut eri ihmisten kanssa asiasta ja eilen tuli mielenkiintoinen aihe esille. Läheinen ihminen kysyi minulta että jos saisin tietää raskauden alkuvaiheessa, että lapsestani tulee vaikeasti vammainen, niin pitäisinkö lapsen? Vastaus kuuluu että kyllä pitäisin. Kaiken tämän jälkeen mitä olen kokenut asia on minulle täysin selvä.

Tiedän kuitenkin ihmisiä jotka eivät olisi valmiita siihen ja tekisivät keskeytyksen kun se vielä olisi mahdollista. Tekisitkö sinä?Ja vielä, onko täällä erityislasten vanhempia?

 

olen erityislapsen hoitaja.
jos saisin tietää lapseni olevan vammainen pitäisin hänet miettimättä hetkeäkään, ihan yhtä rakas olisi ja samanlailla mentäs eteenpäin.
Tästä huomenna 2v. täyttävästä rakkaastani en halunnut mitään testejä raskausaikana koska halusin hänet sellaisena kuin hän on :heart:

Hieno tarina sulla siitä kuinka monesta vaikeasta asiastakin voi selviytyä :hug:

 

siis omani on terve, olen työkseni eritiyslaspen hoitaja..

 

Juu, siis moraalinen kysymyshän toi on. Varsinkin jos ajattelee lapsen kannalta. Mutta itse ajattelen että elämää on suojeltava. Olen onnellinen vammaisena, en ns. ehjästä elämästä haluakaan unelmoida. Ja todella onnellinen että oon elossa kaiken jälkeen Tsemppiä kaikille vanhemmille ja muille erityislasten kanssa eläville!

 

siis omani on terve, olen työkseni eritiyslaspen hoitaja..

Juu, hienon alan oot valinnut, itse haen pyskologiaa lukemaan, toimintaterapiaan ja vanhustyöhön.

 

kaikenlaisiin mielipiteisiin olen törmänny...
en vaan ymmärrä kaikkia niistä.
minun mielestä vammainen (lievästi tai vaikeasti tms) on ihan yhtä lailla ihminen ja samanarvoinen kuin me ns.terveetkin ihmiset.. :flower:

 

niimpä.. itse asiassa itekin tosi vaikea puhua tosta asiasta.. koska on kokenut sen niin läheltä. Sitten on näitä juttuja et viel 60-luvulla vammasia pakkosteriloitiin ja vammainen pari ei saa adoptoida.. Millonkohan siirrytään kunnolla tasa-arvoon..

 

Ja mun mielestä vaikeastikin vammainen ihminen ansaitsee elää. Pääasia on, että pystytään tukemaan jne. Monet vammaset nuoret kokee että vammasuus on niiden vika, koska ikäluokka suhtautuu usein kielteisesti. :/

 

Esitit vaikean kysymyksen johon on vaikea vastata. Tunnen paljon vammaisia eri tasoilla. Tunnen siis niitä jotka ovat taistelujen jälkeen päässeet elämään kiinni ja pärjäävät tavalla tai toisella, mutta olen myös tavannut vammaisia jotka eivät tiedosta tai ymmärrä ympäröivää maailmaa, vaan elävät sängyssä syötettävänä ja vaipotettavana vaikeassa asennossa, unohdettuina. Silloin herää miettimään että onko se ihmisarvoista elämää.

CP-vamma on erilainen kuin nämä vaikeat vammat jotka kiusaavat niin monia vammaisia laitoksissa. Myös mongoloidismi on vielä helppo vamma. Itse olen tehnyt aikoinaan abortin odottaessani 18-trisomian lasta. Hänellä ei olisi ollut lainkaan elin mahdollisuuksia, eli hän olisi elänyt muutamasta minuutista muutamaan kuukauteen ymmärtämättä lainkaan tätä elämää, kivuissaan ja hengitysvaikeuksissaan. Itse olen tehnyt ratkaisun että erittäin vaikea vammaista lasta en edelleenkään pitäisi, mutta lievemmän vamman kanssa kyllä haluaisin lapsen tänne saattaa. Tuttavallani on lapsi jonka kehitysvamma pahenee ikääntymisen myötä ja nyt kolmenkymmenen vuoden ikäisenä puhuminen ei enää onnistu ja syöminenkin alkaa olla vaikeaa, spastisuus lisääntyy ja alkaa tulla kipuja. Kun poika vielä teini-ikäisenä osasi jonkin verran puhua, itki hän usein unissaan "äiti, miks mä oon tämmönen". Tämän pojan äiti joskus sanoikin, että kyllä hän hoitaisi lastaan vaikka lopun elämäänsä, mutta sitä tuskaa hän ei tahdo kestää kun poika pitää elämäänsä sietämättömänä.
Nämä ovat siis vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta. Arvostan todellakin taisteluasi elämäsi puolesta, se on hienoa. Ja tiedän että vaikka lääkärit ovat sanoneet useammastakin vammaisesta lapsesta tuomion, ovat vanhemmat onnistuneet kuntouttamaan vammasta huolimatta lapsensa itsenäisiksi yhteiskunnan jäseneksi. Mutta kaikki joille näin hienosti on käynyt ovat olleet joko cp-vammaisia tai mongoloideja.

Mutta jokainen tehköön päätöksensä sen tiedon perusteella joka on käytössä, ihmisarvoista elämää kunnioittaen. Työssäni olen pääasiassa onneksi kuitenkin tavannut juuri niitä ihmisarvoista elämää eläviä vammaisia, jotka todella nauttivat elämästään ja luovat valoa ympärilleen, onneksi. Voimia kaikenlaisista vammoista kärsiville ja heidän perheilleen. Ja sinulle ap, elämän iloa ja voimia taistella tässä liiankin julmassa maailmassa eteenpäin. Tässä maailmassa kun on liikaa ennakkoluuloja jotka kasaavat lisä esteitä teille joilla on muutenkin elämässä tekemistä omien rajoitteiden vuoksi. :hug:

 

Tuo on kyllä totta. Mua ainakin alkaa surettamaan useimmiten kun tajuan että kaikki eivät pysty samanlaiseen elämään ja sitten sit aina miettii, että onko tämä oikein. Tiedän myös ystäväpiiristäni vammaisia, jotka hyvistä olosuhteista huolimatta eivät tee töitä hyvinvointinsa eteen, eivät esimerkiksi kävele vaikka se oli mahdollista. Itse oon ottanut kannan, että teen kaiken itse niin pitkälle kun voin. Se on rankempaa mutta ainakin jälkeenpäin voi sanoa että teinpäs itse En myöskään tukeudu muihin ihmisiin, jos kaadun niin nousen itse ylös ja niin eteenpäin.

Koska itse elän ns. kaksoiselämää(eli olen aina ollut normaalissa koulussa ja kaverit ovat terveitä ja vammaisia) en ole kovin paljoo nähnyt vaikeammin vammaisia lapsia, muuta kuin osastokäynneillä ja mitä nyt kun jossain törmää. Olen kans huomannut, että vierastan heitä, vaikka ei pitäisi :$ Asiaan aittaa varmaan vaan tutustuminen.

Nyt oon ilokseni huomannut, että vammaisia näkee paljon enemmän ihmisten keskuudessa kuin aiemmin. Tämä toimii melkeen vertaistukena, on kiva kun toinen hymyilee ja katseessa on ajatus "Jaksa vaan jatkaa kaveri". Joskus oikei huonolla hetkellä kiroan kaiken ja toivon että en olisi tässä. Mutta vaikka keksittäisiin jokin ihmelääke mikä parantaisi, en ottaisi sitä koska menettäisin osan itsestäni, kyvyn nähdä maailma eri tavalla.

 

Abortistasi vielä. Varmaan tekisin itsekin jos muuta mahdollisuutta ei olisi, koska en kestäisi katsoa lapseni kärsivän niin paljon. Nyt tarkoitin ehkä ennemmin(muille), että jos lapsi olisi vaikeasti vammainen ja kykenisi kuitenkin elämään, olisitko valmis antamaan hänelle mahdollisuuden ihmisarvoiseen elämään kaikesta huolimatta?

 

Komppaan käpylehmää. En ole tilanteeseen joutunut ja en tiedä miten ko tilanteessa toimisin. Olen nyt raskausaikana käynyt seulat läpi ja niiden perusteella mahassa kasvava vauva on "terve". koskaanhan se ei ole varmaa, mutta varmaa on se, että jos hän ei olekaan "terve" niin hän on aivan varmasti yhtä rakas kuin muutkin lapseni.

Mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta syyllistää toista ihmistä siitä, jos hän tietää, että ei erityislapsen kanssa pärjää ts ei pysty antamaan lapselle sellaista elinympäristöä ja ympäristön tukea kuin lapsi vaatii. Onhan paljon vanhempia, jotka eivät pärjää edes sen "terveen" lapsen kanssa, joten miten pärjätä ehkä vaativamman erityislapsen kanssa. Kaikki me haluamme lapsillemme parasta mahdollista ja eihän ole koskaan varmaa se, että vaikka lapsi syntyy "terveenä" hän sellaisena pysyy loppuikänsä. Mielestäni lähes yhtä vaativia hoidettavia on vammaisuuden lisäksi erilaiset tunne-elämän ja psyykepuolen häiriöt kuin muutkin vakavat sairaudet. Ja varmasti jokainen vanhempi hoitaa lapsen sairauden niin hyvin kuin voimavarat antavat myöten.

Mulla oli lapsi luovuttamassa elämästään vuosi sitten. En siinä vaiheessa edes kyseenalaistanut, että jaksanko vaan minun oli pakko jaksaa. Mutta jos olisin voinut jossakin vaiheessa valita, että haluanko lapselleni sairautta vaiko enkö, niin tottakai olisin valinnut että en. Mikään ei ole äidille raskaampaa katsottavaa kuin oman lapsen paha olo.

 

Hei! :flower:

Hyviä ja syvällisiä kirjoituksia! Aihe on niin vaikea! Odotan nyt ensimmäistä lastani ja tietysti kaikki nuo kysymykset pyörivät mielessä...komppaan käpylehmää, tosin kun sellaisessa tilanteessa ei ole ollut niin ei varmasti osaa sanoa, mitä tekisi? Jos lapsi olisi niin vaikeasti vammainen, ettei sillä olisi mitään mahdollisuuksia selvitä/elämä olisi sietämättömän kamalaa niin en varmaankaan lasta pitäisi, mutta muuten kyllä.

Itse on myös syntynyt keskosena (rv 31-32) ja minulla on kaksoisveli. Olimme aika pitkään sairaalassa syntymämme jälkeen. Veljelläni oli aluksi hengitysvaikeuksia ja minulla todettiin diplegia spastica levis praes eli oikean puolen kankeahalvaus. Toisin sanoen oikean puolen motoriikka oli huonoa, mutta muutaman vuoden toimintaterapian jälkeen pääsin kuitenkin veljeni kanssa kouluun samalle luokalla normaalille ala-asteelle ja elämäni on sujunut oikein hyvin, olen nyt 30vuotias.

Voimia kaikille näiden kysymysten kanssa kamppaileville ja ihania aurinkoisia päiviä sinulle pippurityttö! :heart:

 

Sitäpä ei tiedä. Aika korkealla se keskeyttämisen raja minulla on. Mutta itsekin erityislastenkodinohjaajana, voisi luulla, että kaikkea en kontolleni ottaisi. Riippuu siis siitä, paljonko tietoa saa silloin, "kun kuulee huonot uutiset" ja minkä sävyistä tietoa ynnättynä omaan kokemukseen ja tietämiseen.

Tämän raskauden alussa työkaverit kyselivät, olenko miettinyt, jos lapsi on vammainen. Silloin olin sitä mieltä, että anti olla vaan.

Tosiaan, kun vierestä seuraa kymmenien erilaisten erityislasten vanhempien elämää, huomaa, ettei kaikilla ole tosiaankaan niitä voimavaroja, mitä itsellekin ehdottomasti soisi, jos vaikeasti kehitysvammaisen lapsen saisi.

T: pörrö ja vaava 27+5

 

Esitit kysymyksen, jonka eteen olen nyt joutunut. Nuorempana vastaukseni olisi ollut itsestäänselvä: jokainen syntymätön elämä on syntymisen arvoinen. Nyt 40-vuotiaana odotan kuopustani ja joudun kysymystäsi pohtimaan.

Jäin kiinni niskapoimu-ultrassa ja seerumiseulassa, riskiluku kromosomipoikkeaman mahdollisuuteen on 1:10. Suuri niskapoimuluku enteilee lääkärin mukaan myös ongelmia sydämen toiminnassa tms. Edessä on lapsivesitutkimus noin kukauden kuluttua - istukkatutkimusta ei voida tehdä. Edessä on siis puolitoista kuukautta odottamista. Olen valvonut öitä ja miettinyt kysymystä "mitä jos...?". Mieheni pitää raskauden keskeyttämistä itsestäänselvänä, mutta minulle päätös tulee olemaan hyvin vaikea: kohdussani kasvava lapsi on minulle täydellinen ja rakas. Tuntuu vaikealta asettautua Luojan asemaan päättämään hänen oikeudestaan elää, varsinkin, koska olemme Hänen tontilleen jo kerran tunkeneet, sillä lapsemme on lapsettomuushoitojen tulos.

Olin syöpäsairaan, pyörätuolissa istuvan äitini omaishoitaja neljän vuoden ajan, kymmenisen vuotta sitten. Minulle ja miehelleni on itsestäänselvyys, että olemme aikanaan myös isäni - rakkaan vaarimme - omaishoitajia; tuo aika koittaneen kymmenen-viidentoista vuoden sisällä. En usko voimavarojeni riittävän vaikeavammaisen lapsen (silloin jo nuoren) ja vanhuksen omaishoitajana. Meillä on perheessä kaksi lasta, jotka hekin tarvitsevat minua (toinen on lievästi erityislapsi).

On ollut todella järkyttävää huomata, että ennen niin itsestäänselvät asiat eivät enää olekaan selviä. Syntymätöntä lastani koskavat päätökset koskettavat myös minulle rakkaita ihmisiä ja heidän tulevaisuuttaa. Tällä hetkellä olen sairauslomalla, istuskelen yksin kotona ja mietin, samalla odotan lapsiani kotiin koulusta. Kyyneleitä tuntuu aina vaan riittävän.

Iltarukouksessa toivon hartaasti, että saisin voimia hyväksyä Jumalan tahdon, vaikka sen sitä voisi ymmärtääkään. Eniten toivon, että en joutuisi missään vaiheessa ratkaisemaan lapseni oikeutta elämään.

Nyt täytyy vain jaksaa odottaa...

 

Vaikea on kysymys, sekä moraalisesti että henkisesti.

Samaa olen miettinyt nyt kun kuudetta odotan ja entuudestaan viisi tervettä lasta. Pelottaa ihan hirveästi. Toisaalta olen päättänyt hakeutua kaikkiin mahdollisiin tutkimuksiin ja jos yhtään näyttää siltä ettei lapsi ole terve niin ainakin HARKITSEN vakavissani aborttia. Terveenkin lapsen kanssa on rankkaa ja nyt kun tämä kuudes ilmoitti tulostaan en suoranaisesti hyppinyt ilosta

Mutta tehty mikä tehty ja siitä lähdetään. Aborttia muusta syystä en tosissaan harkitse mutta jos vaikea vammainen lapsi olisi tulossa niin ehkäpä....

Nimimerkki ODOTTAA on vaikeassa tilanteessa, toisaalta helppo mutta vaikea. Olet jo kuitenkin sen ikäinen että sinun tulisi (kuten minunkin) ajatella omaa jaksamista.

 

Mä hoidan työkseni erityislapsia, joista suurin osa on todella vaikeasti vammaisia ja tästä aiheesta synnyttäisikö ja jaksaisiko huolehtia 24h /vrk ja vuodet läpeensä vaikeasti vammaisesta lapsesta ollaan työporukassa useasti juteltu.. Mä olen työssäni nähnyt niin paljon, että mä toivon itse saavani terveen lapsen, mä en uskoisi jaksavani hoitaa intensiivisesti todella vaikeasti vammaista, sitä en sitten tiedä jos aborttipäätöksen joutuisin tekemään- teksinkö sen, mutta nyt tuntuu, ettei minusta ole vaikeasti vammaisen lapsen äidiksi, vaikka työssäni heitä hoidan.

 

voimia sinulle! Odottavan aika on pitkä ja tuskainen. Ja se odotusaika on se kaikkein pahin kun ei tiedä mistään mitään varmaa. Meidän 18-trisomian lapsella oli myös suuri niskapoimu, niin että synnytettyäni hänet puolessa välissä raskautta huomasin itsekin tuon niskapoimun, vaikka siihen aikaan tuota ominaisuutta ei virallisesti tutkitukaan. Pojallamme oli myös sydämmessä aortan ahtaumaa, jotain ylimääräistä nukkaa keuhkoissa, pieni suisuutta, pieninenäisyyttä, nestekertymä napanuorassa jne. Kaverini sai vuoden myöhemmin myös 18-trisomian pojan jolla oli trisomiaan tyypillisiä ulkoisia vammoja, kuten huuli- ja kitalaki- ja vatsahalkio, sormet ja varpaat puuttuivat lähes täysin ja sydämmen toiminnassa oli jotain häiriötä myös. Meille abortti päätös oli helppo koska tiesimme että mieheni serkun 18-trisomian tytär eli vain kaksi kuukautta ja hänellä todettiin oikea aivolohko täysin toimimattomaksi. En edelleenkään ole varma missä abortin raja minulla menee, mutta sitä kannattaa odotellessa miettiä. Siis miettiä kuinka vammaista lasta jaksaa hoitaa. Lääkäreiltä saimme rehellisen vastauksen siihen mikä on lapsemme tulevaisuus ja hoitaja antoi meille parhaan mahdollisen tuen päätöksen teossa. Itsekin pelkään edelleen vammaisen lapsen mahdollisuutta nyt neljättä odottaessani ja pyydänkin taas päästä lapsivesi näytteeseen. Itse kyllä voisin vammaisen lapsen hoitaa enkä pelkää sitä lainkaan, mutta pelkään että joudun paikkaan jolloin minun pitää päättää miten rankan vamman kanssa jaksan elää.

 

Oon iloinen että saan kannustavaa kommenttia!
FPI: Olisiko mahdollista olla yhteyksisä vaikka sähköpostin kautta? Olisi kiva jutella kun on sama vamma ainakin joltain osin.

Odottaa: Voimia sulle ihan hirveesti. Uskon että pystyt tekemään päätöksen ja toivon että saat siihen tukea. Itseasiassa nyt alan hahmottaa kuinka rankkaa erityislapsen kanssa olo/ omaishoitajan rooli voi olla. Itse kun olen aina ollut hoidettava osapuoli.

 

Hei Pippurityttö!
Hienoa lukea sinun tarinaa, upeasti olet selviytynyt!
Meillä on reilu 3v CP-vammainen poika. Nyt harjoittelee kävelemistä, pari metriä menee hyvin. Konttamalla pääasiassa vielä liikkuu. Puheterapia meillä alkaa kun puhetta ei vielä paljon tule.
Kovasti sitä tulevaisuutta tietenkin pohtii, että miten kehittyy jne.
Minkä ikäisenä sinä opit kävelemään ja puhumaan? Onko sinua syrjitty esim. koulussa?

 

Pippurityttö, tottakai! Laita ykstyisviestinä email osoitteesi niin kirjoitan! :heart:

 

Tuohon aloitukseen, niin harvinaisen moninainen juttu...Mikäö on kullakin tilanne siinä vaiheessa, mikä olisi sillä hetkellä viisainta, kaikkia ajatellen, myös sitä syntymätöntä lasta. Olisiko itsellä riittävästi voimia siihen koitokseen, olisiko se itsekäs syy päätökseen??

Itse olen toiminut hlö.kohtaisena avustajana pyörötuolissa istuvalle hlölle.

käpylehmää komppaillen myös

 

Mä jäin kiinni veriseulassa ja se oli elämäni kauhein jaa tuskallisin uutinen -et pikkusella olis mahdollisesti jotain ongelmia. Voi sitä kyynelien määrää, kun mielessäni jouduin sen pienen tappamaan ennen kuin edes tiesin onko sillä mitään hätää. En tiedä miten olisin selvinnyt siitä keskeytyksestä tai olisko luonto tullut apuun kuten niin monella jotka saa huonot tulokset -eli niiden pikkusella ei olis ollu ede mahdollisuuksia elää tässä maailmassa.
jatkotutkimuksista ensin kieltäydyin kun ajattelin et en ikinä vois tehdä keskeytystä, mut sit en saanut mielenrauhaa eli oli pakko mennä ja tavallaan silloin myös päättää et pakko keskeyttää jos asiat huonosti. muuten kuulemma ei kannata edes mennä lisätutkimuksiin.
onneksi kaikki meni hyvin ja vatsassa asustelee ainakin kromosomeiltaan terve tyttö.
esikoisesta aikoinaan noita seuloja ei tehty ja olisin ollut nyttenkin paljon onnellisempi, jos en moisii olis mennyt nytkään -silloin lapsi olis ollut tervetullut juuri sellaisena kuin on, mutta kun jäin kiinni niin ehkä en lääketiedetä sit kuitenkaan olis pystynyt vastustamaan.
Enää en moisii testejä halua jos sit kolmatta ajatellaan sit ei tarvii päättää mitään. Sitä ei kuitenkaan koskaan tiedä onko lapsi terve ja se on takuulla syntyessään yhtä rakas vaikka jotain yllättävää ilmeniskin. :heart: Elämä antaa ja elämä ottaa pitää olla onnellinen siitä et niitä nyyttejä saa.

 

Minä olen miettinyt tätä asiaa todella paljon. En ole vielä raskaana, mutta jos onnistuu menenkö seulontoihin? Joihin ikäni puolesta pääsen. Missä vaiheessa suostuisin keskeytykseen? Mikä on elämisen arvoinen elämä ja miten minä voin päättää siitä?

Minun 18-vuotiaan tytön lääkärinlausunnossa lukee vaikeavammainen. Hänellä on liikuntarajoite joka on vaatinut sopeutumista. Varsinkin häneltä itseltään. Hän on sairastanut kaksi todella vaikeaa sairautta. Luulen, että joskus tulevaisuudessa nämäkin sairaudet voidaan seuloa ja karsia tulevat sairaat yksilöt pois. Todella kamala ajatus!
Toisaalta en halua arvostella toisten ratkaisuja, mutta kun puhutaan vaikeasta kehityshäiriöstä, jolloin ei elämisen edellytyksiä olisi, päätyisin varmasti keskeytykseen. Onnea elämääsi pippurityttö

 

Hei Pippurityttö!
Hienoa lukea sinun tarinaa, upeasti olet selviytynyt!
Meillä on reilu 3v CP-vammainen poika. Nyt harjoittelee kävelemistä, pari metriä menee hyvin. Konttamalla pääasiassa vielä liikkuu. Puheterapia meillä alkaa kun puhetta ei vielä paljon tule.
Kovasti sitä tulevaisuutta tietenkin pohtii, että miten kehittyy jne.
Minkä ikäisenä sinä opit kävelemään ja puhumaan? Onko sinua syrjitty esim. koulussa?

On ollut koulukiusausta lukioon asti, mutta siihe on sopeutunut ja jotenkin en usko että tulevaisuudessa sitä tulee olemaan niin paljon.. ehkä tärkeintä on yrittää saada lapsi ymmärtämään että hän on ainutlaatuinen ja tärkeä. Vahvalla itsetunnolla pääsee pitkälle Puhuin ilmeisesti jo aika aikaisin, eli joskus 2-3v. ja kävelemään aloin dallarin kanssa ennen koulua ja tuetta nousin seisomaan samaan aikaan. Nykyään käytän kahta keppiä ja pärjään myös ilman Tsemppiä teille!