Haluaisin kertoa oman tarinani ja osoittaa eli kaikesta selviää.
Olen itse syntynyt keskosena, muistaakseni rv27 ja painoin kilon. Minulla oli myös kaksonen, joka myöhemmin kuoli kätkytkuolemaan. Äitini oli tällöin 20-vuotias ja isosiskoni hän oli saanut minun ikäisenäni, eli 19-vuotiaana. Elin ensimmäiset kuukaudet sairaalassa ja myöhemmin lastenlinnassa osastojaksoilla ja niin eteenpäin. Minulla diagnosoitiin melko vaikea Cp-vamma(celebral palsy), jonka takia tarvitsin jatkuvasti erityistukea. En osannut istua, käyttää käsiäni tai puhua. Liikuin vetämällä itseäni lattialla käsien varassa. Ennuste oli, että en koskaan kävele, puhu kunnolla tai tule pärjäämään itse. Äidilleni jopa ehdotettiin että minut luovutettaisiin laitokseen.
Äitini kuitenkin päätti että selviämme yhdessä ja hänen ansiostaan olen tässä, terveenä ja omatoimisena. Matka on ollut rankka. Mutta nyt asun yksin kissan kanssa, harrastan urheilua kilpatasolla, olen hakemassa jatko-opiskelemaan ja elämä on kaikinpuolin mallillaan. Nyt kun olen saman ikäinen ku äitini oli saadessaan minut, olen alkanut miettiä myös millaista olisi olla äiti. Kaikista rajoitteista huolimatta perheenperustaminen on aina ollut minulle itsestäänselvää.
Haluan tässä myös kiittää ihanaa äitiäni, jonka poissamenosta tulee pian kuluneeksi 3 vuotta. Kiitos äiti. Kiitos että uskoit minuun.
Elämäni varrella olen kokenut paljon surua sitä, miten mustavalkoinen maailma on ja miten tietämätön ihmismieli voikaan olla. Kun kortit jaetaan niillä on pärjättävä ja on ikävää, että on myös ihmisiä jotka ajattelevat vammaisuuden olevan henkilön oma syy tai kohtuuton rasite. Olen kuitenkin huomannut että tällainen vieroksuva käytös johtuu tietämättömyydestä. tiedän, että ainakin tulevat lapseni näkevät maailman hieman eri kulmasta..
Olen jutellut eri ihmisten kanssa asiasta ja eilen tuli mielenkiintoinen aihe esille. Läheinen ihminen kysyi minulta että jos saisin tietää raskauden alkuvaiheessa, että lapsestani tulee vaikeasti vammainen, niin pitäisinkö lapsen? Vastaus kuuluu että kyllä pitäisin. Kaiken tämän jälkeen mitä olen kokenut asia on minulle täysin selvä.
Tiedän kuitenkin ihmisiä jotka eivät olisi valmiita siihen ja tekisivät keskeytyksen kun se vielä olisi mahdollista. Tekisitkö sinä?Ja vielä, onko täällä erityislasten vanhempia?
Olen itse syntynyt keskosena, muistaakseni rv27 ja painoin kilon. Minulla oli myös kaksonen, joka myöhemmin kuoli kätkytkuolemaan. Äitini oli tällöin 20-vuotias ja isosiskoni hän oli saanut minun ikäisenäni, eli 19-vuotiaana. Elin ensimmäiset kuukaudet sairaalassa ja myöhemmin lastenlinnassa osastojaksoilla ja niin eteenpäin. Minulla diagnosoitiin melko vaikea Cp-vamma(celebral palsy), jonka takia tarvitsin jatkuvasti erityistukea. En osannut istua, käyttää käsiäni tai puhua. Liikuin vetämällä itseäni lattialla käsien varassa. Ennuste oli, että en koskaan kävele, puhu kunnolla tai tule pärjäämään itse. Äidilleni jopa ehdotettiin että minut luovutettaisiin laitokseen.
Äitini kuitenkin päätti että selviämme yhdessä ja hänen ansiostaan olen tässä, terveenä ja omatoimisena. Matka on ollut rankka. Mutta nyt asun yksin kissan kanssa, harrastan urheilua kilpatasolla, olen hakemassa jatko-opiskelemaan ja elämä on kaikinpuolin mallillaan. Nyt kun olen saman ikäinen ku äitini oli saadessaan minut, olen alkanut miettiä myös millaista olisi olla äiti. Kaikista rajoitteista huolimatta perheenperustaminen on aina ollut minulle itsestäänselvää.
Haluan tässä myös kiittää ihanaa äitiäni, jonka poissamenosta tulee pian kuluneeksi 3 vuotta. Kiitos äiti. Kiitos että uskoit minuun.
Elämäni varrella olen kokenut paljon surua sitä, miten mustavalkoinen maailma on ja miten tietämätön ihmismieli voikaan olla. Kun kortit jaetaan niillä on pärjättävä ja on ikävää, että on myös ihmisiä jotka ajattelevat vammaisuuden olevan henkilön oma syy tai kohtuuton rasite. Olen kuitenkin huomannut että tällainen vieroksuva käytös johtuu tietämättömyydestä. tiedän, että ainakin tulevat lapseni näkevät maailman hieman eri kulmasta..
Olen jutellut eri ihmisten kanssa asiasta ja eilen tuli mielenkiintoinen aihe esille. Läheinen ihminen kysyi minulta että jos saisin tietää raskauden alkuvaiheessa, että lapsestani tulee vaikeasti vammainen, niin pitäisinkö lapsen? Vastaus kuuluu että kyllä pitäisin. Kaiken tämän jälkeen mitä olen kokenut asia on minulle täysin selvä.
Tiedän kuitenkin ihmisiä jotka eivät olisi valmiita siihen ja tekisivät keskeytyksen kun se vielä olisi mahdollista. Tekisitkö sinä?Ja vielä, onko täällä erityislasten vanhempia?