Jos pieni lapsi itkee päästäkseen syliin, niin kuuluuko mielestäsi ottaa?

Tottakai, jos vaan on tilanne että voi ottaa. En kuitenkaan anna ruuan palaa tms lapsen takia (paitsi tietysti hätätilanteessa). Sillon saa lapsi hetken odottaa.
Ei toi lapsi kyllä koskaan kinua syliin sillon ku en istu.

 

Ja en mielestäni hirveän tiukka ainakaan asiassa ole ollut, olen kyllä tehnyt ruokaa ja mm. kolannut lumia yhdellä kädellä koska lapsi ei siedä sitä että teen jotain huomioimatta lasta, vaan tulee itkemään ja pyytää päästä syliin. Sitä mietin että olenko mennyt asiassa liian pitkälle ja olisi pitänyt olla tylympi ja jättää lapsi välillä ottamatta syliin itkusta huolimatta, kun alkaa jo tosiaan pompotukseksi mennä...

 

[QUOTE="Ap";28183446]Ja en mielestäni hirveän tiukka ainakaan asiassa ole ollut, olen kyllä tehnyt ruokaa ja mm. kolannut lumia yhdellä kädellä koska lapsi ei siedä sitä että teen jotain huomioimatta lasta, vaan tulee itkemään ja pyytää päästä syliin. Sitä mietin että olenko mennyt asiassa liian pitkälle ja olisi pitänyt olla tylympi ja jättää lapsi välillä ottamatta syliin itkusta huolimatta, kun alkaa jo tosiaan pompotukseksi mennä...[/QUOTE]

Itse en oikein usko, että itkettäminen opettaa lapselle kauheasti mitään. Olette varmaan koettaneet rohkaista lasta osallistumaan, tarjonneet lapselle omaa pientä lumikolaa, antaneet hänelle pieniä mutta vastuullisia tehtäviä ruoanlaitossa jne. jo ennen kuin huomion tarve purkautuu itkuksi.

 

Meillä pääsee AINA syliin (okei, ei ajon aikana tms. jos se on mahdotonta). Vaikka lapsi ois ollu kuriton ja itkee kun komennetaan, niin silti pääsee syliin rauhoittumaan jos haluaa. Jos olisin imuroimassa ja lapsi haluaisi syliin, niin keskeyttäisin hetkeksi.

 

Sylikyydeissä ehdotan vaikka että kannan puoleen väliin matkasta tai jotain.

 

Itse en oikein usko, että itkettäminen opettaa lapselle kauheasti mitään. Olette varmaan koettaneet rohkaista lasta osallistumaan, tarjonneet lapselle omaa pientä lumikolaa, antaneet hänelle pieniä mutta vastuullisia tehtäviä ruoanlaitossa jne. jo ennen kuin huomion tarve purkautuu itkuksi.

Juu, ilma muuta! meillä vaan siis siihen itkuun ei tosiaankaan paljoa vaadita, joskus lapsi saattaa alkaa itkeä jos vaikka vilkaisen puhelinta kelloa katsoakseni, koska ei halua että soitan kenellekään kun se vie huomion lapsesta.

Mutta periaatteessa kyllä samalla linjalla olen, että lapsi pääsee aina syliin kun haluaa! Mutta olen vaan miettinyt että pitäisikö tähän kuitenkin jotain rajaa vetää, että tehdäänkö jotain väärin kun toimitaan näin, kun se itku tosiaan tulee niin herkkään...

 

Kuulostaa kovin herkällä lapselta. Tunnet hänet itse parhaiten, mutta pyrkisin kaikin keinoin tukemaan hänen osallistumistaan yhteisiin asioihin. Sieltä nousee se itsetunto. Ja hirmuisen tärkeää on huomioida lapsi silloin, kun hän ei sitä pyydä. (jos sellaisia hetkiä suinkin löytyy)

Muistuu mieleen vanhan juopon Anna Wahlgrenin ajatus, joka meni jotenkin niin, että kaksivuotias ei voi olla onnellinen, jos hän ei tunne syvällä sydämessään, että toiset perheenjäsenet eivät selviytyisi ilman hänen apuaan.

 

No onpa taas "murheet" vanhemmilla... Miksi niitä tenavia hankitaan, kun ei jakseta edes ottaa syliin, jos toinen sitä kaipaa. Ei se pieni lapsi siitä vahingoitu ainakaan, jos syliin ottaa, kun hän haluaa hellyyttä ja huomiota, läheisyyttä aikuiselta... mikäli nyt näitä nykyvanhempia voi aikuisiksi edes sanoa.

 

Mulla on 2,5v lapsi enkä näe sylittelyssä ongelmia. Toisaalta tuo ei itke juuri turhaan eikä vaadi jatkuvia kantamisia tai sylissä istumisia eli miltei aina halutessaan pääsee syliin. Jos on joku juttu pahasti kesken sanon että odottaa sen yli.

Mä olen sen verran julma etten rupeaisi jatkuvasti kanniskelemaan lasta vaikka kuinka huutaisi, varsinkin jos on tommoista pomottelu-itkua. Kyllä mä kannan ne ostoskassit ja lapsi kävelee itse, pääsee sitten syliin sisällä jos hellittelyä kaipaa. Samoin lumet kolaan ilman lapsen sylissä kantamista. Jos siinä on tarve sylille niin istutaan joksikin aikaa alas halimaan ja jatketaan sitten hommia.

 

[QUOTE="Mä vain";28183517]No onpa taas "murheet" vanhemmilla... Miksi niitä tenavia hankitaan, kun ei jakseta edes ottaa syliin, jos toinen sitä kaipaa. Ei se pieni lapsi siitä vahingoitu ainakaan, jos syliin ottaa, kun hän haluaa hellyyttä ja huomiota, läheisyyttä aikuiselta... mikäli nyt näitä nykyvanhempia voi aikuisiksi edes sanoa.[/QUOTE]

En nyt ihmettelisi nykyvanhempia, sillä nykyäänhän lapset saavat olla sylissä kun haluavat ja heitä kannetaankin paikasta toiseen, ei ennen moista tehty. Maatilalla esim. tehtiin töitä, ei sielllä lapsia ehtinyt kokoajan kannella.
Niin ja meillä ei pääse aina syliin kun haluaa, koska mulla olisi aina jompikumpi lapsista sylissä. Silloin kun mulla on jotain muuta tekemistä, niin tee homman loppuun ja sitten voin lapsen ottaa syliin.
Meillä tuo reilu 2-vuotias yrittää muutenkin tällä hetkellä pompotella ja määräillä minua, mutta eipä ihan onnistu, hieman on uhmaa ilmassa tällä hetkellä.
Paljon nuo lapset kuitenkin saavat olla sylissä, mun äidin mielestä varmaan ihan liikaakin.

 

No, mulla lapsi on vielä pari kk 3 v. Mutta en ole pitkään aikaan voinut ottaa häntä syliin jos vaikka tullaan kaupasta ja on kauppakassi mukana, en enää vuoteen aikanaan. Ihan yksinkertaisesti siitä syystä että poika on isokokoinen, ja tällä hetkellä painaa noin 20 kg. 3-vuotiaana painoi jotain 17 kg.

Kotona kyllä pääsee syliin aina kun haluaa.

Tuossa ap:n kertomassa esimerkissä jossa äiti raahaa kauppakasseja ja lapsi karjuu mahallaan maassa että syliin, kun en haluaisi kävellä, selittäisin vaan rauhallisesti että kulta, en voi nyt ottaa sinua syliin koska kannan kauppakasseja, tulepa sisään sieltä, niin siellä pääset syliin.

 

[QUOTE="Ulpu";28183422]Aika tylyä, että pienen lapsen pitäisi osata täyttää tietyt käytösvaatimukset päästäkseen syliin. Niin monessa muussa tilanteessa pienenkin pitää jo osata käyttäytyä (ruokaa ei tule jos raivoaa pöydässä, kirjaa ei lueta jos huutaa lattialla jne.), että soisin edes yhden paikan maailmassa olevan sellainen, johon pääsee lähes koska vaan ja millaisella mielellä tahansa.[/QUOTE]

Totta. Jotkut naiset "järkeistävät" lapsen elämää ehkä liiaksi. Kääntäisin jälleen katseen sinne Ranskaan: vanhemmat osoittavat paljon hellyyttä ja aikaa ja lapsi saa olla rennosti, mutta samaan aikaan on selkeät auktoriteetit ja säännöt suurissa linjoissa. Omakin kasvatukseni oli tällaista ja se tuntuu erittäin toimivalta. Meillä yritetään vähän toisin päin eli kontrolloida lapsen käytöstä ja samalla olla lapselle kaveri ja kohdella lasta "kuin aikuista".

 

[QUOTE="Vieras";28183548]Mä olen sen verran julma etten rupeaisi jatkuvasti kanniskelemaan lasta vaikka kuinka huutaisi, varsinkin jos on tommoista pomottelu-itkua.[/QUOTE]

Sulla on väärä käsitys lapsen kognitiivisesta kehityksestä. Ei 2-vuotias osaa "juonitella" aikuisia vastaan. Tuonne 4-vuotiaaksi pitäisi osoittaa ehdotonta rakkautta eli rakkautta, joka ei riipu lapsen omasta toiminnasta. Tällöin on tuloksena kiinnittynyt varhaislapsuus, joka on tärkeää mm. kyvyssä sitoutua ja luottaa toisiin ihmisiin ja myös mm. siinä, ettei opi miellyttäjäksi.

Kun n. 4 vuotta tulee täyteen alkaa uhmaikä ja tässä vaiheessa pitää olla todella tiukkana lapsen oman tahdon kehittyessä. Eli kiellot ja rajoitteet johdonmukaisiksi ja selkeiksi, auktoriteettiutta lisää - mutta ei silloinkaan saa unohtaa välittämistä.

 

Kuuluu ottaa syliin. Mutta, mulla oli itselläni tilanne kun kuopus oli 2-v etten voinut ottaa häntä syliin puoleen vuoteen selkäni takia. Kävelin silloin kepin kanssa enkä voinut nostaa mitään. Kyllä tuntui pahalta, kun lapsi tuli pyytämään syliin enkä voinut ottaa. Varsinkin, jos mies ei ollut kotona eikä voinut hänkään ottaa lasta. Pakko oli vaan sanoa, ettei äiti voi nyt ottaa. Tiedä sitten, jäikö lapselle jotain traumoja asiasta.

 

tottakai kuuluu päästä syliin. jos on joku tärkee kesken, niin se tärkeekin voi odottaa muutaman minuutin, eli kun ottaa lapsen syliin ja halii ja kertoo, että nyt äidin täytyy tehdä tää, että otan sitten kohta uudestaan syliin

 

[QUOTE="mies";28183693]Sulla on väärä käsitys lapsen kognitiivisesta kehityksestä. Ei 2-vuotias osaa "juonitella" aikuisia vastaan. Tuonne 4-vuotiaaksi pitäisi osoittaa ehdotonta rakkautta eli rakkautta, joka ei riipu lapsen omasta toiminnasta. Tällöin on tuloksena kiinnittynyt varhaislapsuus, joka on tärkeää mm. kyvyssä sitoutua ja luottaa toisiin ihmisiin ja myös mm. siinä, ettei opi miellyttäjäksi.

Kun n. 4 vuotta tulee täyteen alkaa uhmaikä ja tässä vaiheessa pitää olla todella tiukkana lapsen oman tahdon kehittyessä. Eli kiellot ja rajoitteet johdonmukaisiksi ja selkeiksi, auktoriteettiutta lisää - mutta ei silloinkaan saa unohtaa välittämistä.[/QUOTE]

4v, uhmaikä? Eiköhän se siinä vaiheessa jo ala mennä ohi. Meidän 2v:llä ainakin on ihan satavarmasti uhmaikä. Ja osaa myös "juonitella", tuskin nyt mitenkään pahuuttaan, mutta testaa, kuinka pitkälle vanhemmat suostuu menemään kun tarpeeksi kitisee.

Meillä pääsee "aina" syliin. Lainausmerkeissä siksi, koska todellakaan ei pääse mahdottomissa tilanteissa, kuten juurikin jos on ostoskassit kannettavana tai ruoka palaa ihan just. Mun mielestä se on ihan hyvää odottamisharjoitusta. Usein yritän tietenkin hoitaa nämä tilanteet niin, ettei lapsi huuda koko aikaa eli esim. annan jonkun leipäpaketin kannettavaksi samalla kun kannan loput ostokset. Lapsi tuntee itsensä tärkeäksi ja pääsee syliinkin sitten kun pystyn ottamaan.

En jaksa uskoa, että joku oikeasti esim. antaa ruoan palaa, jättää ostokset kassalle tms. vaan siksi, että lapsi kiukuttelee? Vai? Jos antaa, niin kyllä on maalaisjärki kaukana. Toki meillä ei ihan muuten vaan syliä kielletä, mutta sellaisissa tilanteissa kyllä kun se vaikeuttaa ihan huomattavasti. Tietenkin, jos lapsi esim. satuttaa itsensä niin lasken kauppakassit maahan ja otan syliin ja lohdutan. Sitten jatketaan matkaa.

 

Minua hämmentää, miten moni palstan äiti yrittää ketjun perusteella kohdella lasta samalla tavalla kuin aikuinen, pienempänä vaan. Tämä vihjaa, mielestäni, romantiikan heikkenemisestä yhteiskunnassa ideologian tasolla, huolestuttava kehitys.

Otan vielä, itsekin akateemisena, lainauksen hyvään akateemiseen tekstiin aiheesta turvallinen kiinnittyminen. Korostukset minun. On vähän surullista, että lapsia hankitaan vähäisillä kasvattamisen tiedoilla ja pahimmassa tapauksessa vähäisellä maalaisjärjelläkin.

http://www.mv.helsinki.fi/home/korvela/vanha/opetus/erilaiset_perheet/SuominenKirjavainenLeinonen.htm

3.2 Turvallista kiinnittymistä



Kun lapsi kokee olonsa turvallisesti kiinnittyneeksi, se on valmis tutkimaan ympäristöään. Myöhemmin osatessaan itse liikkua, lapsi voi säädellä itsenäisemmin äidin ja itsensä välistä etäisyyttä. Pieni leikki-ikäisen ajoittaista äidin lähelle hakeutumista on kutsuttu ”tankkaamiseksi”(Sinkkonen 2001, 53). Hän käy välillä tankkaamassa turvallisuutta, jotta jaksaisi taas tutkia ympäristöään. Sisäistetyt mielikuvat vanhemmista antavat hänelle uutta liikkumavaraa, eikä hänen tarvitse olla koko aikaa fyysisesti lähellä heitä (Sinkkonen 2001, 53). Paanasen (1990, 57-58) mukaan äidin töihin mennessä, vauvalla pitää olla mielikuva äidistä, jotta hän pystyy luottamaan siihen, että äiti tulee takaisin. Mielikuvan muodostumisessa auttaa aluksi jokin äidin esine. Kun lapsella on selkeä muistikuva äidistä, hän rauhoittuu ja alkaa tottua siihen, että joku muukin voi huolehtia ja ruokkia häntä. (Paananen 1990, 57-58)



Vauva pyrkii jäsentämään kokonaisuuksiksi eri aistien tuottamaa tietoa (Sinkkonen 2001, 35) Vauva etsii myös tapahtuminen välisiä syy- ja seuraussuhteita ja siinä apuna ovat vanhemmat. Vanhemman täytyy olla lapsen lähellä ja elehtiä riittävän voimakkaasti, jotta vauva edes havaitsee ilmeet ja eleet. Vanhemman reaktioiden tulee seurata nopeasti, että lapsi osaa yhdistää ne edeltäneeseen tapahtumaan (max 5 sekuntia). Liian aikaisin tulevat reaktiot saattavat heikentää lapsen kykyä oivaltaa omien kokemusten ja ympäristöön vaikuttamisen välistä yhteyttä. Pitkään jatkuessaan kyseistä toiminta voi johtaa siihen, ettei lapsi opi uutta, koska ei saa ympäristöltään tukea kokemustensa tulkitsemisessa ja säätelyssä. (Salo 2003, 58)



Sinkkosen (2001, 35) mukaan vauva yrittää oppia ennakoimaan tulevia tapahtumia. Ennakoiminen edellyttää sitä, että tietyt tapahtumasarjat toistuvat suunnilleen samanlaisina. Kun äiti tulee vauvan luo vauvan itkiessä, vauva oppii luottamaan siihen, että näin tapahtuu vastaisuudessakin. On kuitenkin myös äitejä, joiden mielestä lasten on opittava heti alusta lähtien itsehallintaa ja jättävät lapsen selviytymään itkuistaan yksikseen. Vauvan johtopäätös tästä on se, että vuorovaikutukseen ei ole syytä tuoda voimakkaita tunteita. Niiden ilmaiseminen johtaa äidin loittonemiseen eikä lähestymiseen, mikä oli kuitenkin lapsen tavoitteena (Sinkkonen 2001, 35).



Vauvat eivät ymmärrä sanoja, joten vanhempien tulee olla johdonmukaisia ilmaisuissaan (liikkeet, äänensävyt, äänenpainot). Kosketus on huomattavasti merkityksellisempää kuin sanat. (Salo 2003, 57-58) Lapsen koskettaminen kehittää hänen itsetuntoaan. Kun lasta silitellään tai suukotellaan hän tietää, että hän on hyväksytty. Esimerkiksi vaipan vaihdon jälkeiset hetket voivat muotoutua yhteisiksi leikeiksi. Näillä yhteisillä tapahtumilla on vaikutus tunnevuorovaikutukseen ja kielelliseen kehitykseen (Sinkkonen 1995, 24-25).




3.3 Kiintymyssuhteen merkitys



Kiintymyssuhde tuottaa lapselle turvallisuuden tunteen. Se syntyy arkisten hoivatilanteiden ja läheisyyden (syliin painamisen) kautta. Kiintymyssuhteen ominaisuuksilla on kauaskantoisia merkityksiä lapsen tulevassa kehityksessä.. Kiintymyssuhteen tehtävänä on vauvan vireystilan ja tunnetilojen säätely. Hoitajaa tarvitaan rytmittämään unta ja hereillä oloa. Hoitajan pitää lisäksi säädellä tunnetilaa, jotta vauva pysyy valppaana, eikä hänestä tule yli-innostunutta. Kiintymyssuhteen merkitys näkyy ensimmäisen vuoden loppuun mennessä vauvan kyvyssä ilmaista tahdonalaisesti tunteitaan ja välittää niitä ympäristölle. Kiintymyssuhteen avulla lapsi uskaltaa tutkia ympäristöään ja siten oppii. (Salo 2003, 53-54)

 

4v, uhmaikä? Eiköhän se siinä vaiheessa jo ala mennä ohi. Meidän 2v:llä ainakin on ihan satavarmasti uhmaikä. Ja osaa myös "juonitella", tuskin nyt mitenkään pahuuttaan, mutta testaa, kuinka pitkälle vanhemmat suostuu menemään kun tarpeeksi kitisee.

Tulkitset lastasi ehkä väärin. Näet hänet oman etunsa itsekkäänä tavoittelijana, mikä ei välttämättä ole totuus vaan oma projektiosi. Lapselle ei noin nuorena ole vielä muodostunut huijaamisen ja monimutkaisten valtapelien merkitystä kuten aikuiselle.

Okei, uhmaikä voi olla jo 2-vuotiaalla. Mutta uskoisin että tuohon vaikuttaa paljon se, miten paljon lapsen annetaan selviytyä yksikseen ja miten paljon hänelle on aikaa. Mielipiteeni on, että lapsen kehitystä ei tulisi "kiirehtiä" vaan myöhemmän elämän kannalta on parempi liikaa hoivaa ja välittämistä kuin liikaa lapsen oman aktiivisuuden ja "itse itsensä auttamisen" korostamista.

Lisäksi uhmaiässäkään oleva lapsi ei ole mielen kyvyiltään sama kuin aikuinen.

 

jossa lapsi haluaa syliin, kun itselläni joku homma kesken, saatan silitellä päätä hetken/antaa suukon ja sanoa et sylitellään sitten kun hommat on tehty. Sama pätee jos lapsi kiukkuaa ja haluaa syliin sen sijaan että joutuisi tekemään pyydetyn homman esim. pukeminen, silitän ja sanon, että sylitellään sitten, kun olet pukenut vaatteet päälle.

Tulee pakosti tilanteita, jolloin ei voi ottaa lasta syliin kun tämä haluais, esim jos imettää pikkusisarusta. Voi silti helliä ja pyytää odottamaan. Tässä maailmanajassa pitäs muutenkin opettaa lapsia hieman odottamaan niiden tarpeiden tyydyttämistä, eikä siihen kaikki-mulle-heti-tulee-kun-vähän-vänisen.

 

[QUOTE="mies";28183744]Tulkitset lastasi ehkä väärin. Näet hänet oman etunsa itsekkäänä tavoittelijana, mikä ei välttämättä ole totuus vaan oma projektiosi. Lapselle ei noin nuorena ole vielä muodostunut huijaamisen ja monimutkaisten valtapelien merkitystä kuten aikuiselle.

Okei, uhmaikä voi olla jo 2-vuotiaalla. Mutta uskoisin että tuohon vaikuttaa paljon se, miten paljon lapsen annetaan selviytyä yksikseen ja miten paljon hänelle on aikaa. Mielipiteeni on, että lapsen kehitystä ei tulisi "kiirehtiä" vaan myöhemmän elämän kannalta on parempi liikaa hoivaa ja välittämistä kuin liikaa lapsen oman aktiivisuuden ja "itse itsensä auttamisen" korostamista.

Lisäksi uhmaiässäkään oleva lapsi ei ole mielen kyvyiltään sama kuin aikuinen.[/QUOTE]

En usko. Enkä tietenkään usko lapsen mihinkään monimutkaisiin juonitteluihin kykenevänkään. Mun mielestä on juonittelua se, että lapsi ottaa yhden sijasta kaksi pastillia, piilottaa toisen selän taakse ja tulee heilumaan mun eteen ilkikurisen ilmeen kanssa ja väittää ottaneensa yhden. Tai että väittää, ettei ottanut vielä yhtään pastillia, vaikka näin ihan varmasti että otti. Ehkä meillä on eri käsitys juonittelusta.

Kun nyt näistä pastilleista löytyi esimerkkejä niin tuli mieleen vielä yksi. Meillä on tapana antaa yksi ksylitolpastilli mukaan nukkumaanmennessä. Kerran lapsi halusi päiväunille mennessä vain pastillin, muttei suostunut menemään sänkyyn. En antanut ottaa pastillia menemättä nukkumaan ja siitä tuli kunnon itkupotkuraivari. Lapsi huusi 40min. Yritin välillä koskea, mutta lapsi vaan riehui. Sitten 40min päästä tuli itse syliin ja sitten tietenkin lohdutin ja kerroin että nyt varmaan vähän harmitti, mutta pastillin saa vasta sitten kun menee sänkyyn jne. Mun mielestä tuo on uhmaikään liittyvää.

Mutta tosiaan niinkun sanoin, ei meilläkään syliä säästellä (paitsi jos syliin ottaminen ei ole mahdollista). Ja rajat myös asetetaan lapsenkin omaksi parhaaksi, jotta oppisi erottamaan mitä saa tehdä ja mitä ei ja raivonkin keskellä saa tulla syliin, jos ei jatka riehumista sylissä (esim. lyö, potki, raavi jne.). En ole mielestäni mikään supertiukka tai julma kasvattaja todellakaan, mutta eihän se nyt vaan niin mene, että lapsi raapaisee naamaan ja vanhempi silittää poskea että "reipas tyttö".

 

En usko. Enkä tietenkään usko lapsen mihinkään monimutkaisiin juonitteluihin kykenevänkään. Mun mielestä on juonittelua se, että lapsi ottaa yhden sijasta kaksi pastillia, piilottaa toisen selän taakse ja tulee heilumaan mun eteen ilkikurisen ilmeen kanssa ja väittää ottaneensa yhden. Tai että väittää, ettei ottanut vielä yhtään pastillia, vaikka näin ihan varmasti että otti. Ehkä meillä on eri käsitys juonittelusta.

Kun nyt näistä pastilleista löytyi esimerkkejä niin tuli mieleen vielä yksi. Meillä on tapana antaa yksi ksylitolpastilli mukaan nukkumaanmennessä. Kerran lapsi halusi päiväunille mennessä vain pastillin, muttei suostunut menemään sänkyyn. En antanut ottaa pastillia menemättä nukkumaan ja siitä tuli kunnon itkupotkuraivari. Lapsi huusi 40min. Yritin välillä koskea, mutta lapsi vaan riehui. Sitten 40min päästä tuli itse syliin ja sitten tietenkin lohdutin ja kerroin että nyt varmaan vähän harmitti, mutta pastillin saa vasta sitten kun menee sänkyyn jne. Mun mielestä tuo on uhmaikään liittyvää.

Mutta tosiaan niinkun sanoin, ei meilläkään syliä säästellä (paitsi jos syliin ottaminen ei ole mahdollista). Ja rajat myös asetetaan lapsenkin omaksi parhaaksi, jotta oppisi erottamaan mitä saa tehdä ja mitä ei ja raivonkin keskellä saa tulla syliin, jos ei jatka riehumista sylissä (esim. lyö, potki, raavi jne.). En ole mielestäni mikään supertiukka tai julma kasvattaja todellakaan, mutta eihän se nyt vaan niin mene, että lapsi raapaisee naamaan ja vanhempi silittää poskea että "reipas tyttö".

Järkipuhetta!

 

En usko. Enkä tietenkään usko lapsen mihinkään monimutkaisiin juonitteluihin kykenevänkään. Mun mielestä on juonittelua se, että lapsi ottaa yhden sijasta kaksi pastillia, piilottaa toisen selän taakse ja tulee heilumaan mun eteen ilkikurisen ilmeen kanssa ja väittää ottaneensa yhden. Tai että väittää, ettei ottanut vielä yhtään pastillia, vaikka näin ihan varmasti että otti. Ehkä meillä on eri käsitys juonittelusta.

Kun nyt näistä pastilleista löytyi esimerkkejä niin tuli mieleen vielä yksi. Meillä on tapana antaa yksi ksylitolpastilli mukaan nukkumaanmennessä. Kerran lapsi halusi päiväunille mennessä vain pastillin, muttei suostunut menemään sänkyyn. En antanut ottaa pastillia menemättä nukkumaan ja siitä tuli kunnon itkupotkuraivari. Lapsi huusi 40min. Yritin välillä koskea, mutta lapsi vaan riehui. Sitten 40min päästä tuli itse syliin ja sitten tietenkin lohdutin ja kerroin että nyt varmaan vähän harmitti, mutta pastillin saa vasta sitten kun menee sänkyyn jne. Mun mielestä tuo on uhmaikään liittyvää.

Musta lapselle täytyy opettaa, ettei pastilleja oteta kuin yksi eikä suhtautua huumorilla siihen jos hän ottaa niitä useita. Epärehellisyyttä ei pitäisi ruokkia huumorinkaan voimalla. Kouluissa on jo nähtävillä, miten vaikea lapsen on kertoa totuus ja olla vilpitön. Huijaamiseen rohkaiseminen ei ole eduksi.

Toisessa tapauksessa teit ihan oikein.

 

Ottaako itkevä lapsi syliin? Riippuu tietysti itkusta. Onko se ns. huomioitkua/kiukutteluitkua/ kaipuuuta tulla hellityksi juuri silloin/suruitkua/kipuitkua... jne. Lohdutusta tarvitseva lapsesta otetaan koppi viipymättä, kiukutteleva ja muuten vaan huomiota hakeva lapsi voi odottaa vähän aikaa; kerron, että nyt on askare kesken, ja askareen valmituttua pääsee kyllä syliin.

 

Eli selkeä "vain yksi pastilli!" eikä "hihihi, eikös puhe ollut vain yhdestä pastillista...?" Tuo on musta hyvä esimerkki vääränlaisesta keskustelevuudesta. On lapsen myöhemmälle elämälle parempi, ja myös omalle kasvattamiselle, että hän oppii tiukat rajat kuin että hän oppii, että _kaikesta_ voidaan neuvotella.

 

[QUOTE="mies";28183830]Eli selkeä "vain yksi pastilli!" eikä "hihihi, eikös puhe ollut vain yhdestä pastillista...?" Tuo on musta hyvä esimerkki vääränlaisesta keskustelevuudesta. On lapsen myöhemmälle elämälle parempi, ja myös omalle kasvattamiselle, että hän oppii tiukat rajat kuin että hän oppii, että _kaikesta_ voidaan neuvotella.[/QUOTE]

Mistä kohtaa tulkkasit, että kirjoittaja olisi hihitellyt asialle? Siitä hymiöstäkö?