Jos/kun lapsiluku ei koskaan (?) täyty..

Haluaisin kuulla muidenkin ajatuksia.
Tiedän 7v lapsettomuusrumban, tiedän sen miltä tuntui olla lapseton. Täällä on monia ketutusketjuja siitä aiheesta.

Mutta, entä sellanen tuska,joka kumpuaa taas siitä, ettei tuskin koskaan saa haaveilemaansa lapsimäärää? Siis jonkun mielestä voi olla itsekästä ja hirveää,että märehdin asiaa, koska mullahan ON jo yksi lapsi. Mutta mun mielestä lapsi ei kokonaan poista sitä lapsettomuuden tuskaa.. Koen edelleen olevani lapseton, siis lapsellinen lapseton.

Mua joskus ahdistaa lukea/kuulla vaikka 4 lapsen äidin tilitystä siitä,että lapsimäärä oli ITSESTÄÄN SELVYYS,ei olis voinu ees kuvitella vaikka vain 3 lasta. Joskus ahdistaa,et miten jengi pitää niin itsestään selvänä tota asia. (Juu-siis ei heidän tarvii sitä anteeks pyydellen sanoa,eikä se oo heidän vika, ettei heillä oo raskautumisongelmia.)


Itselläni on ollut aina haave useammasta lapsesta, ainakin nyt kahdesta. Jo lähinnä ihan sen vuoksi,että lapsilla olisi sisaruksia. Mun ennuste lapsien saamiseen on toivoton, eikä enää olla "kakskymppisiäkään". Joten välillä tulee uusi tuska siitä, että miks nainen ei voi täyttää sitä luonnollista tehtävää mihin se on "asetettu". Mikä on ollut ees mun tarkoitus täällä maan päällä. Toki nyt elämällä on tarkoitus, mutta silti tällasia pohtii.
En tiiä saiko kukaan juonen päästä kiinni... Tuli vaan tällanen sunnuntaiahdistus.

 

Hei!

Heräsi uteliaisuus että miksi ennusteesi uuteen raskauteen kohdallasi on toivoton, kun kerran olet onnistunut saamaan jo yhden lapsen?

Ymmärrän kyllä ahdistuksesi hyvin vaikka itse en siihen voi samaistuakaan tällä hetkellä. Meillä myös pitkän yrittämisen ja lukuisten hoitojen jälkeen tyttö ja nyt odotan toista lasta vaikka meidän mahdollisuudet onnistua ilman hoitoja pitäisi olla olemattomat.

 

Niin, siis ei ne nolla olekaan, mutta lähinnä se epävarmuus asiassa ahdistaa. Eli hoidoitta lasta ei tule ja epäonnistuneitakin hoitoja takana paljon, ikää on jne jne. Pointtina oli siis se, ettei silleen samalla tavalla haaveilla siitä lapsimäärästä mikä "normaalisti" voisi olla mahdollinen.

 

Olen surrut samaa asiaa. Me halusimme paljon lapsia, ainakin neljä, nyt toiveissa olisi saada edes se yksi. Mehän ei voida saada lasta kuin luovutetuilla sukusoluilla ja niitä hoitoja nyt läpikäydään. Jos meille ikinä se yksi lapsi tulee niin luulen etten enää jaksa lähteä tähän rumbaan. Meille ei voi käydä "vahinkoa". Lapsiluku ei siis meillä ikinä täyty.

 

Minä voin nostaa käden pystyyn, että olen ollut lapsettomien ihmisten pahin painajainen vielä muutama vuosi sitten... Minä olin se pönttöpää joka julistin että meille tulee kolme lasta noin kolmen vuoden välein ja yli kolmekymppisenä en aio enää lisääntyä koska sitten olisin liian vanha lasten tarvitessa aktiivista ja osallistuvaa äitiä. (oma äitini on 10v vanhempi kuin ikäisteni äidit keskimäärin olivat ja näinollen hieman laiskahko osallistumaan mihinkään)

HAA HAA HAAAA! Tästä minua nyt sitten rangaistaan? Meidän perheessä kaikki on raskautuneet ihan liian helposti ja muutamat kerrat jopa vahingossa. Suvussa sentään pari vaikeammin lisääntynyttä perhettä mutta hekin ovat vuosien yrityksen jälkeen saaneet sen ainokaisensa. Nyt sitten vaan odotellaan odottamista... ja se se vasta odottamista onkin....

Olen suustani monesti päästänyt jopa sellaisen lauseen, että jos jostain syystä en saisi kuin yhden lapsen aikaan, niin sille hankkisin sisaruksen vaikka adoptoimalla (tajuamatta silloin kuinka mahdoton asia sekin on toteuttaa)

Että kyllä minä ymmärrän myös niitä kaikkia muita ihmisiä jotka sammakoita suustaan suoltaa... Ei sitä vaan tajua vaikka moni minullekin totesi että "tajuathan että se ei ole aina niin helppoa" Kohautin vain olkapäitä ja sanoin että kyllä meidän suvun lisääntymisgeeneillä se luultavasti on.... (kuinka väärässä olinkaan)

 

83yrittäjä: varmasti moni meistä on luullut saavansa sen perheen ihan helposti. Oikeastaan on suuri onni saada kokea lapsen saamisen niin positiivisena, kuin se voi lapsettomuuden jälkeen olla. Hyvä lähtökohta lapselle olla toivottu ja rakastettu. Liekö lapsettomuuskin ennen lapsen saantia lahja?

(Olen vähän luge-höyryissä, joten ymmärtäkää )

 

83yrittäjä: no, sitäpä.. Sillä niin mäkin aikoinaan sanoin, et lapset haluan ajoissa (toki ihan 20v en ollu valmis), haluan sitte useamman ENKÄ halua olla ikivanha ku tuun äidiksi (oma äiti sai mut 42v).. Eli just samat jeesustelut mäkin olen huudellu .. Vaan kuinkas sitte kävikään.. Eipä sitä sillo tienny ..
Nyt sitten ketuttaa kaverit jotka suunnittelee lapsensa teot kuukaudelleen ja onnistuvat siinä tai sitte he jotka vannoivat ja julistivat etteivät tee lapsia tai korkeintaan yhden, ja sitte 3 lapsen jälkeen itkevät kun "hups-oonkin taas raskaana-eihän tässä näin pitäny käydä"..

 

Jaan kyllä ahdistuksesi täysin Kauniskuu! Meilläkin on yksi lapsi, saanut alkunsa ivf:llä. Toisen yrittämiseksi on takana vasta yks pas, mutta en ole yhtään varma jaksanko lähteä enää uudestaan hoitoon. Tosin asia on tuore, nega testi tehty vasta tänään eli tod.näk. mieli uuden hoidon suhteen vielä muuttuu, mutta tällä hetkellä tuntuu ettei jaksa. Tämä hoitokierros on ollut minulle jostain syystä tosi rankka. Erilailla rankkaa kun esikoista yrittäessä. Silloin jotenkin "pakkomielteisesti" puski eteenpäin, rankkaa sekin oli. Nyt olen ollut koko hoidon ajan pahalla tuulella ja perhe on joutunut kärsimään siitä. Ja minulla on ollut koko ajan huono omatunto pahan tuulisuudesta. 2-vuotiaalle kun ei vielä oikein voi selittää miksi äiti yhtäkkiä onkin jatkuvasti pahalla tuulella. Tietenkin olen koko ajan kovasti toivonut ettei uuteen hoitoon tarvitsisi enää lähteä...

Minäkin olen aina halunnut monta lasta. Haaveillut suuresta perheestä. Nyt mietin voisimmeko elää elämämme kolme henkisenä perheenä. Minulle siskot ovat todella tärkeitä ja toivoisin että lapsellammekin olisi tulevaisuudessa sisaruksia tukena ja turvana. Mutta en tiedä jaksanko enää niitä hänelle yrittää tehdä. Luomuihmeeseen en jaksa uskoa.

Esikoista odottaessa kuvittelin ettei lapsettomuus enää aiheuta tuskaa. Ei, tuska ei enää ole samanlaista kuin ennen. Syli ei enää ole tyhjä, mutta ei se ole täynnäkään. Suru lapsettomuudesta on edelleen läsnä. Suru siitä, ettei ehkä koskaan saa haluamaansa lapsimäärää.

 

Mie olen myös haaveillut monesta lapsesta vähintään kolmea olen aina ajatellut, mutta nyt saa olla tyytyväinen, jos edes sen yhden saa. Alunperin ajattelin, että 25-vuotiaana olen vähintään raskaana tai äiti ja nyt sitä toivoo, että 30-vuotiaana olisi raskaana, johon alle vuosi. Meillä on yritystä takana yli 5 ja puoli vuotta ja hoitojakin takana, joten useamman lapsen saaminen taitaa jäädä haaveeksi. Toisaalta olen haaveillut, että jos saataisiin hoidoilla lapsi, niin se auttaisi saamaan myös luomusti eli se muuttaisi minua, että raskaus alkaisi myös "normaalisti". Meillä on miehen puolella vähän ongelmia, mutta todennäköisesti myös minussa, koska miehen ongelma ei selitä yksin miksen ole tullut raskaaksi vielä kertaakaan. Saimme viime ICSI:llä hyviä alkioita, joista on kaksi siirretty, mutta kummallakaan kerralla tarttumista ei ole tapahtunut.

 

Täällä painitaan samojen tuntojen kanssa. Yksi lapsi on syntynyt luomuna, mutta nyt ei toista sitten kuulu ei näy. Olisin halunnut kaksi tai kolme lasta noin 2-3 vuoden ikäeroilla, mutta se jää nyt haaveeksi. Kaksi epäonnistunutta hoitokierrosta takana ja esikoinen kasvaa kasvamistaan. Äitini totesi ajattelemattomasti, että "yrittäkää nyt, olishan se kamalaa jos ikäeroksi tulisi 4 vuotta niinkuin veljesi lapsilla". Voi että, kun nyt millään ikäerolla ikinä saisi!

Riemuitsen lapsestani joka päivä enemmän ja enemmän, kun tiedostan että hän saattaa jäädä ainokaiseksemme. Kuitenkin iloon sekoittuu haikeutta ja surua, koska lapsilukumme ei mielestäni ole vielä täynnä.