(Tämä on nyt vähän sekava mutta ei voi mitään, en nyt jaksa koittaa selkeyttää...)
No joskus aiemmin tänä vuonna kun aivokemiat on olleet sakaisin. Nyt ei ole samalla tavalla, joten en ajattele myöskään samalla tavalla. Ei siinä mitään sen kummallisempaa syytä ole ollut itsemurhaa ajatella eikä mitään ajatuksista poispääsyn syytä, muuta kuin se että aivot joko ei toimi tai toimii niin kuin on tarkotuskin.
Nyt tosin voisin sanoa, että säännöllisen energian pudistuksen/meditoinnin avulla olen päässyt aika hyvin takaisin toteuttamaan omia uskomuksiani elämästä vaihteeksi omassakin elämässä (henkinen kasvu ja vastuunottaminen omasta elämästä ja valinnoista) ja olen ainakin tähän mennessä pystynyt tietoisena valintana pitämään ajatukset pinnan yläpuolella. Jokainenhan menee sinne ajatuksissaan mikä helpottaa jos on paha olla, ja jos energiat on ihan tukossa ja matalalla, helpottavin ajatus on todellakin se että pääsee pois... Että siis vastauksena varmaan, että ainoa, mikä auttaa, on se että on joku muu helpottavin ajatus, ja itselläni se on se parempi olo minkä pystyn nyt saavuttamaan ns. värähtelyä nostamalla....
Ylipäätään voisin sanoa että miksi en ole tappanut itseäni tai koskaan edes varsinaisesti yrittänyt, on 1) vahvana pohjalla ollut/oleva tieto ja usko elämään 2) jonkunlainen tolkku on säilynyt suurimmaksi osaksi, ts ei ole mikään piuha katkenut ihan täysin totaalisesti pidemmäksi aikaa 3) Tuuri (siis en kyllä usko onneen/epäonneen mutta silti.)
Kysymys:
Olisiko se ollut itsemurha, jos olisin hypännyt: Kerran pimeänä talviyönä kotiin kävellessäni kun pysähdyin satamaan ja katsoin alas hyytävään veteen, se näytti jotenkin kamalan pehmeältä ja lämpimältä ja kutsuvalta, ja jonkin aikaa oikeasti luulin että siellä olisi lämmintä ja kivaa ja teki kovasti mieli hypätä. Oli tammikuu, keskiyö, syvä satama-allas enkä osannut uida kuin auttavasti.
Elin todella outoja ja sekavia aikoja (lähinnä ihmissuhdejuttuja ja oman arvon etsimistä ym,) mutta en ollut itsetuhoinen enkä muistaakseni edes masentunut.
