Tiedän,että tätä asiaa ei voi päättää kukaan muu,kuin minä itse. Mutta ainakin helpottaa kun voi vähän purkaa..
Meille syntyy elokuussa yhteinen lapsi. Vaikka eroaisimme,hänellä olisi silti täyden isän oikeudet ja en tulisi koskaan puhumaan lapselleni pahaa isästään,päinvastoin. Rakastan kyllä miestäni, siis oikeasti rakastan. Mutta en ehkä sillä tavalla jolla kuuluisi..(vaikeasti sanottu) Hän on jotenkin aika lailla jonkun 17vuotiaan tasolla vielä monessa asiassa (oikeasti 21) Liian kiinni perheessään ja näkee liikaa negatiivista minun perheessäni ja ajatusmaailma on muutenkin vähän teinahtava. Me olemme kotoisin ihan eri puolilta suomea,kotipaikkojen välillä matkaa 520km. Minä olen maailman maalaishenkisin ihminen,kotoisin kainuun luonnosta ja on tosiaankin ihan mahdoton ajatus,että muuttaisin jonnekkin eteläsuomeen. Hän taas kotoisin Espoosta ja niin pk-seutulainen,että taas ei halua asua muualla kuin sielä ja näkee minun kotiseudussani vaan kaikkea "#&%?$!*"
Minulla on myös henkinen sairaus itseluottamukseni kanssa. Olen joskus 14-vuotiaana yrittänyt tappaa itseni,koska en kestänyt kun olen niin ruma ja tyhmä muka. Asia on minulle vielä nyt 22-vuotiaanakin ISO ASIA. Elämä huonon itseluottamuksen kanssa on #&%?$!*ä ja itken usein. En haluaisi ajatella itsestäni näin..ainakun sanon itsestäni jtn negatiivista mieheni vain suuttuu "älä jaksa, sä pilaat mun päivän tolla" ja muutenkin jos puhun ongelmista hän vetää enemmän omia ongelmiaan että "no onhan mullaki sitä ja tätä" Muutenkin tuntuu,että ollaan ihan eri aaltopituuksilla ja olemme kasvaneet niin erilaisissa kodeissa, että lapsen kasvatus saman katon alla..tuottaisi liikaa riitaa.
Rakastan miestäni ja hänessä miljoona hyvää puolta, enkä ikinä toivoisi hänelle mitään pahaa.
En vai tiedä mitä tehdä, välillä en voi olla ajattelematta,että jos jättäisin hänet..
Meille syntyy elokuussa yhteinen lapsi. Vaikka eroaisimme,hänellä olisi silti täyden isän oikeudet ja en tulisi koskaan puhumaan lapselleni pahaa isästään,päinvastoin. Rakastan kyllä miestäni, siis oikeasti rakastan. Mutta en ehkä sillä tavalla jolla kuuluisi..(vaikeasti sanottu) Hän on jotenkin aika lailla jonkun 17vuotiaan tasolla vielä monessa asiassa (oikeasti 21) Liian kiinni perheessään ja näkee liikaa negatiivista minun perheessäni ja ajatusmaailma on muutenkin vähän teinahtava. Me olemme kotoisin ihan eri puolilta suomea,kotipaikkojen välillä matkaa 520km. Minä olen maailman maalaishenkisin ihminen,kotoisin kainuun luonnosta ja on tosiaankin ihan mahdoton ajatus,että muuttaisin jonnekkin eteläsuomeen. Hän taas kotoisin Espoosta ja niin pk-seutulainen,että taas ei halua asua muualla kuin sielä ja näkee minun kotiseudussani vaan kaikkea "#&%?$!*"
Minulla on myös henkinen sairaus itseluottamukseni kanssa. Olen joskus 14-vuotiaana yrittänyt tappaa itseni,koska en kestänyt kun olen niin ruma ja tyhmä muka. Asia on minulle vielä nyt 22-vuotiaanakin ISO ASIA. Elämä huonon itseluottamuksen kanssa on #&%?$!*ä ja itken usein. En haluaisi ajatella itsestäni näin..ainakun sanon itsestäni jtn negatiivista mieheni vain suuttuu "älä jaksa, sä pilaat mun päivän tolla" ja muutenkin jos puhun ongelmista hän vetää enemmän omia ongelmiaan että "no onhan mullaki sitä ja tätä" Muutenkin tuntuu,että ollaan ihan eri aaltopituuksilla ja olemme kasvaneet niin erilaisissa kodeissa, että lapsen kasvatus saman katon alla..tuottaisi liikaa riitaa.
Rakastan miestäni ja hänessä miljoona hyvää puolta, enkä ikinä toivoisi hänelle mitään pahaa.
En vai tiedä mitä tehdä, välillä en voi olla ajattelematta,että jos jättäisin hänet..