en jaksa enää
Pakko vuodattaa nyt ajatuksia jonnekin kun tuntuu että alan olla ihan loppu eikä ole ketään kenelle puhua... Ongelmana siis meidän perhe-elämä ja parisuhde. Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä viitisen vuotta, meillä on ennestään kaksivuotias lapsi ja nyt toinen tuloillaan. Ennen lapsen tuloa meillä meni mielestäni oikein hyvin, oli samat harrastukset ja mielenkiinnon kohteet, tehtiin kaikki yhdessä ja oltiin onnellisia. Toki riideltiin välillä mutta riidat saatiin yleensä sovittua ja kaikki oli (tietenkin) paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa. Lapsen tulon jälkeen sitten kaikki alkoi pikkuhiljaa muuttua.
Vieläkin meillä menee ihan hyvin silloin kun mies on viikot töissä jolloin nähdään vain iltaisin pienempinä annoksina tai ollaan lomalla ja on jotain erikoisempaa mieleistä tekemistä. Normaalit viikonloput meinaa nykyään aina mennä riitelyksi, tuntuu että riita saadaan aikaan ihan jostain pienestäkin asiasta ja sitten huudetaan ja itketään pahimmillaan molemmat ja pahimpia riitoja ei saada sovittua enää ollenkaan. Ollaan vaan puhumatta jonkin aikaa ja sitten varovasti aloitellaan taas arkea ja ollaan kuin ei oltaisikaan... Mies on jo pitkään puhunut että minä olen muuttunut ihan erilaiseksi ja ettei enää jaksa kiukuttelujani. Kai se sitten on niin että minä ne riidat saan aina käyntiin kilahtamalla jostain pienestä. Yleensä nämä riidat menee niin että joko minä suutun suoraan jostain asiasta tai mies ensin vähän suutahtaa, alkaa murjottamaan ja minä saan sitten siitä revittyä aikaan ilmiriidan. Olen yrittänyt opetella hillitsemään itseäni mutta tuntuu että kun jostain suutun minun on pakko vaan jatkaa sitä huippuunsa, se raivo on välillä niin kauheaa etten pysty näkemään kuin punaista. Näitä raivokohtauksia tulee nykyään pahimpina aikoina kerran pari viikonloppuun, välillä on pitempiä hyviä kausia jolloin menee ihan hyvin ja tullaan toimeen. Tässäkin välillä oli pitkiä kausia että meillä meni oikeastaan tosi hyvin eikä ollut mitään isompia tappeluita, mutta nyt taas...
Haluaisin ajatella ettei vika ole ainoastaan minussa niin että en tuntisi itseäni kokoajan ihan nollaksi ja jaksaisin paremmin yrittää tämän parisuhteen eteen, mutta mies saa joka kerta kun jostain riidellään kaiken kuulostamaan siltä että minä yksin olen se tämän parisuhteen vika ja ongelma ja että hän on se uhri... Aina kun riidellään mies alkaa hokea samaa ettei enää jaksa tätä eikä minua, että minä olen niin muuttunut siitä mitä joskus olin, valitan kokoajan ja ettei hänen kannata mitään edes yrittää kun teen hänestä niin huonon ihmisen. Tuntuu niin pahalta että kun olen yrittänyt pitkään ja meillä on mennyt hyvin niin mies saa meidän eli minut palaamaan taas siihen samaan pisteeseen missä oltiin sanomalla että minä olen KOKOAJAN tällainen... Nykyään näiden riitojen jälkeen vajoan aina muutamaksi päiväksi jonkinlaiseen masennukseen, koitan olla sitä näyttämättä miehelle tai lapselle mutta itsekseni ajattelen etten enää jaksa. Joskus mietin jopa että haluaisin lähteä ja elää ihan itsekseni niin että voisin olla oma itseni ja sitä mitä oikeasti olen.
Tuntuu ettei me miehen kanssa ymmärretä toisiamme nykyään ollenkaan. Minä olen lapsen kanssa kotona ja mies käy töissä joista iso osa on reissuhommia niin ettei mies ole kotona kuin viikonloppuisin. Minä muutin miehen luokse vieraalle paikkakunnalle eikä minulla ole täällä vieläkään oikein ystäviä tai tuttujakaan, olen aika yksinäinen ja silloin kun mies on kotona odotan että tehdään koko perheellä jotain ja ollaan yhdessä. Mies taas haluaisi ottaa rennosti ja olla vaan rauhassa, ja viettää aikaa harrastuksensa parissa. Harrastus on sellainen että se vie kokonaisia päiviä ja siellä ei lapsen kanssa oikein hyvin voida olla mukana tai jos ollaan, suurin osa siitä olemisesta ollaan lapsen kanssa kahdestaan ja mies harrastaa. Harrastus oli meille ennen yhteinen mutta minä olen siitä joutunut käytännössä kokonaan luopumaan. Ymmärrän että mies haluaa raskaiden työviikkojen jälkeen rentoutua ja tehdä omiaan mutta rankalta se tuntuu itselle kun minulla ei ole juurikaan sitä omaa aikaa... Käytännössä olen lapsen kanssa koko ajan, kerran kuukaudessa on ehkä kerta jolloin saan yksin käydä jossain - ruokakaupassa, kirppareilla tai jotain muuta semmoista. Tämä on yksi iso meitä rassaava asia josta usein itken mutta mies ei tunnu sitä koskaan täysin ymmärtävän. Muistan varmaan aina kun kerran tämmöistä riitaa/itkua sovittaessa mies silitteli minua ja kysyi että eikö se enää ole mitään tai ettenkö enää arvosta sitä että hän koittaa olla lapsen kanssa niin että minä saan omaa aikaa siivota. Tottahan se on helpompaa ja mukavampaa siivota ilman että lapsi pyörii siinä jaloissa mutta mies laskee minulle omaksi ajaksi sen kun SAAN tehdä kotitöitä yksin... Mielestäni olen luopunut aika paljosta verrattuna miehen elämään, hän ei vaan sitä koskaan mitenkään noteeraa. Ja tottakai, tietystihän sitä joutuukin luopumaan mutta harmittaahan se silti. Ja ymmärrän kyllä että miehelle on raskasta kulkea töissä ja varsinkin niissä reissutöissä, ja että haluaa sitten niille vähän vastapainoakin. Tai olen ainakin koittanut ymmärtää ja antaa hänen mennä (ei samassa määrin kuin ennen mutta on voinut kuitenkin samoja juttujaan jatkaa mitä ennen tätä perhe-elämääkin) enkä mielestäni ole vaatinut häneltä paljon kotitöiden tekemisiä viikonloppuisin tai varsinkaan viikolla, kun itse olen kuitenkin kokoajan kotona. Ongelma on tässäkin kun mies taitaa kuvitella tämän ainaisen kotona olemisen niin helpoksi ja auvoisaksi, ja minä taas haikailen välillä sinne töihin... Ja kun tiedän että tämä on tätä vielä useamman vuoden.
En tiedä voiko näitä taas lisääntyneitä raivokohtauksia ja riitelyitä laittaa tämän raskauden piikkiin kun olin ennen tätä raskauttakin välillä ihan hermoheikko, mutta kyllä tämäkin osaltaa näihin oloihini on vaikuttanut. Raskaus ei vielä ole edes puolessa välissä mutta hankalaa on ollut, alkuun oksensin ja pahoinvoin ja olin ihan rikki siitä tajuttomasta väsymyksestä ja nyt sitten on muuten itkuisia, huonoja ja kipeitä päiviä jolloin tuntuu että olen ihan kauhea ja ruma enkä kelpaa mihinkään. Itsetunto on ihan jossain pohjamudassa. Asiaa ei auta ettei mies ymmärrä yhtään näitä oloja, enkä kehtaa näistä hänelle puhua enkä itkeä kun luulen ettei se saisikaan häntä ymmärtämään. Tuntuu että kaipaisin nyt entistä enemmän läheisyyttä ja niitä kahdenkeskisiä hetkiä, vaan mies ei ole minuun nyt pariin viikkoon juuri koskenutkaan. Ei ole hellyydenosoituksia, ei sanota mitään hyvää (ei puolin eikä toisin). Mies ei puhu raskaudesta muuten kuin joskus vitsailee kasvavasta mahasta, ei häntä kiinnosta minun oloni tai asiat jotka liittyvät tulevaan vauvaan. Ei tule käymään neuvoloissa tai ultrissa, hyvin vastahakoisesti ja kiroillen täyttelee niitä "turhia" lappuja mitä neuvolasta kannan... Olisi niin ihana kun olisi joku vähän jakamassa tätä, nyt kannan taas kaiken ihan yksin ja se väsyttää.
En tiedä lukeeko tätä kukaan mutta sainpahan edes jonnekkin avautua, helpottaa vähän kun saa jotain edes puettua sanoiksi.
Vieläkin meillä menee ihan hyvin silloin kun mies on viikot töissä jolloin nähdään vain iltaisin pienempinä annoksina tai ollaan lomalla ja on jotain erikoisempaa mieleistä tekemistä. Normaalit viikonloput meinaa nykyään aina mennä riitelyksi, tuntuu että riita saadaan aikaan ihan jostain pienestäkin asiasta ja sitten huudetaan ja itketään pahimmillaan molemmat ja pahimpia riitoja ei saada sovittua enää ollenkaan. Ollaan vaan puhumatta jonkin aikaa ja sitten varovasti aloitellaan taas arkea ja ollaan kuin ei oltaisikaan... Mies on jo pitkään puhunut että minä olen muuttunut ihan erilaiseksi ja ettei enää jaksa kiukuttelujani. Kai se sitten on niin että minä ne riidat saan aina käyntiin kilahtamalla jostain pienestä. Yleensä nämä riidat menee niin että joko minä suutun suoraan jostain asiasta tai mies ensin vähän suutahtaa, alkaa murjottamaan ja minä saan sitten siitä revittyä aikaan ilmiriidan. Olen yrittänyt opetella hillitsemään itseäni mutta tuntuu että kun jostain suutun minun on pakko vaan jatkaa sitä huippuunsa, se raivo on välillä niin kauheaa etten pysty näkemään kuin punaista. Näitä raivokohtauksia tulee nykyään pahimpina aikoina kerran pari viikonloppuun, välillä on pitempiä hyviä kausia jolloin menee ihan hyvin ja tullaan toimeen. Tässäkin välillä oli pitkiä kausia että meillä meni oikeastaan tosi hyvin eikä ollut mitään isompia tappeluita, mutta nyt taas...
Haluaisin ajatella ettei vika ole ainoastaan minussa niin että en tuntisi itseäni kokoajan ihan nollaksi ja jaksaisin paremmin yrittää tämän parisuhteen eteen, mutta mies saa joka kerta kun jostain riidellään kaiken kuulostamaan siltä että minä yksin olen se tämän parisuhteen vika ja ongelma ja että hän on se uhri... Aina kun riidellään mies alkaa hokea samaa ettei enää jaksa tätä eikä minua, että minä olen niin muuttunut siitä mitä joskus olin, valitan kokoajan ja ettei hänen kannata mitään edes yrittää kun teen hänestä niin huonon ihmisen. Tuntuu niin pahalta että kun olen yrittänyt pitkään ja meillä on mennyt hyvin niin mies saa meidän eli minut palaamaan taas siihen samaan pisteeseen missä oltiin sanomalla että minä olen KOKOAJAN tällainen... Nykyään näiden riitojen jälkeen vajoan aina muutamaksi päiväksi jonkinlaiseen masennukseen, koitan olla sitä näyttämättä miehelle tai lapselle mutta itsekseni ajattelen etten enää jaksa. Joskus mietin jopa että haluaisin lähteä ja elää ihan itsekseni niin että voisin olla oma itseni ja sitä mitä oikeasti olen.
Tuntuu ettei me miehen kanssa ymmärretä toisiamme nykyään ollenkaan. Minä olen lapsen kanssa kotona ja mies käy töissä joista iso osa on reissuhommia niin ettei mies ole kotona kuin viikonloppuisin. Minä muutin miehen luokse vieraalle paikkakunnalle eikä minulla ole täällä vieläkään oikein ystäviä tai tuttujakaan, olen aika yksinäinen ja silloin kun mies on kotona odotan että tehdään koko perheellä jotain ja ollaan yhdessä. Mies taas haluaisi ottaa rennosti ja olla vaan rauhassa, ja viettää aikaa harrastuksensa parissa. Harrastus on sellainen että se vie kokonaisia päiviä ja siellä ei lapsen kanssa oikein hyvin voida olla mukana tai jos ollaan, suurin osa siitä olemisesta ollaan lapsen kanssa kahdestaan ja mies harrastaa. Harrastus oli meille ennen yhteinen mutta minä olen siitä joutunut käytännössä kokonaan luopumaan. Ymmärrän että mies haluaa raskaiden työviikkojen jälkeen rentoutua ja tehdä omiaan mutta rankalta se tuntuu itselle kun minulla ei ole juurikaan sitä omaa aikaa... Käytännössä olen lapsen kanssa koko ajan, kerran kuukaudessa on ehkä kerta jolloin saan yksin käydä jossain - ruokakaupassa, kirppareilla tai jotain muuta semmoista. Tämä on yksi iso meitä rassaava asia josta usein itken mutta mies ei tunnu sitä koskaan täysin ymmärtävän. Muistan varmaan aina kun kerran tämmöistä riitaa/itkua sovittaessa mies silitteli minua ja kysyi että eikö se enää ole mitään tai ettenkö enää arvosta sitä että hän koittaa olla lapsen kanssa niin että minä saan omaa aikaa siivota. Tottahan se on helpompaa ja mukavampaa siivota ilman että lapsi pyörii siinä jaloissa mutta mies laskee minulle omaksi ajaksi sen kun SAAN tehdä kotitöitä yksin... Mielestäni olen luopunut aika paljosta verrattuna miehen elämään, hän ei vaan sitä koskaan mitenkään noteeraa. Ja tottakai, tietystihän sitä joutuukin luopumaan mutta harmittaahan se silti. Ja ymmärrän kyllä että miehelle on raskasta kulkea töissä ja varsinkin niissä reissutöissä, ja että haluaa sitten niille vähän vastapainoakin. Tai olen ainakin koittanut ymmärtää ja antaa hänen mennä (ei samassa määrin kuin ennen mutta on voinut kuitenkin samoja juttujaan jatkaa mitä ennen tätä perhe-elämääkin) enkä mielestäni ole vaatinut häneltä paljon kotitöiden tekemisiä viikonloppuisin tai varsinkaan viikolla, kun itse olen kuitenkin kokoajan kotona. Ongelma on tässäkin kun mies taitaa kuvitella tämän ainaisen kotona olemisen niin helpoksi ja auvoisaksi, ja minä taas haikailen välillä sinne töihin... Ja kun tiedän että tämä on tätä vielä useamman vuoden.
En tiedä voiko näitä taas lisääntyneitä raivokohtauksia ja riitelyitä laittaa tämän raskauden piikkiin kun olin ennen tätä raskauttakin välillä ihan hermoheikko, mutta kyllä tämäkin osaltaa näihin oloihini on vaikuttanut. Raskaus ei vielä ole edes puolessa välissä mutta hankalaa on ollut, alkuun oksensin ja pahoinvoin ja olin ihan rikki siitä tajuttomasta väsymyksestä ja nyt sitten on muuten itkuisia, huonoja ja kipeitä päiviä jolloin tuntuu että olen ihan kauhea ja ruma enkä kelpaa mihinkään. Itsetunto on ihan jossain pohjamudassa. Asiaa ei auta ettei mies ymmärrä yhtään näitä oloja, enkä kehtaa näistä hänelle puhua enkä itkeä kun luulen ettei se saisikaan häntä ymmärtämään. Tuntuu että kaipaisin nyt entistä enemmän läheisyyttä ja niitä kahdenkeskisiä hetkiä, vaan mies ei ole minuun nyt pariin viikkoon juuri koskenutkaan. Ei ole hellyydenosoituksia, ei sanota mitään hyvää (ei puolin eikä toisin). Mies ei puhu raskaudesta muuten kuin joskus vitsailee kasvavasta mahasta, ei häntä kiinnosta minun oloni tai asiat jotka liittyvät tulevaan vauvaan. Ei tule käymään neuvoloissa tai ultrissa, hyvin vastahakoisesti ja kiroillen täyttelee niitä "turhia" lappuja mitä neuvolasta kannan... Olisi niin ihana kun olisi joku vähän jakamassa tätä, nyt kannan taas kaiken ihan yksin ja se väsyttää.
En tiedä lukeeko tätä kukaan mutta sainpahan edes jonnekkin avautua, helpottaa vähän kun saa jotain edes puettua sanoiksi.
