Jatkuva pelko ja ahdistus

[totoro]

Raskauteni on vasta alkuvaiheilla rv 7+6 ja ensiviikolla olisi ultra.
Minua pelottaa suunnattomasti se että mitä silloin selviää..
Onko kaikki hyvin, kuuluuko sydän äänet?!
Tällä hetkellä tuntuu että elämäni romahtaa jos joudun kuulemaan huonoja uutisia..
Vaikka olen yrittänyt jollain tapaa siihenkin valmistautua.
Ja jos kaikki on vielä nyt hyvin, minua kummittelee jo ajatus keskenmenosta..

Raskausviikolla 5 kävin ensimmäisen kerran ultrassa, kun minulla ei ollut aavistustakaan kuinka pitkällä raskaus voisi jo olla ( niin epäsäännöllinen kierto) ja silloin todettiin että vielä todella alussa, ja kuitenkin että raskaus sijaitsee kohdussa niinkuin pitääkin.
Ja jo tätä käyntiä odotellessa oli järjetön pelko siitä että olisi kohdunulkoinen raskaus..

Nämä pelot ja murheet tuntuu todellakin olevan ajatuksissa päällimmäisinä, enkä uskalla vielä iloita raskaudesta.
Tämä lapsi olisi todella tervetullut, koska tämäkin on jo suuri lottovoitto. Koska periaatteessa raskautumisen todennäköisyys meillä on vain yksi kymmenestä.

Osaisiko joku piristää ja tsempata minua? :/

 

[sinikello]

ILOA..VALOA..JA..VOIMIA TEILLE...

JA ISO HALAUS.. TÄÄLTÄ...

 

[Ruut]

Hei!

Minulla oli samanlaisia tuntemuksia ensimmäisen raskauden kohdalla. Keskenmenon kokeneena (eka ultrassa sydänääniä ei näkynyt ja järkytys oli suuri) pelkäsin hulluna ja suurin osa raskaana olosta meni murehtimiseen. Harmittaa näin jälkikäteen, mutta eihän tunteilleen voi mitään. Paras kaverini on lääkäri ja hänenkään uskottelut "90 % raskauksista menee loppuun saakka hyvin, jos sikiön sydänäänet on todettu" ei minua lohduttanut. Manasin tietenkin, että varmasti kuulun siihen 10 % joukkoon. Loppu hyvin kaikki hyvin ja meillä on ihastuttava 2-vuotias poika.

Toisen raskauden aikana (olen rv 23) olen ollut rennompi. Keskenmenoon en pysty itse vaikuttamaan ja jos jotain ikävää on tapahtuakseen, niin suretaan sitten.

Tsemppiä sinulle!

Raskauteni on vasta alkuvaiheilla rv 7+6 ja ensiviikolla olisi ultra.
Minua pelottaa suunnattomasti se että mitä silloin selviää..
Onko kaikki hyvin, kuuluuko sydän äänet?!
Tällä hetkellä tuntuu että elämäni romahtaa jos joudun kuulemaan huonoja uutisia..
Vaikka olen yrittänyt jollain tapaa siihenkin valmistautua.
Ja jos kaikki on vielä nyt hyvin, minua kummittelee jo ajatus keskenmenosta..

Raskausviikolla 5 kävin ensimmäisen kerran ultrassa, kun minulla ei ollut aavistustakaan kuinka pitkällä raskaus voisi jo olla ( niin epäsäännöllinen kierto) ja silloin todettiin että vielä todella alussa, ja kuitenkin että raskaus sijaitsee kohdussa niinkuin pitääkin.
Ja jo tätä käyntiä odotellessa oli järjetön pelko siitä että olisi kohdunulkoinen raskaus..

Nämä pelot ja murheet tuntuu todellakin olevan ajatuksissa päällimmäisinä, enkä uskalla vielä iloita raskaudesta.
Tämä lapsi olisi todella tervetullut, koska tämäkin on jo suuri lottovoitto. Koska periaatteessa raskautumisen todennäköisyys meillä on vain yksi kymmenestä.

Osaisiko joku piristää ja tsempata minua? :/

 

[Sudenmarja]

Kai kaikki ovat jossain määrin huolissaan lapsen terveydestä ja raskauden jatkumisesta. Olisi aika naivia vain olettaa, että tottakai kaikki menee hyvin. Mutta sekin on totta, että YLEENSÄ kaikki menee hyvin ja huolehtiminen ei auta mitään.

Mutta ei kai kukaan jaksa tai pysty olemaan paniikissa yhdeksää kuukautta? Tai pikemminkin koko loppuelämää, voihan sille terveenä syntyneelle lapselle sattua vaikka mitä, ties vaikka pyöräilee rekan alle 5-vuotiaana tai ajaa kännissä ojaan parikymppisenä... Voihan sitäkin alkaa pelätä jo nyt. Rakkaan menettämisen pelko on ehkä peloista pahimpia koska itse ei voi tehdä mitään. Joka kerta miehen ollessa työmatkalla pelkään, että sattuu joku onnettomuus eikä hän tulekaan kotiin enää koskaan.

Pelon ja huolen aiheita riittää elämässä, mutta eihän elämää voi elää jos koko ajan pelkää ihan kaikkea. Minulla ainakin huolehtiminen raskauden suhteen helpotti np-ultran jälkeen ja tällä hetkellä en ole oikeastaan ollenkaan huolissani. Jos jotain menee pieleen niin menee ja sitä surraan sitten.

 

[totoro]

kiitos myötätunnosta ja tsemppauksesta!
Totta se on, että nyt on kyse asiasta johon loppujenlopuksi itse ei voi kuitenkaan vaikuttaa.
Niinpä miksi tuhlata voimavaroja etukäteen murehtimiseen..
Helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritetään positiivisella asenteella!