Järki vai tunteet?Kertokaa oma näkemyksenne asiaaan....

[Milla]

Olen 33-vuotias 3 ja 5 vuotiaiden,tytön ja pojan äityli.Olen vannonut että nämä kaksi lasta saavat riittää,mutta nyt on mieleeni noussut kummittelemaan ajatus kolmannesta....Toinen puoleni minuata käskee ajattelemaan järkevästi ja toinen puoleni halajaa vielä pientä nyyttiä syliinsä.......Mieheni on samoilla linjoilla.....Taas ne yöheräämiset,imetykset sun muut.Sido itsesi taas pieneen nyyttiin.....Toisaalta ah,niin ihana ajatus......Tiedän että päätös kolmannesta on tehtävä suht pian...tulee meinaan ikä vastaan äitylillä ja isukillakin......Apuaaaaa!!!!

 

[ärripuurrimurri]

mulla on vähän samanlaisia ajatuksia, kolme lasta meillä jo on, mutta neljännen vielä haluaisin, miehen mielestä meillä on lapsiluku täynnä, mutta on aika helposti ympäripuhuttavissa mun järki sanoo ei, mut sydän sanoo kyllä....

 

[Sitku]

ei muuta kuin toimeksi vaan, ajattele sitä vauvatuoksua,ähinää ja tuhinaa ja märkiä kuolapusuja... :heart:

 

[Mukamaspipsa]

Tunneihmisenä vastaan, että siitä vaan, jos siltä tuntuu. Myöhemmin vois ehkä harmittaa, jos päästäs järjen valloilleen =)

Ja sitä paitsi, sitä kummasti sopeutuu uudestaan siihen vauva-elämään =)

 

[Myy-80]

Mun mielestä kannattaa tehdä ihan sen mukaan mikä tuntuu hyvältä... Jos molemmat on vauvan kannalla, niin kannattaahan sitä kolmatta nyt alkaa yrittämään, kun ei vielä kovin paljon ikää ole. Muutaman vuoden päästä mahdollisuudet on jo paljon huonommat ja riskit isommat. Sitäpaitsi nyt oot vielä sen verran nuori, että jaksatkin vielä ihan hyvin sen vauva-arjen.

Mä varmaan tekisin kyllä-päätöksen tossa tilanteessa, niin ei ainakaan jäis harmittamaan sillai "olis sittenki pitäny". Voihan sitä aina mieltään muuttaa sen osalta mitä haluaa eli ei alkuperäsessä suunnitelmassa ole pakko pysyä, jos se ei tunnukaan enää hyvältä.

Plussaonnea, jos sellaisen valinnan teet.

 

[koppis]

Me ajateltiin tuo asia pelkästään tunteella, koska tuntui, että jos tätä kolmosta ei hankita, niin luultavasti olisimme myöhemmin katuneet päätöstämme. Joulukuun alussa olisi la tälle kolmoselle. Ei muuta kuin vauvantekoon vain, ei siinä muu auta.

 

[kidetär]

Minullakin pienoinen vauvakuume kuopus nyt 1v9kk mut järki sanoo ei enää vauvoja!

 

[vieras]

Yöheräämiset tiedät varmasti jaksavasi jos kaksi lasta jo on. Mutta vauvahan on ihana nyytti vain pienen hetken.

Tekisin päätökseni sen mukaan, jaksanko hoitaa ja huoltaa ja kasvattaa henkisesti ja taloudellisesti yhden lapsen lisää seuraavat 20-30 vuotta. Pyykit, ruoat, harrastukset, päivähoitomaksut, oma huone (mahdollisesti), oma ajokortti, kaikki maksaa ja vie voimia ja vaatii aikaa.

Pieni vauva ei vaadi mitään, vähän aikaa rinnalla ja nukuttamista. Mutta isompana sillä työn määrällä eikä rahanmenolla ole loppua.

 

[Ultramariini]

Kukaan toinen ei voi puolestasi vastata. Mutta voitko vaan järkeillen elää sellaisen päätöksen kanssa, että ei enää lapsia.

Minä en voinut. Mulla uinuu tuolla yläkerrassa kohta kolme vuotias "tunteellatehty" =)

 

[Tammikuu]

ei muuta kuin toimeksi vaan, ajattele sitä vauvatuoksua,ähinää ja tuhinaa ja märkiä kuolapusuja... :heart:

Toisaalta... Täällä eräs, joka rakastaa sitä vauva-ajan ihanuutta, utua. Mutta kun en niin "välitä" uhmaikäisistä, en arkiaamuista ja kaaoksesta, joka enemmän tai vähemmän aina lapsiperheissä vallitsee, ja kun vielä lisätään, että se lasten murrosikäkin tulee joskus vastaan: Minusta pelkkä vauvanpalleron ajattelu, kuolapusuineen kaikkineen, oli ne kuinka ihania tahansa, ei pelkästään kanna siinä rankassa arjessa, ehkä kovinkaan pitkälle. Siksi minulle, vauvojen syvälle ihailijalle, olisi lähinnä kauhistuttava ajatus saada uusi lapsi nyt. Vaikka oma vauva/lapsi onkin se maailman ihanin asia. Eli en tohtisi ajatella tätä asiaa pelkällä tunteella. Ehkä "tunnejärjellä" sentään.


Mutta... tiedä häntä. Asiassa on lohdullista se, että jos "lapseen päädytte" se rankkuuskin yleensä silti "maksaa itsensä". Ja jos ette päädy, se lapsenkaipuu ja vauvantuska häipyy kyllä ajallaan, pieni kaipuu, kaunis sellainen kantaa, saattaa jäädä. Mutta yleensä sekin pyyhkiytyy pois, ajallaan. Elämällä on taipumus, vetäessään mahdollisuuksia pois, tarjota sitten uusia tilalle.