Jaksamisesta...

Joskus kun käyn tälläkin puolellla lukemassa juttuja, mua huvittaa kuinka nuoret äidit sanovat: "parempi tehdä lapset nuorena, kun vielä jaksaa eikä 30-40v." Ihan niin kuin ihmisen voimat vähenesivät radikaalisti 25v. jälkeen ja sen jälkeen alkaisi vanhuuden vapina.
Minä olen 29v. ja voin kertoa, että energiaa ja voimia riittää jopa pareminkin kuin kymmenen vuotta sitten.
Olin kahdeksantoistavuotiaana pienen vauvan hoitajana (kymmenen tuntia päivässä ja viisi päivää viikossa) ja nykyään päätäni puistellen ajattelen noita aikoja. Silloin pinna oli kireällä (yritin olla näyttämättä sitä vauvalle) ja vauvan itku väsytti tolkuttomasti. Nykyään minulla on ihan toisella tapaa kärsivällisyyttä ja ymmärrystä lapsia kohtaan (vaikka jo tuolloin teininä pidin kauheasti lapsista, niin elämänkokemus on tuonut valtavasti lisää voimia ja näkökulmia lapsenkasvatukseen).
Minä olen iloinen, että olen tullut äidiksi vasta vähän vanhempana, koska olen varmasti parempi äiti nyt kuin olisin ollut alle kaksikymppisenä.
Tällä kirjoituksella en halua tuomita ketään, vaan muistuttaa siitä että elämää ja voimavaroja on 25v. jälkeenkin.
Jokainen tekee toivottavasti elämässään juuri itselleen ja läheisilleen sopivimmat ratkaisut! =)
Iloista Kesää Kaikille! B)

 

juu, ei tuo oo kiveen kirjoitettu että nuorena jaksaisi automaattisesti paremmin. Itse sain poikani 19-vuotiaana ja olen ollut välillä todella väsynyt. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, osittain väsymykseni takia.
Haluaisin siis muistuttaa nuoria äitejä, että pitäkää omasta jaksamisestanne huolta!! Älkää ajatelko että teidän pitäisi näyttää muille kuinka hyvin hoidatte kodin ja vauvan. Jos ei jaksa niin silloin on parempi pyytää apua.

 

mä en ainakaa jaksa!!

 

\

Haluaisin siis muistuttaa nuoria äitejä, että pitäkää omasta jaksamisestanne huolta!! Älkää ajatelko että teidän pitäisi näyttää muille kuinka hyvin hoidatte kodin ja vauvan. Jos ei jaksa niin silloin on parempi pyytää apua.

Olin itse 17v. kun esikoiseni sain, ja muistan miten juuri tuo näyttämisen tarve muille meni kaiken edelle. Lapsi oli toivottu ja haluttu, mutta silti ihmiset katsoivat pitkin nenänvartta, eivät luottaneet, että me pärjäisimme pienen kanssa. Kiivastuin näistä epäilyistä ja syytöksistä aivan hillittömästi.

Niinpä aloin heti sairaalasta päästyäni siivota ja puunata, leipoa ja tampata. Kaikki piti olla aina tiptop, viimeisen päälle. Pullan piti tuoksua, varsinkin, jos joku oli tulossa käymään. Imuri kävi päivittäin, lattat pesin kontaten vähintään joka toinen päivä, pölyhuiska kädessä kuljin yöt ja päivät aina siihen saakka kun mieheni lopulta kirjaimellisesti raahasi minut lääkärille esikoisemme ollessa tällöin hiukan alle vuoden. Siitä oli hyötyä. Nyt myöhemmin ajatellessani, muistan, kuinka poikki olin. Harmittaa, että melkein koko se ihana vauva-aika meni oman väsymyksen ja stressaamisen vuoksi liian nopeasti, enkä juuri ehtinyt siitä nauttia. Vain, koska päälimmäisenä ajatuksena oli mitä muut ajattelevat. Edelleenkin olen varpaillaan tästä asiasta, ehkä turhan paljon vieläkin stressaan muiden mielipiteistä, vaikka virallisesti en teiniäiteihin enää kuulukaan.

Ja kyllähän ne ihmiset myöhemmin anteeksi pyytelivät epäilyjään, ja nyt jo kovasti kysellään, koska tytölle kaveri ollaan meinattu hankkia.. Saapa nähdä, josko vauvakuume iskisi

Tällä haluan tosiaan kaikille äideille, etenkin teille nuorille, sanoa, että jos haluat olla hyvä äiti lapsellesi, ole hyvä myös itsellesi Eipä se tiskivuori tai muutamat villakoirat sänkysi alla tee sinusta yhtään huononpaa äitiä! Voimia ja jaksamisia kaikille! :hug: