Jättäisitkö kumppanisi jos hän tulisi uskoon?

Mäkin ihmettelen tämän keskustelun sävyä. Uskoon tulo nähdään siten, että koko ihmisen persoonallisuus muuttuu ja ihminen levittää jotain negatiivista ympäristöön. Ihmisen temperamentti ja luonne ei siitä muutu, että tulee uskoon. Arvot ja maailmankuva todennäköisesti jonkin verran muuttuu. En ymmärrä miksi esim. rehellisyys ym. arvot voisivat olla negatiivisia. Kristillinen uskon ydinjuttuja on armo, lähimmäisen rakastaminen ja anteeksiantaminen. Miten sellainen muuttuminen voisi olla negatiivista, että kasvaa ehkä pitkämielisemmäksi? Tietenkin uskontoja ja ihmisiä on kaikenlaisia ja uskominen itsestään ei muuta ihmistä vaan ihminen itse valitsee edelleen miten käyttäytyy.

Mun mies rupes mun kanssa seurustelemaan ja meni naimisiinkin, vaikka uskis olinkin (ja edelleen olen). Mulla on paljon läheisiä ateisti ystäviä, joiden elämänarvot saattavat olla ihan erilaiset, mutta eipä heitäkään oo haitannut mun arvot ja uskovaisuus ja mua ei haittaa heidän erilaiset arvot. Ihmisiä me kaikki ollaan ja vaikka eri tavalla ajatellaan ja uskotaan, kukaan ei oo huonompi tai levitä jotain negatiivista ympäristöönsä.

Mun mielestä ne, jotka eivät ylipäätäänsä voi sietää ihmisiä, joilla on vakaumus, ovat suvaitsemattomia ja se negatiivisuus on heidän päänsisäinen ongelma. Eri asia on ihmiset, jotka väkisin tyrkyttävät arvojaan muille, eivätkä kunnioita toisia. Kyse on tällöin ihmistyypistä, ei uskonnosta, koska näitä löytyy niin ateisteista, agnostikoista, muslimeista, jehovista, krstityistä jne.

 

No ihan yhtä lailla suvaitsemattomuutta ja tuomitsemista on mielestäni se, että keskustelun lähtökohta on se, että usko on negatiivinen asia, jonka takia voi miettiä eroa. Ja se oletus, että arki muuttuu, arvomaailma muuttuu ja pöpilässäkin sitten todennäköisesti istutaan jossain vaiheessa.

Ja noilla kirkkohääjutuilla tarkoitin sitä, että onko mieleenne tullut, että ne tuttavat ja sukulaisetkin voivat ihan oikeasti uskoa siihen jumalaan, eivätkä hekään ole pöpilässä, eikä heidän elämänsä ole kovinkaan rajoittunutta. Ihan tavallista elämää elävät hekin.

Ei kai tässä kukaan ole luullutkaan, että uskovaiset eivät voisi elää täysin normaalia elämää. Enkä usko, että kukaan elää siinä luulossa, että ei tuntisi yhtään uskovaa, vaikka Suomessa suurin osa onkin ateisteja. Mutta puoliso on kuitenkin hieman eri asia. Kyllä mulla on paljon sellaisia kavereita, joiden elämä ei ole mitenkään rajoittunutta, mutta kuitenkin sellaista, että syystä tai toisesta en haluaisi sellaisen puoliso olla.

Kuten tuolla jo aikaisemmin jotkut keskusteli, liikunnan aloittaminen tai muu elämäntapamuutos ei yleensä sisällä mitään sen ihmeellisempiä arvoja. Uskossa taas on kuitenkin kyse elämänkatsomuksesta. Usko muuttaa ihmisen käsitystä koko elämästä, elämän tarkoituksesta ja kuolemasta. Kun ateisti tulee uskoon, kyseessä on ihmisen persoonaan vaikuttavasta kokonaisvaltaisesta arvomuutoksesta.

Jos perhe on kasvissyöjäpuunhalaajahippejä, jotka välttää kuluttamista ja osallistuu Greenpeacen mielenosoituksiin ja yhtäkkiä puoliso alkaakin lihaasyöväksi yksityisautoilijaksi, ymmärrän varsin hyvin, että parisuhde voi kaatua tähän. Ymmärrätkö sinä?

 

Ei kai tässä kukaan ole luullutkaan, että uskovaiset eivät voisi elää täysin normaalia elämää. Enkä usko, että kukaan elää siinä luulossa, että ei tuntisi yhtään uskovaa, vaikka Suomessa suurin osa onkin ateisteja. Mutta puoliso on kuitenkin hieman eri asia. Kyllä mulla on paljon sellaisia kavereita, joiden elämä ei ole mitenkään rajoittunutta, mutta kuitenkin sellaista, että syystä tai toisesta en haluaisi sellaisen puoliso olla.

Kuten tuolla jo aikaisemmin jotkut keskusteli, liikunnan aloittaminen tai muu elämäntapamuutos ei yleensä sisällä mitään sen ihmeellisempiä arvoja. Uskossa taas on kuitenkin kyse elämänkatsomuksesta. Usko muuttaa ihmisen käsitystä koko elämästä, elämän tarkoituksesta ja kuolemasta. Kun ateisti tulee uskoon, kyseessä on ihmisen persoonaan vaikuttavasta kokonaisvaltaisesta arvomuutoksesta.

Jos perhe on kasvissyöjäpuunhalaajahippejä, jotka välttää kuluttamista ja osallistuu Greenpeacen mielenosoituksiin ja yhtäkkiä puoliso alkaakin lihaasyöväksi yksityisautoilijaksi, ymmärrän varsin hyvin, että parisuhde voi kaatua tähän. Ymmärrätkö sinä?

No tottakai ymmärrän, mutta tuossahan oli jälleen kyse ääritilanteesta. Miksi uskon kohdalla oletetaan, että muutos olisi yhtä radikaali?

 

[QUOTE="ihmettelen";29271617]Mäkin ihmettelen tämän keskustelun sävyä. Uskoon tulo nähdään siten, että koko ihmisen persoonallisuus muuttuu ja ihminen levittää jotain negatiivista ympäristöön. Ihmisen temperamentti ja luonne ei siitä muutu, että tulee uskoon. Arvot ja maailmankuva todennäköisesti jonkin verran muuttuu. En ymmärrä miksi esim. rehellisyys ym. arvot voisivat olla negatiivisia. Kristillinen uskon ydinjuttuja on armo, lähimmäisen rakastaminen ja anteeksiantaminen. Miten sellainen muuttuminen voisi olla negatiivista, että kasvaa ehkä pitkämielisemmäksi? Tietenkin uskontoja ja ihmisiä on kaikenlaisia ja uskominen itsestään ei muuta ihmistä vaan ihminen itse valitsee edelleen miten käyttäytyy.

Mun mies rupes mun kanssa seurustelemaan ja meni naimisiinkin, vaikka uskis olinkin (ja edelleen olen). Mulla on paljon läheisiä ateisti ystäviä, joiden elämänarvot saattavat olla ihan erilaiset, mutta eipä heitäkään oo haitannut mun arvot ja uskovaisuus ja mua ei haittaa heidän erilaiset arvot. Ihmisiä me kaikki ollaan ja vaikka eri tavalla ajatellaan ja uskotaan, kukaan ei oo huonompi tai levitä jotain negatiivista ympäristöönsä.

Mun mielestä ne, jotka eivät ylipäätäänsä voi sietää ihmisiä, joilla on vakaumus, ovat suvaitsemattomia ja se negatiivisuus on heidän päänsisäinen ongelma. Eri asia on ihmiset, jotka väkisin tyrkyttävät arvojaan muille, eivätkä kunnioita toisia. Kyse on tällöin ihmistyypistä, ei uskonnosta, koska näitä löytyy niin ateisteista, agnostikoista, muslimeista, jehovista, krstityistä jne.[/QUOTE]

Se, että ei halua olla parisuhteessa tietynlaisen ihmisen kanssa, ei tarkoita sitä etteikö hyväksyisi tai suvaitsisi tällaista ihmistä. Mä hyväksyn kyllä sellaiset ihmiset, joita ei voisi vähempää kiinnostaa politiikka ja yhteiskunnalliset asiat ja heillä on mielestäni täysi oikeus olla sellaisia. Tai ihmiset, joita ei kiinnosta matkustaminen. Tai ihmiset, jotka haluaa käydä lähipubissa yhdellä päivittäin. Mutta mun olisi silti vaikea olla parisuhteessa tällaisen ihmisen kanssa, koska meillä olisi niin erilaiset arvot ja kiinnostuksenkohteet.

 

No tottakai ymmärrän, mutta tuossahan oli jälleen kyse ääritilanteesta. Miksi uskon kohdalla oletetaan, että muutos olisi yhtä radikaali?

En mä ymmärrä miten tuossa olisi kyse ääritilanteesta. Kysehän olisi vain siitä, että ihmisen arvot muuttuvat. Ja jos ihminen on ennen ollut ateisti ja on nyt uskovainen, hänenkin arvonsa ovat muuttuneet.

 

Mä en oikein ymmärrä miten ihminen voi tulla uskoon ilman, että ihmisen arvot muuttuu.

Onhan joillakin ihmisillä esim. kristilliset arvot, (voivat jopa niiden arvojensa takia olla seurakunnan jäseniä) vaikka eivät usko Jumalaan, eivät ainakaan kristinuskon Jumalaan. Miksi he eivät voisi tulla syystä tai toisesta uskoon arvojen muuttumatta?

 

Tämä on kyllä niin outo ketju ja outo aihe. Täällä ateistit tuomitsevat uskovaiset, koska uskovaiset tuomitsevat. Väitetään uskovaisia suvaitsemattomiksi, mutta toistakymmentä sivua kohkataan omaa suvaitsemattomuutta.

Ja jos tosiaan se uskominen on niin kummallista, niin eikö kukaan täällä ole esimerkiksi ollut sukulaisen tai tuttavan kirkkohäissä, rippijuhlissa tai ristiäisissä?

Ei uskominen itsessään ole kummallista tai outoa. Ei edes mitenkään poissuljettua elämästä. Ihan hyvin tulen toimeen toisten kanssa, uskoi ihminen tai ei. Se ihminenhän siellä ja siinä on tärkein. Niiden fanaattisten kanssa on vähän köhityttänyt, mutta onpa niin ettei sellaisia montaa ole ainakaan suoraan lähimmässä piirissä. Ja kierretään riparit, häät, kirkot ja muut luonnollisena osana sitä faktaa, että useimmat kuuluvat kirkkoon, uskoivat tai eivät usko.

Mutta muuten onhan se kankeaa ajatella tätä äärimmäisyyksien kautta. Harvalle kai itsessään uskoontuleminen tai sen tunnustaminen saa menemään niin sekaisin, ettei avioliitoilla tai parisuhteilla olisi mahdollisuutta pysyä kasassa. Sekaisin menemisellä tarkoitan nyt kirjaimellisesti fanaattista toimintaa, jonka ulottaa koskemaan muitakin ja pakottaa ympäristön toimimaan tai taipumaan omien fanaattisten mallien mukaisesti. Melkein minkä tahansa aatteen voi viedä äärimmilleen, ei vain uskontoa. Uskonnot ovat vain usein järjestäytyneempiä ja niillä on takanaan isot organisaatiot. Opiskelu harvoin vie mukanaan niin, että se sisältäisi vaikka uusia moraalisääntöjä ja riittejä, joita pitää noudattaa.

Sen sijaan kummallista olisi jos oma mies tulisi uskoon. Ehkä sellainen ihminen joka tuntee tai tietää aviomieheni ymmärtää mitä tarkoitan. Sitten jonkun toisen kohdalla jossain toisessa elämäntilanteessa ja toisen ihmisen se uskoontulo ei varmasti aiheuttaisi yhtä pahasti kriisiä tai saisi ajattelemaan, että nyt jotain on pahasti pielessä.

 

En mä ymmärrä miten tuossa olisi kyse ääritilanteesta. Kysehän olisi vain siitä, että ihmisen arvot muuttuvat. Ja jos ihminen on ennen ollut ateisti ja on nyt uskovainen, hänenkin arvonsa ovat muuttuneet.

No kyllä siinä vain on kyse ääritilanteesta, jos perhe on aina aktiivisesti vastustanut ja pitää erityisen tuomittavana asioita, joita toinen sitten myöhemmin tuleekin omaan elämäänsä sisällyttämään. Eivät kai ateistit aktiivisesti vastusta uskomista? Eivät kai ateistit pidä tuomittavana uskomista? Vai oliko se sittenkin näin?

Ituhippiesimerkissä se muuttunut osapuoli siis loukkaa omalla toiminnallaan niiden muidenkin puolustamia arvoja eli tavallaan taistelee heitä vastaan. Uskossa on kyse vain omasta ajatusmaailmasta, eikä ateistin luulisi siitä loukkaantuvan, jos on aidosti suvaitsevainen.

 

[QUOTE="ihmettelen";29271617] Kristillinen uskon ydinjuttuja on armo, lähimmäisen rakastaminen ja anteeksiantaminen. [/QUOTE]

Kun katsoo maailman menoa niin nämä arvot kohdentuvat yleensä omaan ryhmään. Vai miksi sitten maailmassa on niin paljon vihaa kristillisten uskovaisten suunnalta esim. seksuaalivähemmistöjä kohtaan?

Olen kyllä pannut merkille, että uusi paavi on lausunnoissaan osoittanut näitä arvoja kiitettävästi.

 

Sen sijaan kummallista olisi jos oma mies tulisi uskoon. Ehkä sellainen ihminen joka tuntee tai tietää aviomieheni ymmärtää mitä tarkoitan. Sitten jonkun toisen kohdalla jossain toisessa elämäntilanteessa ja toisen ihmisen se uskoontulo ei varmasti aiheuttaisi yhtä pahasti kriisiä tai saisi ajattelemaan, että nyt jotain on pahasti pielessä.

Tietyllä tapaa ymmärrän mitä ajat takaa, mutta onko se aina merkki siitä että jotain pahasti pielessä jos ihminen muuttuu paljon?
Onhan niitä kaikenlaisia identiteettikriisejä ja varsinkin nuorilla se persoonallisuus voi olla vielä hukassa.
Enemmänkai se kertoo onko ihminen terve,toimintakykyinen,onnellinen jne.

 

Ei uskominen itsessään ole kummallista tai outoa. Ei edes mitenkään poissuljettua elämästä. Ihan hyvin tulen toimeen toisten kanssa, uskoi ihminen tai ei. Se ihminenhän siellä ja siinä on tärkein. Niiden fanaattisten kanssa on vähän köhityttänyt, mutta onpa niin ettei sellaisia montaa ole ainakaan suoraan lähimmässä piirissä. Ja kierretään riparit, häät, kirkot ja muut luonnollisena osana sitä faktaa, että useimmat kuuluvat kirkkoon, uskoivat tai eivät usko.

Mutta muuten onhan se kankeaa ajatella tätä äärimmäisyyksien kautta. Harvalle kai itsessään uskoontuleminen tai sen tunnustaminen saa menemään niin sekaisin, ettei avioliitoilla tai parisuhteilla olisi mahdollisuutta pysyä kasassa. Sekaisin menemisellä tarkoitan nyt kirjaimellisesti fanaattista toimintaa, jonka ulottaa koskemaan muitakin ja pakottaa ympäristön toimimaan tai taipumaan omien fanaattisten mallien mukaisesti. Melkein minkä tahansa aatteen voi viedä äärimmilleen, ei vain uskontoa. Uskonnot ovat vain usein järjestäytyneempiä ja niillä on takanaan isot organisaatiot. Opiskelu harvoin vie mukanaan niin, että se sisältäisi vaikka uusia moraalisääntöjä ja riittejä, joita pitää noudattaa.

Sen sijaan kummallista olisi jos oma mies tulisi uskoon. Ehkä sellainen ihminen joka tuntee tai tietää aviomieheni ymmärtää mitä tarkoitan. Sitten jonkun toisen kohdalla jossain toisessa elämäntilanteessa ja toisen ihmisen se uskoontulo ei varmasti aiheuttaisi yhtä pahasti kriisiä tai saisi ajattelemaan, että nyt jotain on pahasti pielessä.

Hyvin kirjoitettu. Enimmäkseen olen samaa mieltä.

Minua vain huvittaa tämä keskustelu, kun ensin taivastellaan, että "voi kun ne uskovaiset on sellaisia ja kamalan rajoittavaakin sellainen elämä olisi" ja sitten samaan hengenvetoon vielä todetaan, että "ketään ei saa tuomita". No mitäs sinä juuri itse teit? Ei toki kaikki vastaajat, mutta yllättävän monet.

 

Kun katsoo maailman menoa niin nämä arvot kohdentuvat yleensä omaan ryhmään. Vai miksi sitten maailmassa on niin paljon vihaa kristillisten uskovaisten suunnalta esim. seksuaalivähemmistöjä kohtaan?

Olen kyllä pannut merkille, että uusi paavi on lausunnoissaan osoittanut näitä arvoja kiitettävästi.

Kristinuskon ydin on myös se, että jokainen ihminen on syntinen ja tarvitsee juuri siksi Jumalaa(ja armoa syntiensä takia). Uskominen ei poista tee ihmisestä vähemmän syntistä, vaan se on armon vastaanottamista. Siksi uskovaiset ihmiset tekevät edelleen syntiä. Sitten lisäksi on se, että jos sanoo uskovansa johonkin tai kuuluu kirkkoon, ei se tarkoita, että kyseisen ihmisen teot olisivat Jumalan mielen mukaisia tai raamatullisia.

 

[QUOTE="vierailija";29271736]Tietyllä tapaa ymmärrän mitä ajat takaa, mutta onko se aina merkki siitä että jotain pahasti pielessä jos ihminen muuttuu paljon?
Onhan niitä kaikenlaisia identiteettikriisejä ja varsinkin nuorilla se persoonallisuus voi olla vielä hukassa.
Enemmänkai se kertoo onko ihminen terve,toimintakykyinen,onnellinen jne.[/QUOTE]

Ei, se ei aina siitä kerro. Kyllä se jostain sisäisestä kriisistä varmasti kertoo jos radikaalisti kaikki muuttuu. Jokin siihen muutokseen ajaa. Ei se tarkoita, että kriisi olisi paha asia, voi kuulu iälliseen kehitykseen, elämän taitekohtiin tai sitten voi olla tarpeellinen kriisi toimintatapojen muuttamiseksi ja siten elämän muuttamiseksi. Nämä muutokset kuitenkaan harvoin ovat äkkinäisiä, vaan erinäisten prosessien tuloksia. Niihin on usein muillakin aikaa sopeutua.

 

No kyllä siinä vain on kyse ääritilanteesta, jos perhe on aina aktiivisesti vastustanut ja pitää erityisen tuomittavana asioita, joita toinen sitten myöhemmin tuleekin omaan elämäänsä sisällyttämään. Eivät kai ateistit aktiivisesti vastusta uskomista? Eivät kai ateistit pidä tuomittavana uskomista? Vai oliko se sittenkin näin?

Ituhippiesimerkissä se muuttunut osapuoli siis loukkaa omalla toiminnallaan niiden muidenkin puolustamia arvoja eli tavallaan taistelee heitä vastaan. Uskossa on kyse vain omasta ajatusmaailmasta, eikä ateistin luulisi siitä loukkaantuvan, jos on aidosti suvaitsevainen.

Riippuu ateistista. Minä en voi puhua kuin omasta puolestani ja itse kuulun näihin Dawkinsin kannattajiin, jotka ovat sitä mieltä, että uskonto ei ole hyvä asia. Silti minäkään en ole sanonut, että suoraan eroaisin puolisostani, mutta uskon, että olisi erittäin haasteellista jatkaa suhdetta. Ymmärrän senkin, että ateisti, jolla on lievempi mielipide uskontoon ei siltikään haluaisi jatkaa suhdetta uskovaisen kanssa. Mielestäni kyse on kuitenkin ihmisen perimmäisistä arvoista.

 

Ei, se ei aina siitä kerro. Kyllä se jostain sisäisestä kriisistä varmasti kertoo jos radikaalisti kaikki muuttuu. Jokin siihen muutokseen ajaa. Ei se tarkoita, että kriisi olisi paha asia, voi kuulu iälliseen kehitykseen, elämän taitekohtiin tai sitten voi olla tarpeellinen kriisi toimintatapojen muuttamiseksi ja siten elämän muuttamiseksi. Nämä muutokset kuitenkaan harvoin ovat äkkinäisiä, vaan erinäisten prosessien tuloksia. Niihin on usein muillakin aikaa sopeutua.

Totta.
Tosin aina se prosessointi ei välttämättä näy juuri ulospäin ja ulkopuolisille saattaa näyttää että kaikki on tapahtunut aivan yhtäkkiä.

 

Riippuu ateistista. Minä en voi puhua kuin omasta puolestani ja itse kuulun näihin Dawkinsin kannattajiin, jotka ovat sitä mieltä, että uskonto ei ole hyvä asia. Silti minäkään en ole sanonut, että suoraan eroaisin puolisostani, mutta uskon, että olisi erittäin haasteellista jatkaa suhdetta. Ymmärrän senkin, että ateisti, jolla on lievempi mielipide uskontoon ei siltikään haluaisi jatkaa suhdetta uskovaisen kanssa. Mielestäni kyse on kuitenkin ihmisen perimmäisistä arvoista.

Minä uskon Jumalaan mutta olen kyllä samaa mieltä siitä, että uskonto/uskonnot eivät pääsääntöisesti ole hyvä asia.

 

[QUOTE="ihmettelen";29271765]Kristinuskon ydin on myös se, että jokainen ihminen on syntinen ja tarvitsee juuri siksi Jumalaa(ja armoa syntiensä takia). Uskominen ei poista tee ihmisestä vähemmän syntistä, vaan se on armon vastaanottamista. Siksi uskovaiset ihmiset tekevät edelleen syntiä. Sitten lisäksi on se, että jos sanoo uskovansa johonkin tai kuuluu kirkkoon, ei se tarkoita, että kyseisen ihmisen teot olisivat Jumalan mielen mukaisia tai raamatullisia.[/QUOTE]

Niin, mutta moni ateisti elää läheisiään rakastaen ja tehden hyvää yhteisössään, koska tuntee, että niin on oikein. Silti heidän katsotaan tienaavan paikan helvetissä ja sitten joku murhaajaraiskarikristitty saa armon. En tollaseen järjestelmään haluaisi kuulua mistään hinnasta.

 

Ei, se ei aina siitä kerro. Kyllä se jostain sisäisestä kriisistä varmasti kertoo jos radikaalisti kaikki muuttuu. Jokin siihen muutokseen ajaa. Ei se tarkoita, että kriisi olisi paha asia, voi kuulu iälliseen kehitykseen, elämän taitekohtiin tai sitten voi olla tarpeellinen kriisi toimintatapojen muuttamiseksi ja siten elämän muuttamiseksi. Nämä muutokset kuitenkaan harvoin ovat äkkinäisiä, vaan erinäisten prosessien tuloksia. Niihin on usein muillakin aikaa sopeutua.

Ei uskoontulo nyt aina minkään kriisin kohdalla synny. Tai voi olla ns. positiivinen kriisi eli haluaa -jo sinällään täyteen- elämään vielä jotain syvempää.
Mulle se oli valinta kahden kivan elämän välillä, onneksi valitsin sen kivemman ja sain pitää ison osan siitä entisestäkin kivasta elämästä.

 

Riippuu ateistista. Minä en voi puhua kuin omasta puolestani ja itse kuulun näihin Dawkinsin kannattajiin, jotka ovat sitä mieltä, että uskonto ei ole hyvä asia. Silti minäkään en ole sanonut, että suoraan eroaisin puolisostani, mutta uskon, että olisi erittäin haasteellista jatkaa suhdetta. Ymmärrän senkin, että ateisti, jolla on lievempi mielipide uskontoon ei siltikään haluaisi jatkaa suhdetta uskovaisen kanssa. Mielestäni kyse on kuitenkin ihmisen perimmäisistä arvoista.

Ehkä en ole tarpeeksi syvällinen, kun en tajua, miten ne perimmäiset arvot vaikuttavat parisuhteeseen. Minä näen ne perimmäiset arvot vain sen henkilön omana katsomuksen muuttumisena. Asioita näkee hieman eri näkökulmasta ja niiden merkitystä alkaa miettiä eri tavalla. En oikein näe, miten tämä on yhteydessä arkeen ja ihmissuhteisiin ainakaan negatiivisella tavalla. Voihan se ajatusmaailma muuttua muutenkin kuin uskonnon kautta, esimerkiksi läheisen kuolema tai oma sairastuminen voi laittaa asiat päässä uuteen järjestykseen.

 

Niin, mutta moni ateisti elää läheisiään rakastaen ja tehden hyvää yhteisössään, koska tuntee, että niin on oikein. Silti heidän katsotaan tienaavan paikan helvetissä ja sitten joku murhaajaraiskarikristitty saa armon. En tollaseen järjestelmään haluaisi kuulua mistään hinnasta.

Onneksi kaikki uskovat eivät ajattele ateistien palavan helvetissä.

 

Ehkä en ole tarpeeksi syvällinen, kun en tajua, miten ne perimmäiset arvot vaikuttavat parisuhteeseen. Minä näen ne perimmäiset arvot vain sen henkilön omana katsomuksen muuttumisena. Asioita näkee hieman eri näkökulmasta ja niiden merkitystä alkaa miettiä eri tavalla. En oikein näe, miten tämä on yhteydessä arkeen ja ihmissuhteisiin ainakaan negatiivisella tavalla. Voihan se ajatusmaailma muuttua muutenkin kuin uskonnon kautta, esimerkiksi läheisen kuolema tai oma sairastuminen voi laittaa asiat päässä uuteen järjestykseen.

Tutkimusten mukaan samanlaiset arvot on yksi niistä tärkeimmistä asioista, jotka ennustavat parisuhteelle pitkää ikää.

 

Villi veikkaukseni on, että jos mieheni tulisi uskoon, niin hän luopuisi tällaisesta syntisestä harakasta. Varmempi veikkaukseni on, että vannoutunut tiedemies ei ihan heti hurahda.

 

Onneksi kaikki uskovat eivät ajattele ateistien palavan helvetissä.

Jos siitä, että ei usko Jumalaan, ei saa rangaistusta, miksi uskoa ylipäätään? Jos kaikki kuitenkin päätyvät samaan paikkaan, miksi uskovat kasvattavat lapsensa uskoon, käännyttävät muita ja nakkelevat synnin ja synnintekijän kaltaisia sanoja ympäriinsä?

 

[QUOTE="ihmettelen";29271765]Kristinuskon ydin on myös se, että jokainen ihminen on syntinen ja tarvitsee juuri siksi Jumalaa(ja armoa syntiensä takia). Uskominen ei poista tee ihmisestä vähemmän syntistä, vaan se on armon vastaanottamista. Siksi uskovaiset ihmiset tekevät edelleen syntiä. Sitten lisäksi on se, että jos sanoo uskovansa johonkin tai kuuluu kirkkoon, ei se tarkoita, että kyseisen ihmisen teot olisivat Jumalan mielen mukaisia tai raamatullisia.[/QUOTE]

Mikä sitten on raamatullinen teko? Jos nyt otetaan esimerkiksi homoseksuaalisuus joka on aina tapetilla näissä keskusteluissa. Kumpi on se Oikea Uskovainen, se joka vetoaa Raamatun kohtiin homoja tuomitessaan vai se, joka sanoo että Raamatun tulkinnat muuttuvat myös tässä asiassa? Kumpi on Oikea Uskovainen, Raamatun ja siten Jumalan sanaa seuraava vai lähimmäisenrakkautta viljelevä joka jättää kirjoitetun Jumalan sanan huomiotta?

 

Ei uskoontulo nyt aina minkään kriisin kohdalla synny. Tai voi olla ns. positiivinen kriisi eli haluaa -jo sinällään täyteen- elämään vielä jotain syvempää.
Mulle se oli valinta kahden kivan elämän välillä, onneksi valitsin sen kivemman ja sain pitää ison osan siitä entisestäkin kivasta elämästä.

Selitän sinulle uudestaan auki. Puhe ei ollut vain uskoontulosta tuossa edellisessä viestissäni. Kriisillä ei tarkoiteta vain "ranteet auki" -kriisejä, vaan voi olla vaikka normaaliin elämänkaareen kuuluvia kehitykseen liittyviä "kriisejä" tai kehitysvaiheita. Tai mitä tahansa elämän taitekohtia, joissa on punnittava uuden ja vanhan välillä.

Myönnän ettei selitykseni välttämättä avaa sitä mitä ajan takaa. Siis äkillinen jyrkkä äkillinen muutos kertoo minusta varmemmin jostain jyrkemmästä sisäisestä ristiriidasta tai kriisistä, jota ihminen on käynyt läpi. Mutta kriisejäkin on erilaisia, kohtia elämässä joissa haetaan tasapainoa, punnitaan vanhaa ja uutta sekä uuden mahdollisuuksia. Ja kuten joku sanoi, ei ne välttämättä edes näy päälle päin muille. Ehkä kriisi on jälkimmäisessä huono sana, kyllä sille sopivampikin varmaan on olemassa.